Ferdinand Schörner – "Petsamon verihurtta” ja ”Tuhannen hirsipuun legenda”

© Kalevi Mikkonen 2018

Ferdinand Schörner (12.6 1892 München – 2.7. 1973 München) oli Saksan Wehrmachtin kenraali ja viimeinen Hitlerin Saksan aikana ylennetty sotamarsalkka (Generalfeldmarschall). Schörner muistetaan Suomessa erityisesti julmuudestaan ja kovasta kuristaan saksalaisjoukkoja kohtaan. Hänen ”kunnianimityksiään” sotilasuraltaan olivat mm. "Tuhannen hirsipuun legenda", "Verihurtta", "Kuurinmaan santarmi", "Villi Ferdinand” "Verinen Ferdinand" ja ”Petsamon kauhu".

Ferdinand Schörner Ateenan Akropoliksella huhtikuussa 1941. Kuva: Bundesarchiv, Bild 183-L29176 / CC-BY-SA 3.0.

Schörner oli pitkän linjan ammattisotilas, joka raivasi ilman aatelis- tai sotilassuvun taustaa itsensä Saksan keisarikunnassa, Weimarin tasavallassa ja Kolmannessa valtakunnassa sotamiehestä marsalkaksi. Hän aloitti sotilasuransa Saksan keisarikunnan armeijassa vuonna 1911 ja palveli ensimmäisessä maailmansodassa komppanianpäällikkönä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Schörner liittyi Franz Ritter von Eppin Freikorps -vapaaehtoiskaartiin. Hän oli mukana tukahduttamassa Freikorpsien ja armeijan kanssa Münchenin kommunistikapinaa vuonna 1919. Schörner siirtyi ammattisotilaaksi Baijerin 19. jalkaväkidivisioonaan ja oli tukahduttamassa myös Adolf Hitlerin johtamaa oluttupavallankaappausyritystä vuonna 1923.  Schörner liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen oman ilmoituksensa mukaan jo 1920-luvulla, vaikka se oli ammattisotilaalle kiellettyä. Vuonna 1934 hänet ylennettiin majuriksi (Major) ja Schörner palveli esikuntatehtävissä ja Dresdenin sotilasakatemian luennoitsijana, kunnes sai ylennyksen everstiluutnantiksi (Oberstleutnant) ja 98. vuoristojääkärirykmentin (Gebirgs-Jäger-Regiment 98) komentajuuden vuonna 1937.[1]

Toinen maailmansota alkoi Euroopassa Saksan hyökätessä Puolaan syyskuussa 1939. Hitlerin suosikkeihin kuuluvan Schörnerin komentama 98. vuoristojääkärirykmentti kunnostautui erityisesti Lwówin taistelussa. Puolan valtauksen jälkeen Schörner sai vastamuodostetun 6. vuoristojääkäridivisioonan (6. Gebirgs-Division) komentajuuden ja hän johti yksikköä ensin Ranskassa ja sitten Balkanilla. Schörnerin, joka oli ylennetty kenraalimajuriksi (Generalmajor), divisioona onnistui valtaamaan Metaxas-linjan Kreikan ja Bulgarian rajalla, jossa kreikkalaiset sotilaat pitivät puoliaan vielä kaksi päivää Kreikan antautumisen jälkeen. Toiminnastaan Kreikan valtaamisessa Schörner palkittiin rautaristin ritariristillä.[2]

Ferdinand Schörner ja Maximilian von Weichs keskustelemassa Bulgariassa maaliskuussa 1941. Kuva: Von Bundesarchiv, Bild 183-L22898 / Theodor Scheerer / CC-BY-SA 3.0, CC BY-SA 3.0 de, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5435059.

Schörnerin toiminta Suomessa

Schörnerin johtama 6. vuoristojääkäridivisioona siirtyi jatkosodan alettua Suomeen. Siirto hidastui kuljetusongelmien takia ja se oli Petsamon alueella vasta lokakuussa 1941. Schörner oli tullut jo syyskuussa Petsamoon. Kun Saksan pohjoisimman rintaman joukkojen komentaja kenraali Eduard Dietl siirrettiin Lapin armeijan (Lappland Armee, AOK Lappland, myöh. 20. Gebirgsarmee) komentajaksi Rovaniemelle, Schörner sai 22. tammikuuta vuonna 1942 johtoonsa vuoristoarmeijakunta Norjan (Gebirgskorps Norwegen), joka nimettiin loppuvuodesta XIX armeijakunnaksi (XIX. Gebirgskorps). Pian hänet myös ylennettiin kenraaliluutnantiksi (Generalleutnant). Armeijakunnan tavoitteena oli Petsamon nikkelikaivoksen suojaaminen ja Muurmanskin valtaaminen, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Saksalaisten sota Lapin itärajalla muuttui alkuvaiheen hyökkäysoperaatiosta puolustustaisteluksi.[3] Upseeriston keskuudessa Schörneriä arvostettiin taitavana strategina ja miehistö puolestaan piti hänen tavastaan varmistaa paras mahdollinen huolto joukoilleen, mutta ankaruutensa vuoksi häntä on luonnehdittu jopa Saksan armeijan vihatuimmaksi kenraaliksi.[4] Hänen keinonsa olivat ankarat ja yksinkertaiset: jotta rintamasotilas saataisiin pysymään etulinjassa, jossa häntä odotti mahdollinen kuolema, oli häntä etulinjasta paettuaan odottamassa varma kuolema. Yleinen käsitys vuoristoarmeijakunnassa oli, että ilman Schörnerin ankaraa johtajuutta rintama olisi voinut romahtaa.[5]

Erityisiä ongelmia ilmeni Petsamossa, missä Kreikasta tulleiden saksalaisten oli joskus vaikea tehdä eroa miehitetyn maan ja Suomen välillä. Yhteysesikunta Roin johtajan eversti Oiva Willamon mukaan Schörnerin joukot (6. Geb. Div.) käyttäytyivät Suomessa kuin valloitetussa maassa: joukkoja majoitettiin omavaltaisesti, asukkaiden yksityisomaisuudesta ei piitattu ja suoritettiin lakiin perustumattomia pidätyksiä. Näin kävi erityisesti syksyllä 1941, vaikka saksalaiset olivat saaneet ohjeet olla koskematta suomalaisten omaisuuteen. Willamo pelkäsi, että jos omavaltaisuus jatkuu, kansan aikaisemmin niin hillitty ja suorastaan ystävällinenkin suhtautuminen saa toisia muotoja.[6] Osittain tämä ongelma johtui siitä, että saksalaisten ja suomalaisviranomaisten välillä ei ollut sovittu tarkasti korvausmenettelystä ja joukko-osastojen siirryttyä pois paikkakunnalta, ei ollut selvää, mikä virasto tai yksikkö maksaa korvauksia, kun Petsamossa ei vielä ollut saksalaista paikalliskomendantinvirastoa. Petsamo oli myös melko karua aluetta, joten puutavaraa ja eläinten rehua oli niukasti saatavilla saksalaisten tarpeisiin.

Puolustusministeriön yleisohjeessa 30.10.1941 todettiin, että saksalaiset olivat myös omavaltaisesti ottaneet käyttöönsä majoitustiloja ja siinä yhteydessä oli aiheutettu vahinkoa, kuten särjetty ikkunoita, poljettu ja siten pilattu heiniä sekä luvatta ottaneet heiniä, olkia, puutavaraa ym. Näistä ei aina ollut annettu kuittia tai maksettu korvauksia. Tapauksista oli laadittu poliisin tutkintapöytäkirjoja lääninhallitukselle. Aineisto oli toimitettu saksalaisten esikunnalla vaatimuksella, että tällainen menettely on saatava estetyksi. Saksalaisten taholta oli vakuutettu, että saksalainen päällystö pyrkii noudattamaan järjestystä ja kuria, ja selitetty omavaltaisuuksien johtuneen joko pakkotilasta tai siitä, että sotilaat, jotka on tuotu tänne valloitetuista maista, ovat tottuneet paikalliselta väestöltä kysymättä ottamaan majoituksen ja tarvikkeita välttämättömän tarpeen vaatiessa. Päällystö oli joukoille teroittanut, että sellainen menettely ei Suomessa saa tulla kysymykseen. Lääninhallituksen tietoon oli tullutkin, että korvauksia oli suoritettu ja omavaltaisuuksiin syyllistyneitä sotilaita oli rangaistu.[7] Tilanteen takia ohjeistuksia laadittiin kiireellä ja saksalaisten kanssa käytiin neuvotteluja.

Professori Brotherus ja nimismies Kosola tekivät tarkastusmatkan 26.11. – 3.12.1941 Lapin alueella, ja siinä todettiin Petsamon osalta mm. seuraavaa: ”Paikkakunnalla ei ole komendantinvirastoa, joka voisi majoituksesta aiheutuneet kustannukset maksaa. Neuvottelujen johdosta majuri Anders lupasi huolehtia siitä, että tähän asti kunnalle majoituskorvauksien maksamisesta aiheutuneet menot suoritetaan 1.12.41 lähtien. Kun laskut on maksamatta kesäkuusta lähtien, oli tästä tyytymättömyyttä kunnan ja paikallisen väestön keskuudessa. Paikallisen väestön ja majoitetun sotaväen suhde hyvä. Varkauksia, joiden suorittajana on todettu olleen saksalaisia sotilaita, oli poliisille ilmoitettu yli 200. Varkaudet ovat kohdistuneet halkoihin, heiniin, huonekaluihin, ämpäreihin, sähkölamppuihin, sähkötarvikkeisiin, puutavaraan jne. Osasta näistä oli korvaus suoritettu. Liinahamarin hotelliin oli nyt ilmoituksen mukaan saatu aikaan vuokrasopimus.”[8] Myöhemmin kaikki suomalaisia koskevat korvausasiat käsiteltiin Petsamon Parkkinassa olevan paikalliskomendantinviraston (Ortskommandantur) kanssa ja saksalaiset maksoivat korvauksia kaikista majoituksista ja yksityisomaisuuden anastuksista.

Saksalainen kenraali Schörner (keskellä), Kreetan kuulu valloittaja, vierailulla "Taka-Lapin poppoossa". Kenraali Schörner tutustui suurella mielenkiinnolla poroajokkeihin ja niiden varusteisiin. Maaliskuu 1942. Kuva: SA-kuva.

Kenraali Schörner (oikealla) ja Taka-Lapin poppoon komentaja, everstiluutnantti Pennanen tarkastelevat kantoporon varusteita. Maaliskuu 1942. Kuva: SA-kuva.

Vaihdon tapahtuessa Dietlin komennosta Schörnerin komentoon oli selvästi havaittavissa joukkojen komennon luonteen muuttuminen. Kenraali Dietlin humaanisuus ja suurpiirteisyys olivat tunnettua, mutta Schörneristä ei suomalaisilla tietenkään ollut silloin vielä kokemuksia. Muurmanskin rintamalla tarkastusmatkalla ollessaan Schörner määräsi välittömästi kaikista upseerikorsuista poistettavaksi niihin tuodut ”ylellisyyshuonekalut”, kuten leposohvat, laiskanlinnat, tupakkapöydät jne., jotka lähetettiin varastoon. Moottoriajoneuvot, autot ja moottoripyörät otettiin pois majuria alemmilta upseereilta, jotka saivat käyttää niitä vain virka-asioissa ja kiireellisissä tapauksissa, mutta ei vapaa-aikoinaan, kuten aiemmin oli ollut tapana. Linjojen takana olevissa huolto- ja muonitusasemissa Schörner vieraili usein ja nähtyään ”hyvinsyöneen” näköisen huoltoupseerin tai kokin, hän määräsi heidät rintamapalvelukseen tai ruumiilliseen työhön ja komensi laihat miehet tilalle. Nämä järjestelyt saivat kaikki saksalaiset, niin päällystön, alipäällystön kuin sotamiehetkin pelkäämään Schörneriä.[9] Kerran eräs saksalainen työvelvollinen ei huomannut tervehtiä Schörneriä tämän ajaessa autollaan ohitse. Kenraali määräsi miehen laitettavaksi putkaan ja hänelle oli tehtävä lääkärintarkastus ja otettava sotapalvelukseen.[10] Schörner nimesi Liinahamarin satama- ja hotellialueen ”linnoitukseksi”, ja aina kun tuli merkittäviä vierailijoita, koko ”linnoitus” suljettiin vierailun ajaksi. Liinahamarin puolustusta myös merkittävästi vahvistettiin, koska pelättiin sinne tehtävää maihinnousua.[11]

Petsamon huonokuntoisten teiden takia syksyllä 1941 Schörner määräsi rakennettavaksi ilma- tai köysiradan (Seilbahn) Parkkinasta 32 kilometrin päähän Litsa-joen suulle saakka kuljetuksien helpottamiseksi. Köysiradan runko rakennettiin noin 15 metrin korkuisista tukevista puupylväistä, joiden yläosassa oli noin neljän metrin pituinen tukipuilla tuettu poikkiparru. Pylväiden väli oli maalla 75 metriä, mutta Petsamovuonon ja Litsavuonon pohjukan yli oli pitempi jänneväli. Kuljetusköydet (teräsvaijerit) kulkivat molempiin suuntiin pylväiden molemmin puolin. Poikkiparrujen päissä oli ohjauspyörät. Muutamien kilometrien välein oli yhteensä 12 köyttä vetänyttä moottoriasemaa. Sen avulla voitiin siirtää tavaraa noin 100 tonnia vuorokaudessa ja myös ihmisiä, jos joku sinne uskalsi mennä. Köysirata oli ”nähtävyys” ja Schörnerin innostuksen kohde.[12]

Köysirata. Kuva: Public domain.

Kenraalit Georg Ritter von Hengl, Ferdinand Schörner ja Eduard Dietl juttutuokiolla.

Kuva: Hannes Mungai/Lapin maakuntamuseo.

Yhteysupseeri luutnantti V. Reinikainen raportoi, että Schörner käytti suomalaisista ainakin kerran halventavalla sävyllä ilmausta ”Finnenlümmeln” (suom. suomalaislaiskurit). Huomatessaan, että suomalainen yhteysupseeri seisoi lähellä, kenraalille tuli kiire muuttaa puheenaihetta.[13] Itsetietoisen Schörnerin toimet aiheuttivat jatkuvasti konflikteja suomalaisviranomaisten kanssa. Schörner muun muassa jouduttuaan omalla autollaan ajamaan kapealla tiellä suomalaiskuorma-auton takana, ammuskeli ilmaan ja lopulta pidätti autossa olijat, joista toinen oli Petsamon nimismies. Tämä ja muut omavaltaisuudet aiheuttivat närää suomalaisen siviilihallinnon kanssa, erityisesti suhteissa Lapin maaherra Kaarlo Hillilään.[14] Myös Willamo piti Schörneriä ”vaikeasti käsiteltävänä persoonallisuutena”.[15] Dietlin auto rikkoutui eräällä rintamavierailulla ja hän joutui turvautumaan moottoripyörälähetin kyytiin. Lähetti ei väistänyt tarpeeksi pysähtyessään tien reunaan, jolloin Dietl vitsaili hänelle: ”Hyvä mies, ajakaa enemmän oikealle! Jos Schörner saa minut näkyviinsä, pistää hän minut putkaan!”[16] 

Saksalainen lentotiedustelulentäjä Konrad Knabe kertoi muistelmissaan, että sotilaiden keskuudessa Schörneriä kutsuttiin Hurjaksi Ferdinandiksi. Kovin hurja hän ei kuitenkaan Knaben mielestä ollut: "Jos hänen edessään esiintyi sotilaallisesti, muuttui hän jopa ystävälliseksi ja helposti lähestyttäväksi. Mielistelijöitä hän ei suvainnut. Dietl ja Schörner eivät tulleet toimeen keskenään: ei mikään ihme, olivathan heidän luonteensa niin erilaiset. Dietl sanoi kerran minulle, että Schörner on äärimmäisen kova: hän lisäsi kuitenkin heti, että tietyissä tilanteissa tarvittiin välttämättä Schörnerin kaltaista miestä." Knabe kertoi myös, että "ollessaan 20. vuoristoarmeijan komentajana oli Dietl kuulemma kerran tervehtinyt eräällä käynnillään Schörneriä kolmannen henkilön kuullen sanoilla: No, mitä vanha sotapoliisi, eikä Hurja Ferdinand ollut pannut sitä pahakseen." Knabe kertoi vielä, että "Schörneriä vihattiin, mutta hänestä myös pidettiin. Häntä vihasivat ne, jotka pyörivät poissa tulilinjoilta rintaman takana, mutta Litsan korsuissa olevat jääkärit ihannoivat häntä. He eivät sietäneet pahaa sanaa 'ukostaan'; hänen puolestaan he menivät läpi tulen."[17]

Huhtikuussa 1942 Hillilä matkusti Dietlin aloitteesta lentokoneella Kirkkoniemeen ja sieltä Parkkinaan Schörnerin esikuntaan pahaa peläten. Yllättäen vastaanotto oli jopa liioitellun kohtelias. Schörner kertoi Hillilälle: ”Valitettavasti välejämme on hiertänyt monia asia. Olen menetellyt kaikissa näissä asioissa, jotka ovat olleet viime aikoina esillä, väärin. Esitän teille siitä syvimmän anteeksipyyntöni. Teen kaikkeni, ettei vastaisuudessa enää tulisi minkäänlaisia välikohtauksia välillemme. Toivon, että jatkossa voisimme kahdenkeskisesti selvittää kaikki esiin tulevat ongelmat heti alkuunsa.” Schörner oli ollut jatkuvasti huolissaan mm. Petsamon alueen kommunistien mahdollisesta sabotaasitoiminnasta. Hillilä vakuutti, ettei sellaista toimintaa ollut ja Schörner vakuutti olevansa samaa mieltä. Näin Hillilä sai pidettyä langat omissa käsissään, eikä Schörner saanut valtuuksia käydä suomalaisten siviilien kimppuun. Tämän käynnin jälkeen Schörneristä ei ollut suomalaisille suurempaa harmia eivätkä saksalaiset puuttuneet Suomen viranomaisille kuuluviin tehtäviin.[18] Vaikka sitä ei mistään dokumenteista selviä, vaikuttaisi, että Schörner oli saanut Dietliltä tiukan muistutuksen hyvien suhteiden ylläpitämisestä suomalaisten kanssa. Hillilän kuuleman mukaan Rovaniemen AOK:sta (Armeeoberkommando) oli mennyt Schörnerille ankaransävyinen kirje, jossa häntä varoitettiin harkitsemattomuuksista, jotka rasittaisivat saksalais-suomalaisia suhteita![19]

Suomalainen vartiolaiva ”Turja” oli lähdössä eräänä syyspäivänä vuonna 1942 tavanomaiselle Jäämeren rannikon huoltomatkalle. Samalla laiturille tuli auto, josta astui ulos suurikokoinen saksalainen kenraali, joka tuli suomalaislaivalle ja kysyi, saisiko hän tulla mukaamme. Tulija oli kenraali Schörner. Hän ja kaksi saksalaisupseeria saivat luvan tulla mukaan ja niin laiva lähti Petsamon vuonon kujanjuoksuun, joka tapahtui venäläisten vuoristoasemien editse vuonosta ulos lähtiessä ja vuonoon takaisin ajettaessa. Kalastajasaarennolla olevat venäläiset patterit tulittivat suorasuuntauksella vuonon suuta aina kun siellä havaittiin liikettä. Kalastajasaarennolta oli matkaa vuonolle vain noin yhdeksän kilometriä. Schörner seisoi Turjan keulassa hetkellä, jolloin laiva saapui ”pahimpaan paikkaan” vuonon länsipuolella olevan Nurmensätin edustalle. Venäläispatterit avasivat tulen ja Turja ajoi mutkitellen pattereiden suunnasta poispäin ja myöhemmin samalla lailla onnellisesti satamaan. Schörner ei puhunut yhtään mitään, mutta laivan päästyä etäämmälle länteen päin ja tulituksen loputtua hän kysyi, oliko tällainen kokemus laivan miehistölle jokapäiväistä. Suomalaiset vastasivat, että melkein joka säällä he kokivat saman kujanjuoksun, vaikka kaikki oli mennyt tähän saakka hyvin ihan pieniä vaurioita lukuun ottamatta. Schörner kääntyi silloin upseeriensa puoleen ja sanoi, ettei hän ainakaan haluaisi olla merenkulkijoiden housuissa.[20]

Schörner ei epäröinyt langettaa pikakuolemantuomioita miehilleen ja jopa upseereilleen. Hän kannusti sotaoikeuksia yleisesti ankarimpiin rangaistuksiin. Paasilinna kertoo tapauksesta, jolloin eräs huoltovääpeli piti olut- ja makkarajuhlat Liinahamarissa ystävilleen. Hän ei ollut kutsunut Schörneriä juhliin, jolloin Schörner olisi lähettänyt vääpelin pikaoikeuteen, jonka jälkeen hänet olisi teloitettu.[21] Kertomus vaikuttaa ”urbaanilta legendalta”, joka tuskin pitää paikkansa. Syyskuussa 1943 suomalaiset poliisit ottivat kiinni kahdeksan saksalaista sotilasta verekseltään varastamassa siviileiltä perunoita. Pidätyshetkellä aseistettujen saksalaisten ja suomalaispoliisien välillä syntyi tulitaistelu, jossa yksi saksalaisista kuoli, muut vangittiin. Schörner tuomitsi ankarin sanoin sotilaittensa menettelyn ja määräsi kaikki seitsemän sotilasta teloitettavaksi ja ilmeisesti niin myös tapahtui.[22] Suomalaisen yhteysupseeri luutnantti Åke Freyn kertoman mukaan muuan saksalainen kapteeni Pasch oli usein lausunut natsijärjestelmää koskevia arvosteluja. Kuultuaan Schörnerin olevan tulossa tapaamaan häntä komentopaikalleen Pasch oli odottanut aikansa hermostuneena, mutta sitten ampunut itsensä ennen kenraalin saapumista.[23] 

Ainoa porukka, joka ei vavissut Schörnerin edessä oli eräs suomalainen työvelvollisten osasto Muurmanskin tiellä. Kun Schörner lähti tarkastusmatkoilleen, hän vaati kaiken liikenteen pysäyttämistä ja ihmisten ja ajoneuvojen poistamista tieltään. Mutta tuo itsepintaisten suomalaisten porukka ei suostunut poistumaan tieltä. He sanoivat, että vielä ollaan Suomessa eikä sakemanni meitä määrää. Schörner tuli paikalle, nousi autostaan ja käveli miesjoukon luokse. Tulkkinsa välityksellä hän käski miesten poistua, mutta silloin miesjoukko lähestyi kenraalia pitäen käsiään sivuilla puukkojen kahvoissa. Schörner ei näyttänyt pelkoaan vaan teki kunniaa ja poistui autollaan takaisin Parkkinaan, jossa hänen esikuntansa sijaitsi. Välikohtaus oli päättynyt ja sen jälkeen hänen suhtautumisensa suomalaisiin muuttui täydellisesti.[24] Schörner lähetti miehille lahjaksi pienen rommipaketin.[25] Schörnerillä oli tapana liikkua viiden auton saattueella. Viimeisessä autossa oli kenttäsantarmeja (Feldgendarmerie).[26]

Eräs tapaus Liinahamarissa oli myös osoitus Schörnerin eriskummallisesta luonteesta. Suomalaiset meriupseerit olivat tervehtimässä erään saksalaisen kauppalaivan kapteenia. Joukossa oli mukana myös saksalaisia meriupseereita ja eräs myöhemmin seuraan tullut huoltoupseeri, joka oli arvoltaan majuri. Miehet istuivat laivan salongissa, kun yhtäkkiä astui kenraali Schörner sisään. Hän tervehti laivan päällikköä ja kaikkia muita paitsi alaistaan huoltoupseeria. Schörner tuli majurin luokse, repäisi hänen olkaimensa irti takista ja sanoi: ”Ilmoittaudutte välittömästi sotamiehenä rintamapalvelukseen!” Tilanne oli läsnäolijoille epämiellyttävä. Majurin kohtaloa suomalaiset eivät tienneet.[27]  

Saksalainen kenraali Schörner sekä suomalaiset everstiluutnantti Wahren ja luutnantti Vartia saksalaisen kenraalin suomalaisen saunan edustalla. Litsa 27.7.1942. Kuva: SA-kuva.

Luutnantti L. Idman Salmijärveltä raportoi, että uudenvuodenpäivän 1943 kenraali Schörner kävi yllättäen IV/118:n esikuntapatterissa. Samoin hän kävi siinä talossa, missä patterin aliupseerit edellisenä yönä olivat juhlineet. Huone oli vielä siivoamatta, seinillä alastomien naisten kuvia, pöydillä tyhjiä pulloja ja laseja sekä huone täynnä serpentiiniä yms. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi aliupseeria. Kenraali määräsi ensin molemmat ammuttaviksi, sitten sotaoikeuteen, mutta lopulta määräsi, että rykmentin komentajan on rangaistava heitä. Rykmentin komentaja määräsi lopulta aliupseerit 14 vuorokaudeksi rintamalle partiotehtäviin. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Christian Philippin oli myös kenraalin käskystä käytävä tarkastamassa ilonpidon huone. Philipp oli vastannut, että tyhjät pullot ei häntä kiinnosta.[28]

Schörner alensi sotilasarvoja, jakoi arestia sekä muita rangaistuksia liukuhihnalta. Usein sattui, että hän määräsi jonkun sotilaan ansaitsevan tulla ammutuksi ja määräsi hänet ilmoittautumaan sotatuomarille kenraalin antama kuolemantuomiosuositus mukanaan. Sotilastuomarit eivät kuitenkaan aina toteuttaneet näitä suosituksia vaan lievensivät rangaistuksen arestiksi tai antoivat koko asian jäädä unholaan. Kuolemantuomioita tuli kuitenkin sen verran paljon, että pelko Schörneriä kohtaan oli suuri.[29] ”Ei olekaan ihme, että täällä on puheenpartena: saksalaisten kaikki lupaukset jäävät toteutumatta kuten kaikki ne, jotka Schörner on ampunut, elävät vielä”, kirjoitti Liinahamarin komendantinviraston vänrikki Samuli Tolsa sarkastisesti raportissaan.[30] Erityisesti saksalaisia rangaistusvankisotilaita kohtaan Schörner oli ankara ja heitä kuolikin Jäämerentiellä matkalla Pohjois-Norjaan varsin paljon. Vankien mukaan pahinta oli joutua Schörnerin rangaistusvangiksi.[31]

Sodan ”rauhallisina aikoina” käytiin saksalaisten ja pienen suomalaisen meriosaston välillä monia kilpailuja, joista varsinkin kivääri- ja pistooliampumakilpailut olivat suosittuja. Eräs tällainen tapahtui kenraali Schörnerin määräyksestä syksyllä 1942. Kymmenmiehiset joukkueet ampuivat ensin 150 metrin matkalta kolmesta asennosta. Suomalaiset voittivat kiväärikilpailun ylivoimaisesti komentajakapteeni Torfinn Fabritiuksen hyvän koulutuksen ansiosta. Pistoolikilpailun kuvioammunnassa tilanne näytti yhdeksännen miehen ammunnan jälkeen suomalaisille synkältä. Suomalaiset olivat kahdeksan pistettä jäljessä. Saksalaisten viimeinen ampuja oli eräs luutnantti, joka oli entinen olympiaurheilija. Suomalaisten ankkuri oli puolestaan troolari Ruijan päällikkö, merikapteeni Aarne Yrjölä, joka ampui sarjansa loistavasti nopeassa tahdissa ja otti saksalaisten etumatkan kiinni ja voitti kuudella pisteellä. Kilpailua seurannut kritiikki oli kaikkea muuta kuin miellyttävä aseveljille. Schörner huusi ja melusi, haukkui ”vastuussa olevat” ja toisti koko ajan sanoja ”mehr Übung, mehr Übung” (enemmän harjoitusta). Hän sanoi, että on häpeällistä, että kokonainen divisioona häviää kolmellekymmenelle miehelle.[32]

Schörner oli vakaumuksellinen kansallissosialisti ja myös pysyi sellaisena loppuun saakka. Hänelle sodankäynti ja politiikka liittyivät saumattomasti toisiinsa. Hänen mielestään saksalaisen sotilaan velvollisuutena oli tuntea kansallissosialistinen ideologia ja taistella sen puolesta niin sanoin kuin teoin. Hän piti ideologista lojaaliutta kansallissosialismille ja Hitlerille jokaisen sotilaan selkärankana. Upseerien oli hänen joukoissaan vastattava myös ideologisesta kasvatuksesta ja heidän tuli edustaa tinkimätöntä kansallissosialistista maailmankatsomusta omalla esimerkillään. Hän kantoi Hitleriltä saamaansa NSDAP:n kultaista ansiomerkkiä ylpeydellä ja oman ideologisen oikeaoppineisuutensa osoituksena.[33] Kansallissosialistisen aatteen mukaisesti Schörner kielsi jumalanpalvelusten pidon joukoiltaan, mikä vaikutti miehistön mielialaan masentavasti.[34] Hän kehotti miehiään lukemaan intiaanikirjoja sotataitoja oppiakseen. Hän myös harrasti urheilua ja pelasi päivittäin käsipallon tapaista nyrkkipalloa. Berliinin radion lähettämiä jalkapallo-otteluita kuunteli koko esikunta yhdessä hänen kanssaan.[35] Schörnerin aikana ainakin kesinä 1942 ja 1943 järjestettiin Pohjois-Lapissa saksalaisten joukko-osastojen välinen jalkapallon cup-muotoinen turnaus loppuotteluineen, käsipalloilun "Tundra-Pokal" -kilpailu ja monia muita urheilukilpailuja.[36]

Kuvassa Pohjois-Lapin saksalaisten joukko-osastojen välisen jalkapalloilun cup-turnauksen, ehkä loppuottelun, joukkueet heinäkuussa 1943. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Muurmanskin valtaaminen jäi saksalaisilta haaveeksi, vaikka Schörnerin kuuluisa lausahdus ”Für uns ist arktis nichts” (”arktisuus ei ole meille mitään”) oli tarkoitettu kannustamaan saksalaisia sotilaita pohjoisen karuissa oloissa. Ennen lähtöään hänen kerrotaan sanoneen: ”Dietlistä puhutaan, Rommelista on puhuttu ja minusta tullaan puhumaan”.[37]

Yhteysesikunta Roin tehtävissä ollut A. O. Väänänen luonnehti Schörneriä näin: Schörner oli ”erittäin vaativa, ankara kurin ja järjestyksen ylläpitäjä, ammattinsa täysin hallitseva upseeri. Luonteeltaan itsepäinen, nopeasti kiihtyvä ja arvosteluissaan pureva. Piti erittäin hyvää huolta miestensä hyvinvoinnista, erikoisesti varustuksesta ja ruuasta. Oli vähän ystäviä upseeripiireissä. Mieliharrastus autoilu.”[38]

Petsamon aikana Schörnerin kerrotaan olleen jatkuvasti ylienerginen ja rauhaton. Osaltaan syynä lienee ollut metamfetamiinin käyttö. Saksalaisjoukoille valmistettiin pervitiini -nimistä piristettä, jota Schörnerin kerrotaan käyttäneen jatkuvasti. Schörnerin esikunnan lääkärinä Lapissa toiminut ylilääkäri Eyb kertoi suomalaiselle yhteysupseeri luutnantti Veikko Reinikaiselle, että kenraali ”vielä ainakin keväällä 1942 otti joka aamu pervitiiniä. Toisinaan jopa 5-6 pilleriä yhdellä kertaa”.[39] Määrä tuntuu vahvasti liioitellulta, sillä moisen määrän syöminen päivittäin olisi jo aiheuttanut suuria komplikaatioita mm. sydämen toiminnassa ja siten työkyvyssä.

Petsamossa toimiessaan Schörner palkittiin mm. seuraavin kunnianosoituksin: 
3.6.1942 hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi Suomen Vapaudenristin 1. luokan ristillä tammenlehvien kera, 30.1.1943 NSDAP:n kultaisella ansiomerkillä ja 24.7.1943 hänet kutsuttiin NSDAP:n kunniajäseneksi. 

Schörnerin toiminta Suomesta lähdön jälkeen

24.10.1943 vastaisena yönä Schörner sai käskyn ilmoittautua vielä samana päivänä Hitlerin päämajassa siirtoa varten. Schörnerin viimeinen tiedote Suomessa oli: ”Toverit! Führerin käsky kutsuu minut toisiin tehtäviin! Taistelu Puolassa, Ranskassa ja Kreikassa ovat synnyttäneet taisteluyhteisömme, jonka panoksemme ja menestyksemme arktisella alueella ovat lujittaneet voittoisaan taisteluun vihollista ja luontoa vastaan. Kiitän Suomen armeijan urhoollisia taistelijoita, joihin olen rikkumattomalla uskollisuudella sidottu! Taistelussa kaatuneita muistan kunnioittaen ja surullisena. Eläköön Suursaksa! Eläköön Führer!”[40]

Hänet lähetettiin Saksan itärintamalle johtamaan XXXX panssariarmeijakuntaa (XXXX. Panzerkorps), jota hän komensi tammikuuhun 1944 asti. Maaliskuussa Schörner ylennettiin kenraalieverstiksi, ja hän sai komentoonsa 17. armeijan (17. Armee), joka yhdistettiin 30.3.1944 armeijaryhmä Etelä-Ukrainan (Heeresgruppe Südukraine) kanssa Schönerin johtoon. Wehrmacht kävi koko ajan perääntymistaisteluja ja Schörner uskoi jopa olevan mahdollista pitää Sevastopol saksalaisten hallussa pitkään ilman Krimin niemimaatakin. Hän muutti kuitenkin mielipidettään ja sai Hitlerin suostuteltua määräämään vetäytymisen Mustanmeren satamasta. Vetäytyminen tapahtui liian myöhään ja saksalais-romanialainen 17. armeija kärsi suuria tappioita. Kevään 1944 onnistuneiden puolustustaistelujen ansiosta Schörnerin onnistui vakiinnuttaa eteläinen rintama Romaniassa.[41] Erityisesti näissä puolustustaistelussa Schörner sai maineen sotilaskarkureiden hirttäjänä, vaikka Saksan sotarikoslaki tunsi vain ampumalla toimeen pantavan kuolemantuomion.[42]

Heinäkuussa 1944 hänestä tuli Pohjoisen armeijaryhmän (Heereshruppe Nord) komentaja Baltian rintamalla. Armeijaryhmä nimettiin myöhemmin armeijaryhmä Kuurinmaaksi. Saksalaisille oli tässä vaiheessa jo paniikkinappula painettuna pohjaan ja Schörnerin täytyi kaiketi Hitlerin määräyksestä lähettää vielä kerran käväisemään Suomessa. Schörner tapasi marsalkka Mannerheimin Helsingissä tämän presidentiksi valintaa edeltävänä päivänä 3.8.1944. Schörner yritti vakuuttaa Mannerheimille oman armeijaryhmänsä tilanteen olevan vakaa. Mannerheim kuunteli kohteliaasti selostuksen, antoi lähtiäislahjan ja määräsi kenraali Heinrichsin saattamaan Schörnerin lentokoneelleen. Schörner ihmetteli itsekin yhteysupseeri kenraali Erfurthille, miksi hänen oli täytynyt tehdä tämä turha matka. Pohjoisen armeijaryhmän komentajan toimessa Schörner toimi tammikuuhun 1945, jolloin hänestä tehtiin Keskustan armeijaryhmän (Heeresgruppe Mitte) komentaja. Armeijaryhmä puolusti Tšekkoslovakiaa ja Oderjoen pohjoista aluetta. Alle kuukautta ennen tappiota, 4. huhtikuuta 1945, Schörner ylennettiin sotamarsalkaksi. Hän oli viimeinen Wehrmachtin kenraali, joka sai marsalkan arvon Kolmannen valtakunnan aikana. Ylennystä seurasi nimitys Saksan armeijan ylipäälliköksi Hitlerin testamentissa. Tässä asemassa Schörner toimi vain nimellisesti, kunnes Saksa antautui 8. toukokuuta 1945. Todellisuudessa Schörnerillä ei ollut tässä vaiheessa johdettavanaan enää muita joukkoja kuin oma armeijaryhmänsä. Toukokuun 9. päivänä sotilaskarkureita tapattanut Schörner kuitenkin hylkäsi joukkonsa ja pakeni siviiliasuisena lentokoneella länsiliittoutuneiden luo välttääkseen joutumasta puna-armeijan vangiksi. Yhdysvaltalaiset luovuttivat hänet silti jostain syystä neuvostoarmeijalle.[43]

Schörnerin vaiheet sodan jälkeen

Schörner joutui Neuvostoliiton vankileireille ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta liittyä saksalaisista kommunisteista ja sotavangeista muodostettuun ”Vapaan Saksan kansalliskomiteaan”. Schörner olisi näin päässyt pälkähästä ja hän olisi päässyt rakentamaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen kommunistista hallintoa. Schörner kuitenkin kieltäytyi tarjouksesta ja vietti seuraavat kymmenen vuotta eri vankiloissa Moskovan lähellä. Neuvostoliitto syytti häntä elokuussa 1951 ”osallisuudesta entisen Saksan armeijan johtamiseen, joka aktiivisesti kävi rikollista sotaa Neuvostoliittoa vastaan rikkoen kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia”. Helmikuussa 1952 Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotatuomioistuin tuomitsi hänet 25 vuodeksi vankeuteen. Tuomio puolitettiin kuitenkin saman vuoden huhtikuussa.[44]

Vuoden 1955 alussa hänet siirrettiin Saksan demokraattisen tasavallan hallinnolle. Itä-Berliinissä oli vastassa arvovaltainen delegaatio DDR:n hallituksen edustajia ja vastaanotto oli suorastaan sydämellinen. Schörnerille tehtiin jälleen avokätinen tarjous liittyä rakentamaan kommunismia DDR:n kansanarmeijan korkeassa arvossa. Lisäksi luvattiin pitkää toipumislomaa kylpylässä valtion kustannuksella, omaa autoa kuljettajineen sekä tilavaa kaupunkiasuntoa. Hänen lapsilleen luvattiin opiskelu- ja työpaikkoja. Kommunismi ei edelleenkään viehättänyt Schörneriä, joten hän kieltäytyi jälleen. Schörneriä ei ollut unohdettu Länsi-Saksan puolellakaan vaan heti hänen tultua Itä-Saksaan, Der Spiegel -lehden numerossa 7/1955 oli pitkä kirjoitus hänen vaiheistaan ja teoistaan sodan aikana ja sen jälkeen. Itäsaksalaiset päästivät Schörnerin lopulta lähtemään Saksan Liittotasavaltaan, jossa hänet miltei heti pidätettiin syytettynä laittomista kuolemantuomioista, joita hän oli sodan aikana määrännyt saksalaisille pakenemisesta syytetyille sotilaille. Hänet tuomittiin neljäksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, josta hänet vapautettiin ehdonalaiseen kahden vankilavuoden jälkeen terveydellisistä syistä. Tämän jälkeen Schörner eli julkisuudesta sivussa Münchenissä, kunnes kuoli 81-vuotiaana vuonna 1973.[45]

Der Spiegel-lehden nro 7/1955 kansi.

______________

English summary: Ferdinand Schörner – ”The Bloodhound of Petchenga” and ”A Legend of Thousand Gallows”

Ferdinand Schörner (12.6.1892 – 2.7.1973) was a general and later Field Marshal in the Wehrmacht of Hitler’s Germany during World War II. He commanded several army groups and was the last Commander-in-chief of the German Army.

Schörner is commonly represented in historical literature as a simple disciplinarian and a slavish devotee of Hitler's defensive orders. More recent research depicts Schörner also as a talented commander with "astonishing" organizational ability in managing big army groups. He was harsh against superiors as well as subordinates. Schörner was a convinced national socialist and became well known for his brutality especially against deserters.

At the age of 18, Schörner dropped out of school and volunteered for the Bavarian Army. When the World War I broke out in 1914, Schörner had reserved an officer’s commission. During the World War I Schörner was a part of the German Alpine Corps and gained some reputation as a competent soldier. In 1919 he joined Franz Ritter von Epp’s Freikorps which helped to destroy the communist takeover in Munich. In 1923 he participated in the defeat of the Hitler’s Beer Hall Putsch. Later in the 1920’s Schörner joined the NSDAP. He remained a Company Commander all through Hitler’s rise to power. By 1934, he was promoted to Major and served in the German General Staff. Then in 1937 Schörner was appointed command of the 98th Gebirg’s Regiment and held the rank of Oberstleutnant. He served as a staff officer and instructor between the two wars, first in the Weimar Republic and then in the Third Reich.

During the World War II Schörner commanded the 98th Mountain Regiment in the invasion of Poland in 1939. During the 1941 Balkans campaign, he commanded the German 6th Mountain Division and earned the Knight's Cross for his role in breaching the Metaxas Line.

Schörner’s 6th Gebirgs Division was moved to Northern Finland to fight against the Soviet Union in June 1941. In January 1942 as a General der Gebirgstruppe he took command of the the Mountain Corps Norway, later called  XIX Mountain Corps, part of the German Army in Finland. Schörner was also promoted to Generalleutnant. With this command he participated in the failed attack on Murmansk and the stalemate war that followed. Schörner's task was to keep the Pechenga Nickel Works in German hands. In Pechenga Schörner was known to be a strict disciplinarian and many Germans were afraid of him because he gave death sentences and other punishments to many German soldiers and officers although many of them didn’t come true because of the German court-martial’s mitigation. However he was particularly harsh against deserters. Although there still were quite many death sentences and lots of arrogant behavior against Finnish civilian authorities most of Schörner’s reputation was a bit exaggerative. Many military experts think that without Schörner’s attitude the German front lines in Petschenga area could have been shattered.

In October 1943 he was transferred from Finland to command the XXXX Panzer Corps on the Eastern Front from November 1943 to January 1944. In March 1944 he was made commander of Army Group A, and in May commander of Army Group South Ukraine. After stating that the Crimean port of Sevastopol could be held for a long time even if Crimea fell, he changed his mind and against Hitler's wishes, evacuated the Black Sea port. This retreat occurred too late and the German–Romanian 17th Army that was holding Crimea suffered severe losses, with many men killed or captured while waiting on the piers to be evacuated. During the late spring of 1944, Schörner oversaw the retreat from Romania.

Schörner was promoted to the rank of Generaloberst in 4.4.1944. In July he became commander of Army Group North, which was later renamed Army Group Courland, where he stayed until January 1945 when he was made commander of Army Group Centre, defending Czechoslovakia and the upper reaches of the River Oder. On 5 April 1945, Schörner was promoted to field marshal and was named as the new Commander-in-Chief of the German Army High Command (OKH) in Hitler's last testament. He nominally served in this post until the surrender of the Third Reich on 8 May 1945 but continued to command his army group, since no staff was available to him. He did not have any discernible influence in the final days of the Reich.

On 7 May, the day General Alfred Jodl, Chief-of-Staff of OKW (Armed Forces High Command) was negotiating the surrender of all German forces. Schörner had reported he intended to fight his way west and surrender his army group to the Americans. On 8 May, Schörner decided to desert and he flew in civilian clothes to Austria, where he was arrested by the Americans on 18 May. The Americans gave him to the Russians.

The Russians wanted Schörner to be one of the leaders of the so called National Committee of Free Germany, made of German communists and POW’s. Schörner refused to participate, so he spent several years in the Soviet prisons. Schörner was formally arrested in August 1951 by the Soviet authorities on charges of war crimes. In February 1952 the Military Board of the USSR Supreme Court sentenced him to 25 years' imprisonment. A decree of the Presidium of the Supreme Soviet in April 1952 reduced this sentence to 12 and a half years. 

A decree of December 1954 allowed him to be handed over to authorities of the German Democratic Republic. A committee of high ranking GDR officials offered Schörner to become a high ranking officer in the East German Army with lots of privilegies but again he refused the offer. GDR allowed Scörner to leave for West Germany a few years later. There he was arrested and charged with executions of German Army soldiers accused of desertion, found guilty and sentenced to four and a half years' jail, which he served. He was released in 1963 and lived in obscurity in Munich until his death in 1973.

---

Lähdeviitteet:

[1] Http://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Personenregister/S/SchoernerF-R.htm. Markku Jokisipilä, Hitlerin kopla. 20 Natsi-Saksan johtajaa. Helsinki 2017, s. 289 – 291.

[2] Jokisipilä, s. 291.

[3] Http://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Personenregister/S/SchoernerF-R.htm. Jokisipilä, s. 291 - 292.  Mikko Uola, Petsamo 1939 – 1944. Hämeenlinna 2012, s. 399.

[4] Jokisipilä, s. 289, 294. Paasilinna, s. 400.             

[5] Jokisipilä, s. 289, 292.

[6] Jouko Vahtola & Samuli Onnela (toim.), Turjanmeren maa. Petsamon historia 1920 – 1944. Jyväskylä 1999, s. 189 – 191. Uola 2012, s. 403 – 404.

[7] P.M. Saksalaisen sotaväen majoituksen järjestely Lapin läänissä. 30.10.1941. Lapin lääninhallituksen arkisto. Hs:5: Saksalaisten majoitusasiat (1941 - 1944). Oulun maakunta-arkisto.

[8] Professori Hj. Brotheruksen ja nimismies Kosolan tarkastusmatkan 26.11. - 3.12.1941 yhteydessä sotilasmajoituksesta tekemiä havaintoja. Lapin lääninhallituksen arkisto. Hs:5: Saksalaisten majoitusasiat (1941 - 1944). Oulun maakunta-arkisto.

[9] Leo Lahdenperä, Piirteitä Lapin armeijan komentajasta, kenraali Schörneristä. Kansa taisteli nro 10/1967, s. 286 – 287.

[10] Alftan, s. 67.

[11] Mikko Uola, Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle. Hämeenlinna 2010, s. 370. Uola 2012, s. 449 – 454, 459.

[12] Uola 2012, s. 439 – 441.

[13] Robert Alftan (toim.), Aseveljet. Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942 – 1944. Juva 2005, s. 66 – 67.

[14] Paasilinna, s. 401.

[15] Timo J. Tuikka, Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän elämä. Keuruu 2011, s. 288.

[16] Tuikka, s. 288 – 289.
[17] Konrad Knabe. Lapin lentotiedustelijat. Jyväskylä 1983, s. 92 - 93.

[18] Tuikka, s. 289. Uola 2010, s. 370.

[19] Tuikka, viite 418, s. 573.

[20] Lahdenperä, s. 286 – 287.

[21] Paasilinna, s. 400.

[22] Vahtola & Onnela, s. 191. Paasilinna, s. 401 – 403. Uola 2012, s. 487 – 488.

[23] Alftan, s. 65 – 66.

[24] Lahdenperä, s. 287 – 288.

[25] Paasilinna, s. 401.

[26] Uola 2012, s. 453.

[27] Lahdenperä, s. 288.

[28] Alftan, s. 220 – 221.

[29] Jokisipilä, 295 – 296.

[30] Alftan, s. 64.

[31] Tuikka, s. 288.

[32] Lahdenperä, s. 288.

[33] Jokisipilä, s. 297 – 298.

[34] Alftan, s. 71.

[35] Paasilinna, s. 400.

[36] Lappland-Kurier 1942 ja 1943, passim.

[37] Alftan, s. 72 - 73.

[38] A. O. Väänänen, Yhteysesikunta Roin toiminta. Helsinki 1947. (Julkaisematon käsikirjoitus), s. 239.

[39] Alftan, s. 73. Paasilinna, s. 401.

[40] Suomennos saksan kielestä. Alftan, s. 72.

[41] Http://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Personenregister/S/SchoernerF-R.htm. Jokisipilä, s. 293 - 294.

[42] Jokisipilä, s. 296 – 297.

[43] Http://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Personenregister/S/SchoernerF-R.htm. Uola 2010, s. 460 - 461, 515. Jokisipilä, s. 299 - 300.

[44] Jokisipilä, s. 300 – 301. Uola 2010, s. 516.

[45] Jokisipilä, s. 301 – 302. Der Spiegel 7/1955 (9.2.1955), s. 11 - 18. Http://magazin.spiegel.de/EpubDelivery/spiegel/pdf/31969169.