Saksalaisten Lapin sodan aikaiset puolustusasemat vanhan Kittiläntien varrella Rovaniemen Nivankylän ja Sinetän lähellä 

© Kalevi Mikkonen 2020 

Rovaniemen Nivankylän eteläpäässä on saksalaisilla ollut perääntymisvaiheen väliaikainen puolustuslinja silloisen Kittiläntien varrella Lapin sodan aikana syksyllä 1944 viivytystaisteluja varten. Tähän kokonaisuuteen kuului ehkä pienehkön kranaatinheittimen tai konekiväärimiehistön tuliasema ja ainakin yksi ja mahdollisesti toinenkin miehistöteltan paikka. Muutaman kymmenen metrin päässä tuliasemasta taaempana oli myös ehkä pienempi tuliasema tai takavarmistus. Lisäksi puolustuslinjalta löytyi useita ampumapoteroita sivuvarmistuksena. Toisaalta saksalaisilla on luonnollisesti ollut myös jalkapartioita varmistamassa linjan sivustoja. 

 Taisteluasema lähellä entistä Kittiläntietä.

Sama taisteluasema toisesta kulmasta.

Ampumapotero.

Piharoskalla täytetty teltan paikka. (Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Tämä taisteluasemalinja on ollut tärkeä, sillä Nivankylän koululla saksalaisilla oli Lapin sodan vetäytymisen tärkeä välimajoituspaikka ja jossa heillä oli myös runsaasti aseistusta. Koulun ympäristöön tehtiin Lapin sodan aikana mm. taisteluhauta ja tuliasemia, joita ei enää ole näkyvissä. Siellä oli myös vahvaa aseistusta, mm. panssarivaunuja. 

Puolustuslinjasta n. 100 metrin päästä löytyi irrallisena löytönä jonkun sinne kantama ns. jerrykannu eli viralliselta saksalaiselta nimeltään Wehrmacht Einheitskanister. Kanisteri on slovakialaisen Sandrikin valmistama. Ján Sandrikin vuonna 1895 Slovakian Dolní Hamryssa perustama Sandrik toimitti alihankkijana toisen maailmansodan aikana Wehrmachtille ja SS:lle mm. näitä kanistereita. SS:n kanistereissa oli SS-leima, mutta tässä ei ole, joten se lienee ollut Wehrmachtin käytössä. Kannua on voitu käyttää jopa Rovaniemen tuhoamisessa ja se on hylätty sittemmin linjan lähelle. Kannussa on merkintä 20L ja tuotemerkki Sandrik. Kannu on toimitettu Lapin maakuntamuseolle. 

 Sandrikin valmistama Wehrmacht Einheitskanister, eli amerikkalaisittain jerrykannu. (Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Saksalaisilla oli Lapin sodan aikana useita viivytyslinjoja vanhan Kittiläntien varrella. Näistä ei ole enää juurikaan muita jäänteitä jäljellä kuin yksittäisiä poteroita tai muita pienempiä kaivantoja. Yksi tällainen linja oli sotapäiväkirjojen mukaan Seutulanharjun kohdalla. Tästä en ole löytänyt mitään kaivantoja. Yksittäisiä mahdollisesti vartiointitarkoituksiin tehtyjä poteroita löytyy useista paikoista Ylikylän alueelta silloisen Kittiläntien varrelta. Tuo yllämainittu Nivankylän viivytyslinja lienee ollut seuraava linja. 

Kolmas viivytyslinja oli sotapäiväkirjojen perusteella noin kaksi kilometriä ennen Sinettää tai toisesta suunnasta noin 17 kilometriä Rovaniemen keskustasta ollut linja, joka oli vahvasti varustettu suomalaisten etenemistä vastaan. Vanhan Kittiläntien (nykyinen Linnankiventie) varressa Kaurovaaran kohdalla sellainen näyttäisi laskelmien mukaan olevan, sillä siellä oli erinomainen väijytyspaikka Rovaniemen suunnasta Kittiläntietä etenevien suomalaisten pään menoksi. Ilmeisesti jääkauden aikaisen luonnonmuodostelman, joka näytti kuin varten vasten puolustusasemaksi tehdyltä, ympäristössä oli taisteluasemien näköisiä kaivantoja ja muita isompia kaivantoja, joihin helposti olisi laittanut naamioidun tykin asemaan suuntana juuri vanha Kittiläntie. Suomalaisten sotapäiväkirjan mukaan saksalaisilla oli asemissa tykki, kranaatinheittimiä ja suorasuuntaustykkejä, joilla suomalaisten eteneminen pysähtyi saksalaisten vetäytymisen ajaksi. Sota-aikana ampumalinjat Kittiläntien Rovaniemen suuntaan olivat tietenkin puustosta pääosin vapaita. Sivustoja saksalaiset ovat lisäksi varmistaneet jalkapartioin. Saattaa siellä olla poteroitakin, mutta niitä ei löytynyt. Tosin alueella on tehty metsätöitä ja uusi Kittiläntien linjaus, joten niiden jäljiltä suurin osa entisistä kaivannoista on varmaan kadonnut.

Sotapäiväkirjan sivuilta 17.10.1944. (Kuvat: Kansallisarkisto)

Kaurovaarassa oleva ilmeisesti luonnonmuodostelma, johon olisi voinut sijoittaa hyvälle paikalle miehiä ja aseistusta.

Sama kohde vanhalta Kittiläntieltä kuvattuna.

Mahdollinen lähes umpeen kasvanut pesäke? (Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Vanha Kittiläntie eli nykyinen Linnankiventie on osittain säilynyt ajokunnossa ja osittain muuttunut poluksi. Tätä vanhaa Kittiläntietä on tässä kohdassa jäljellä n. 2,7 km:n pätkä. Vanha tie kulki eräässä kohtaa ihan rinteen reunaa pitkin yhtyen sitten nykyiseen tiehen. Samassa kohdassa oli myös pieni mäki, joka nykyisin on hevospolkuna. Nousun alla on jäänteitä levennyksestä, joka ehkä on voinut olla jopa saksalaisten tekemä ohituspaikka, koska silloin saksalaisten autoliikenne oli vilkkaampaa. Nykyinen Kittiläntien linjaus (tehty vasta 1970-luvulla) menee suorempaan pääosin muutama kymmenen metriä kauempana.

Vanha Kittiläntie kääntyy lievästi juuri ennen mahdollista saksalaisten viivytysasemalinjaa. Mahdollisista saksalaisten asemista tähän kohtaan olisi ollut suora linja tien vasemman puolen asemista.

Nyt hevospoluksi muuttunut vanhan Kittiläntien mäki. Oikealla ennen mäkeä oleva tien levennys. 

(Kuvat: Kalevi Mikkonen)

___________ 

English summary: German positions during the Lapland War near Rovaniemi 

German temporary positions which were made during the Lapland War to protect their retreat from Rovaniemi in of the time Kittilä road in Nivankylä. There is one bigger machine gun or mortar position, some dugouts and one or two places for tents. I found also a Slovakian Sandrik 20L jerry can which was made for Wehrmacht during the war. There were also at least two more German temporary defense lines in Ylikylä and near Sinettä.

Neuvostoliittolaisten sotavainajien hautapaikkoja Rovaniemen keskustan ympäristössä 

© Kalevi Mikkonen 2020 

Jatkosodan aikana vuosina 1941 - 1944 Suomessa vangittiin yli 67000 Puna-armeijan sotilasta ja upseeria. Heistä yli 19000 kuoli leireillä ja heidät haudattiin satoihin erillis- ja joukkohautoihin koko Suomen alueella. 

Sodan päätyttyä Liittoutuneiden valvontakomissio sai Suomen viranomaisilta tietoja vangituista puna-armeijalaisista. Kuolleiden nimiä merkittiin rekisteriin. Perustiedot neuvostoliittolaisten vankien ja sotilaiden hautapaikoista Suomen alueella luovutettiin niiden kunnossa pitämiseksi. 

Suomen puolustusvoimat hoitivat sotahautausmaita sodan aikana ja sen päätyttyä. Sotilaalliset hautausmaat erotettiin aidoilla ja haudat merkittiin risteillä. Myöhemmin hautausmaihin pystytettiin obeliskeja, joihin kaiverrettiin haudassa olevien sotilaiden lukumääriä ja myös nimiä, jos ne olivat tiedossa. 

Vuonna 1949 sotahautausmaiden hoitovastuu siirtyi sisäministeriölle ja aluepoliisi suoritti sitä paikallisesti. Tuolloin Suomessa oli rekisteröity 184 joukkohautaa, johon oli haudattu yli 10900 puna-armeijalaista. Pienten ja syrjäisten hautojen hoito oli kuitenkin varsin hankalaa. Sen takia ministeriö teki samana vuonna yhdistämissuunnitelman, jonka perusteella 1950-luvulla joidenkin hautojen sotilaiden jäänteet siirrettiin suuremmille lähellä oleville hautausmaille. Samanaikaisesti maakunnissa järjestettiin kirjaamattomien hautojen etsintä, jonka tuloksena löydettiin suuri määrä aiemmin tuntemattomia neuvostosotilaiden hautoja. Jatkosodan aikana Lapissa sotilaallisia asioita ja saksalaisten ylläpitämiä vankileirejä hoiti Saksan sotilashallinto, minkä takia tiedot haudoista ja kuolleista sotavangeista ovat melkein kadonneet. Suomalaisten hallinnoimien leirien tiedot ovat paremmin säilyneet. 

Suomalaiset viranomaiset suorittivat 1950-luvulta alkaen hautojen yhdistämiset, vaikka he eivät tunnistaneet vainajia. Huolimatta siitä, että sotavankien hautapaikkojen hoito Suomessa toteutettiin melko tehokkaasti, viranomaiset eivät aina rekisteröineet tietoja tehdyistä muutoksista. Tästä syystä joissakin haudoissa lepäävien sotilaiden lukumäärä eroaa todellisesta lukumäärästä. 

Sotavainajien etsintää ei ole vieläkään saatu päätökseen, joten hautojen lukumäärä Suomessa ja niissä lepäävien neuvostosotilaiden lukumäärä voi vielä muuttua. Suomalaiset ja venäläiset sotavainajien etsintäryhmät tekevät tätä työtä yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. 

Lapin läänin alueelta on löydetty n. 3200 neuvostoliittolaista sotavainajaa, joista useimmat ovat olleet sotavankeja. Rovaniemen alueelta on tietoja yhteensä 288 haudatusta sotavangista. Haudat sijaitsivat Ounasvaaralla, Korkalovaarassa, Koskenkylässä, Saarijärvessä, Leinolassa, Nivavaarassa, Juukuanjärvellä, Muurolassa, Jaatilassa, Niesissä ja Perungassa sekä lentokentän vankileirin lähellä Salmenojantien varrella sekä Viassa ja Misissä.[1] Pohjolan suojeluskuntapiirin kenttäoikeus teloitutti vangittuja neuvostoliittolaisia desantteja ampumalla Ounasvaaran ampumaradalla ja Viirinkankaalla sijaitsevan neljännen hautausmaan länsipään kiviaidan takana. Saksalaiset teloittivat poliittisia komissaareja todennäköisesti nykyisen Lähteentiellä olevan Geologisen tutkimuslaitoksen kohdalla olleessa Sicherheitsdienstin (SD) ylläpitämässä vankilassa.[2] Se paikka, minne nämä saksalaisten teloittamat sotilaat haudattiin, ei ole tiedossa. Mahdollisesti heidät haudattiin jonnekin Ounasvaaran alueelle. 

Viirinkankaan IV hautausmaan hautapaikka

Lapin lääninhallitukselta tuli vuonna 1951 velvoite laittaa kuntoon sekä venäläisten että saksalaisten haudat. Seuraavana vuonna valtio lupautui huolehtimaan näistä haudoista aiheutuvista kustannuksista. Rovaniemen seurakunta vuokrasi 1.1.1952 alkaen valtiolle 50 vuodeksi 17.10.1926 perustetun Viirinkankaan IV hautausmaan pohjoispuolen alueen ”viimeksi käytyjen sotien aikana kuolleiden venäläisten sotavankien hautapaikaksi”.[3] Vuokrasopimus valtion kanssa on uusittu joten vuokraus on edelleen voimassa. Sinne on aidattu alue, jonne on haudattu eri puolilta Rovaniemen alueelta tuotuja neuvostoliittolaisia sotavainajia yhteensä 288. Paikalle on 1950-luvulla pystytetty obeliskin muotoinen kivinen muistomerkki ja vuonna 2015 sen viereen toinen kivimuistomerkki, jossa on luettelo vainajista, joiden nimet ovat tiedossa. Seurakunnan hautaustoimi huolehtii IV hautausmaan yleisen kunnossapidon yhteydessä esimerkiksi lumitöistä hauta-alueen muistomerkille. Aiemmin Suomi-Neuvostoliitto -seuran ja nykyisin Suomi-Venäjä -seuran Rovaniemen osasto on puolestaan huolehtinut yleissiisteydestä esimerkiksi järjestämällä talkoita hauta-alueella. 

Viirinkankaan IV hautausmaan neuvostosotilaiden hautapaikka. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Korkalovaaran hautapaikka 

Korkalovaarassa sijaitsi nykyisten Konkelontien ja Kiertotien risteyksessä silloin asumattomalla alueella neuvostoliittolaisten sotavankien hautapaikka. Pentti Mikkonen muisteli seuraavaa: ”Nykyisten Konkelontien ja Kiertotien risteyksessä oli venäläisten sotavankien hauta, johon oli haudattu ilmeisesti seitsemän sotavankia. Siihen aikaan se oli asumatonta aluetta. Sodan jälkeen hauta oli merkitty hauta-alueeksi ja siellä oli myös jokin muistokivi ja kirjoitus. Vielä 1950-luvulla se oli olemassa, kunnes vainajat siirrettiin 4. hautausmaalle venäläisten sotavankien hautaan. Hauta-alue oli suurin piirtein Konkelontie 12:n vieressä Kiertotien puolella 25 - 30 metriä tiestä olevalla tasanteella." [4] Tästä hautapaikasta ei enää löytynyt tietoja Rovaniemen seurakunnan kirkkoherranviraston arkistosta eikä myöskään hautaustoimen arkistosta. 

Konkelontien ja Kiertotien risteyksen lähellä sijaitsi neuvostosotilaiden hautapaikka. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Mäntyvaaran ns. pappilan kämpän hautapaikka 

Yksi neuvostoliittolaisten sotilaiden hautapaikka oli pitkään Mäntyvaarassa. Suomi-Venäjä -seuran Rovaniemen osaston entinen puheenjohtaja Leena Sokero kertoi rovaniemeläisen Eino Salon hoitaneen sekä Viirinkankaan IV hautausmaan että Mäntyvaaran hautapaikkoja. Sokero oli saanut Salon omaisilta hautojen hoitoa koskevat päiväkirjavihkot ja valokuvia, jotka hän oli vienyt Suomi-Venäjä -seuran Rovaniemen osaston haltuun. Suomi-Venäjä -seuran Rovaniemen osaston varapuheenjohtaja Riikka Oittinen ystävällisesti luovutti minulle tutkittavaksi hautoja vuosina 1974 - 1989 hoitaneen Eino Salon päiväkirjavihkot sekä myös hänen ottamiaan valokuvia. Toimitin nämä Rovaniemen historiaan liittyvät aineistot Lapin maakuntamuseon kokoelmiin säilytettäviksi. 

Eino Salo haastatteli 1970-luvulla[5] Hilja Kumpulaa (os. Nurmela) Mäntyvaaran ns. pappilan kämpän tapahtumista syksyllä 1944[6], jolloin saksalaiset surmasivat karanneet neuvostoliittolaiset sotavangit ja polttivat kämpän. Kumpula kertoi, että Rovaniemeltä n. viiden - kuuden kilometrin päässä Mäntyvaaralla oli hirsistä tehty ns. pappilan metsäkämppä, jonka Eino Salo myöhemmin mittasi olleen n. 5 x 3,5 metrin kokoinen. Tähän kämppään oli syksyllä 1944 majoittunut seitsemän puna-armeijan sotilasta, jotka olivat karanneet saksalaisten sotavankeudesta. Heistä kuusi miestä oli karannut Rovaniemeltä ja yksi Kemijärveltä. Tämä Kemijärveltä karannut oli Kemijärvi-Rovaniemi -välillä hypännyt junan vaunun katolta, sitten harhaillut metsissä ja sattumalta oli tullut pappilan kämpälle. Kolme naista, jotka olivat työssä saksalaisten palveluksessa, alkoivat kuljettaa muonaa näille kämpällä oleville sotilaille. Nämä kolme naista olivat Hilja Kumpula (silloin Nurmela), joka oli hevosen kanssa saksalaisilla ajossa, saksalaisten parakkien siivooja Eeva Lehikoinen ja eräs Alma, jonka sukunimeä Kumpula ei muistanut (tai halunnut kertoa). 

Sahanperällä olevasta Kuoksan talosta naiset saivat aina perunoita ja sieltä saksalaiset heidät erään kerran myös pidättivät. Naiset vietiin Hervan taloon Pullinpuolelle, joka sijaitsi suunnilleen Pohjanhovia vastapäätä Kemijoen toisella puolella. Seuraavana päivänä Alma pakotettiin oppaaksi näyttämään tie pappilan kämpälle. Saksalaisten partion saapuessa kämpälle, yksi venäläisistä sotilaista hyppäsi kämpän ikkunasta ulos ja hänen onnistui ampumisesta huolimatta paeta ja säilyttää henkensä. Kumpula näki myöhemmin saman miehen Rovaniemellä. Hän keskustelikin miehen kanssa, koska tämä osasi jonkun verran suomea. Mies kertoi, että yksi surmatuista oli Anttoni -niminen upseeri. Kumpulan kertomuksen mukaan saksalaiset uhkasivat ampua nuo kolme venäläisiä auttanutta naista, mutta Antero Jurva ja Esko Alaoja saivat sen estetyksi ja niin saksalaiset päästivät naiset vapaaksi. Asukkaiden palattua hävitettyyn Rovaniemeen Mäntyvaaran betonivalimolla silloin asuneet Eeva ja Kunnari Lehikoinen hautasivat vainajat samalle paikalle, missä kämppä oli sijainnut.[7]

Kumpulan kertomuksessa asiaa ei kerrota, mutta Eino Salon mukaan saksalaiset telkesivät ne kuusi miestä kämppään ja polttivat elävältä kämpän mukana.[8] Tämä tarina on kiertänyt Rovaniemellä sodanjälkeisenä aikana, ja mm. Pentti Mikkonen kertoi näin tapahtuneen.[9] Ilmeisestikään tästä tapahtumasta ei ole olemassa varsinaista silminnäkijäkertomusta, joten vankikarkurit on toki voitu ampuakin ennen kämpän polttamista. 

Poliisit kaivoivat neuvostosotilaiden luut Mäntyvaaran haudasta vasta 22.9.1977. Haudasta löytyi taskukello, jonka lasi oli kuumuudessa sulanut ja liimannut viisarit tauluun ajassa 10.55 sekä venäläinen rengastähtäimellä varustettu sotilaskivääri. Lääninlääkäri Anja Peltonen antoi lausunnon, jossa kerrottiin, että vainajia oli kuusi miestä. Samana päivänä vainajat haudattiin Viirinkankaan yhteishautaan. Yksi näistä surmatuista miehistä oli ilmeisesti nimeltään Ivan Kullik. Hän oli syntyisin Mustan meren seudulta.[10] Vielä vuonna 1984 hautaa hoitaneet istuttivat entiselle hautapaikalle valkoruusun ja se myös merkittiin vaatimattomalla aitauksella ja ristillä.[11] Hautapaikka ja tuhottu kämppä sijaitsivat kaiketi varsin lähellä silloista Mäntyvaaran majaa. Nykyisin tällä kohdalla on ravirata, joten kaikki jäänteet ovat lopullisesti hävinneet. Tästäkään hautapaikasta ei enää löytynyt tietoja sen enempää Rovaniemen seurakunnan kirkkoherranviraston kuin hautaustoimen arkistoistakaan. 

Mäntyvaaran hautapaikka vuonna 1984. Kuvat: Eino Salo/Lapin maakuntamuseo.

Jorva-aavan hautapaikka 

Kesällä 2020 löysin saamani tiedon perusteella Jorva-aavalta aika läheltä siellä olevaa muinaismuistoa (puinen peurapatsas) hautapaikan, jossa oli vielä näkyvissä puisen ortodoksiristin sekä haudan ympärillä olleen vaatimattoman puuaitauksen jäänteitä. Sotavainajien etsintäryhmä Kelsinkäisen edustajan kanssa teimme koekaivauksen siltä varalta, että haudasta löytyisi vainajien luita. Maa-aineksen sekoittumisen perusteella se oli selvästi hautapaikka, mutta haudasta ei löytynyt enää mitään merkkejä vainajasta tai vainajista. Myöskään metallinetsimellä ei löytynyt mitään esinelöytöjä. Ihan haudan vieressä oli tasainen alue, jossa ei kasvanut puita mutta joka oli mättäiden peitossa. Sitä ei ollut mitenkään merkitty hautapaikaksi. Metallinetsimellä sieltä löytyi kranaatin sirpale ja ns. räkäpääpatruunan kuori. Tähän alueelle olisi voitu haudata isompikin määrä vainajia, mutta todennäköisesti niin ei ollut tehty. Tämän hauta-alueen vainaja tai vainajat on varmaankin jo 1950-luvun alussa siirretty Viirinkankaan IV hautausmaan yhteishautaan.[12]

Jorva-aavan hautapaikka. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Lentokentän vankileirin hautausmaa-alue 

Salmenojantien (ent. Norvajärventie) alkupäästä noin 780 metrin kohdalta aina 300 metriä eteenpäin sijaitsi Luftwaffen lentokentän alueen vankileirin alue. Tien molemmin puolin on runsaasti kaivantoja, pesäkkeitä ja rakennusten jäänteitä. Alueella on sijainnut myös venäläisten vankien vankileiri. Saksalaisten tekemän karttapiirroksen perusteella vankileirin alue oli ympäröity piikkilanka-aidalla. Leirissä oli kartan mukaan neljä vankiparakkia ja perällä ilmeisesti käymälärakennus. Leirin vieressä oli tiesulku ja konekivääripesäke.[13]

Lentokentän (Salmenojantien) hautapaikka. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Koska koko tämä alue on sodan jälkeen ollut Suomen armeijan vakituisena harjoitusalueena, vankileiristä ei ole enää havaittavissa kuin pari piipun pohjaa. Kaikki piikkilanka-aidat ja rakennelmat on purettu kauan sitten. Pari piikkilanka-aidan jäännettä ja palanen paalua on kuitenkin löytynyt. Vankien hautausmaa on tien toisella puolella noin 100 metrin päässä tieltä. Siellä on avoimia hautoja, joista vainajien luut on kaivettu pois ja viety Viirinkankaan IV hautausmaalle 1950-luvulla. Alueelta löytyy vieläkin ortodoksien ristien jäännöksiä.[14]

Ounasvaaran haudat

Ounasvaaran laidalla oli vankileiriparakki, josta Pentti Mikkonen tiesi kertoa seuraavaa: 

”Suomalaisten hallussa olevien venäläisten sotavankien piikkilanka-aidalla ympäröity leiriparakki oli radan takana Ounasvaaran rinteen puolella olevalla metsäalueella, suurin piirtein nykyisen uuden Kajaanintien kohdalla noin 100 metriä rautatiestä”.[15]

Tämän parakin vanki tai vankeja on voitu haudata Ounasvaaran laidalle samoin kuin Ounasvaaran ampumaradalla teloitettuja desantteja. Lapin lääninhallituksen luettelon mukaan Ounasvaaran alueelta on siirretty neuvostoliittolaisvainajia Viirinkankaan yhteishautaan 1950-luvun alussa.[16] 

Koskenkylän haudat

Koskenkylässä oli melko suuri piikkilangoin ympäröity Heerin sotavankiyksikkö II:n vankileiri ja vankileirisairaala (Kriegsgefangenen Lager u. Krankenrevier des Kriegsgefangenen-Bereichs II), jonka kenttäpostinumero oli 27773, ns. Pallarinrannan alueella Rovaniemen suunnasta Koskenkyläntien vasemmalla puolella Mommon talon lähellä noin 4,5 – 4,7 kilometrin kohdalla Rovaniemen keskustasta. Siellä oli venäläisiä ja ukrainalaisia sotavankeja. Sodan jälkeen 1950-luvun alussa tämän vankileirin alueelta on tiettävästi tuotu muutaman vainajan luut Viirinkankaan IV hautausmaan yhteishautaan. 

Nivavaaran haudat 

Myös Nivavaarassa on asiakirjojen mukaan ollut neuvostoliittolaisten sotavankien hautapaikka. Sieltä on vainajien luut siirretty Viirinkankaalle ilmeisesti jo 1950-luvulla. Hautapaikasta tai vainajien lukumäärästä ei ole tarkempaa tietoa.[17]

Saksalaisilla oli vankiparakkeja monilla muillakin alueilla Rovaniemen kauppalassa ja sen läheisyydessä, mm. Ylikylässä ja Vihviläjängällä, mutta näiden leirien mahdollisista neuvostoliittolaisvankien haudoista ei ole tietoa. Voi olla mahdollista, että näiltä alueilta saattaisi vieläkin löytyä vainajien luita, jos mahdolliset hautapaikat olisivat tiedossa. 

________ 

In English: 

The burial places of the deceased Soviet Union soldiers around Rovaniemi centre 

During the war between the Soviet Union and Finland between 1941 and 1944, more than 67 000 Red Army soldiers were imprisoned in Finland. More than 19000 (about 30% of the total number of detainees) died in camps and were buried in hundreds of separate mass graves throughout the country. 

At the end of the war, the Federal Control Commission received information from the Finnish authorities about the prisoners of the Red Army. The names of the dead were recorded in the register. Basic knowledge of the burial sites of Soviet prisoners and soldiers on Finnish territory was released in order to keep them fit. 

The treatment of war cemeteries during and after the war was the responsibility of the Finnish Defence Forces and was controlled by the military cabinets. Military cemeteries were separated by fences and graves marked with cross-breeds. Later, obelisks were erected in the cemeteries, engraved with the numbers of soldiers in the tomb. 

In 1949, the responsibility for the care of the war cemeterys was transferred to the Finnish Ministry of the Interior and carried out by the regional police locally. At that time, 184 mass graves had been registered in Finland, with more than 10 900 Red Army soldiers buried. 

The treatment of small and remote graves caused difficulties. That's why the Ministry made a merger plan that year. In the 1950s, the remains of some of the soldiers of the graves were moved to larger nearby cemeteries. At the same time, the search for unposted graves was held in the provinces, resulting in the unveiling of large unidentified tombs of Soviet soldiers. In Lapland, the German local military office ruled most of the burial places, which is why information on the tombs and dead prisoners of war has almost disappeared. The search for unknown graves is currently being carried out. Finnish and Russian volunteers do this work in cooperation with local authorities. 

The Finnish authorities carried out the reunification of the graves, even though they did not acknowledge the remains. Despite the fact that the care of prisoners of war in Finland was carried out fairly effectively, officials did not always register information about the changes made. For this reason, the number of soldiers resting in some burial places differs from reality. 

The data on dead and buried soldiers were checked and supplemented in the Finnish National Archives. This work has not yet been completed. In this respect, the number of graves in Finland and the number of Soviet soldiers resting in them may change. 

In this study I have mentioned several former burial place around Rovaniemi centre. All of the deceased were moved to the mass grave in the IV cemetery in Viirinkangas mostly in 1950’s. In 1977 there still was a burial place in Mäntyvaara where there were buried six Soviet Union soldiers. Those prisoners of war that escaped from German prisoner of war camps and were hiding in a log house were killed in that place by German soldiers. After the war they were buried in the same place. In 1977 the remnants of these soldiers were moved to the Viirinkangas IV cemetery. 

____________

Lähdeviitteet:

[1] Lapin lääninhallitus. Hs:10. Luettelo Lapin läänin alueella olevista saksalaisten ja neuvostoliittolaisten sotilaiden haudoista. Kansallisarkisto. Lapin lääninhallitus. Luettelo Lapin läänissä sijaitsevista venäläisten sotilaiden hautapaikoista 14.12.2006. Oulun maakunta-arkisto. Omat tutkimukset (KM). 

[2] Petteri Holma, Kolkkoja paikkoja. Lapin Kansa 17.2.2007. Haastattelutietoja. KM. 

[3] Seija Pulkamo, Rovaniemen seurakunnan hautausmaat. Rovaniemi 1994, s. 50, 54. 

[4] Pentti Mikkosen haastattelu 10.7.2013. 

[5] Kumpulan haastattelu tehty ilmeisesti huhti- tai toukokuussa 1977. 

[6] Syyskuussa ennen Rovaniemen väestön evakuointia. Kirj. huom. 

[7] Hilkka Kumpulan kertomus. Ei päivämäärämerkintää, mutta oletettavasti vuodelta 1977. Eino Salon päiväkirjavihko neuvostoliittolaisten hautojen hoidosta 1974 – 1989. 

[8] Eino Salon päiväkirjamerkintä 22.9.1977. Eino Salon päiväkirjavihko neuvostoliittolaisten hautojen hoidosta 1974 – 1989. 

[9] Pentti Mikkosen haastattelu 10.7.2013. 

[10] Eino Salon päiväkirjamerkintä 22.9.1977. Eino Salon päiväkirjavihko neuvostoliittolaisten hautojen hoidosta 1974 – 1989. Paikalta löytynyt kello on ilmeisesti toimitettu jollekin nimeltä mainitsemattomalle venäläiselle museolle vuonna 1984. 

[11] Eino Salon päiväkirjamerkintä 16.5.1984. Eino Salon päiväkirjavihko neuvostoliittolaisten hautojen hoidosta 1974 – 1989. 

[12] Omat kenttätutkimukset. (KM) 

[13] Omat kenttätutkimukset. KM. Rovaniemen lentokentän puolustussuunnitelma (karttapiirros). Rovaniemi Fliegerhorst. Plan zur Horstverteidigung vuodelta 1942. LMM. 

[14] Omat kenttätutkimukset. KM. 

[15] Pentti Mikkosen haastattelu 30.10.2013. 

[16] Lapin lääninhallitus. Hs:10. Luettelo Lapin läänin alueella olevista saksalaisten ja neuvostoliittolaisten sotilaiden haudoista. Kansallisarkisto. 

[17] Ibid. Lapin lääninhallitus. Luettelo Lapin läänissä sijaitsevista venäläisten sotilaiden hautapaikoista 14.12.2006. Oulun maakunta-arkisto.

Ruokojärven kämppäalue: 

Jarl Sundquistin ryhmän ”piilopirtti” Lapin sodan alkuvaiheessa

© Kalevi Mikkonen 2020

Kemi-yhtiön metsäpäällikkö Jarl ”Sunkku” Sundquist asui Rovaniemen kauppalasta Ranuan suuntaan n. kuuden kilometrin päässä olevalla maatilallaan Pöyliössä. Hän toimi evakuoinnin tarkastajana syksyllä 1944 ja päätti jäädä tarkkailemaan Rovaniemen tilannetta myös evakuoinnin jälkeen. Hän kokosi ryhmän saman mielisiä ystäviään ja he hakeutuivat piiloon Ruokojärven lähistöllä olevalle metsäkämpälle. Sundquistin lisäksi mukana olivat metsänhoitaja A. Eriksson, työnjohtaja Janne Ollila, piiripäällikkö Teodor Autti ja korjaamoesimies/autonkuljettaja Lauri Kukka. Miehet asuivat kämpällä 12 vuorokautta (4.-15.10.1944).

Kenraalieversti Eduard Dietl, Jarl Sundquist ja Ounasvaaran 50 km:n hiihdon voittanut Jussi Kurikkala juttutuokiolla 26.3.1944. (Kuva: SA-kuva).

Tämä Ruokojärven lähellä oleva metsäisellä kalliosaarekkeella sijaitseva metsäkämppäalue oli varmaankin jo 1930-luvulla ellei ilmeisesti jo aikaisemminkin ollut joidenkin paikallisten asukkaiden tukikohtana Ruokojärven ympäristössä olevien luonnonniittyjen niittojen aikana kesällä ja metsätöiden tukikohtana talvella. Kämppäalueelta on löydettävissä vielä jäänteitä ainakin kolmesta rakennuksesta, jotka olivat itse asuntokämppä, ehkä hevostalli ja sauna. Lisäksi alueella oli kaksi maakellarin tapaista kaivantoa ja käymälä sekä pieni perunamaa. Lähiniityillä oli myös latoja. Lauri Kukan mukaan kämppä oli ainakin jatkosodan aikana Matti Törmänen -nimisen erakon asuinpaikkana. Törmänen lähti syksyllä 1944 evakkoon ja näin kämppä jäi asumattomaksi.

Kämppä vuoden 1956 kartassa.

Sundquist piti päiväkirjaa tapahtumista ja ryhmällä oli kämpässä myös radioantenni ja akkuradio, josta voitiin seurata sekä Suomen yleisradion että saksalaisten Lapplandsenderin lähetyksiä. Sundquistin kertomus julkaistiin ensimmäisen kerran Toivo T. Kailan teoksessa ”Lapin sota” (1950). Ruokaa ryhmä oli varastoinut kahteenkin paikkaan, mutta saksalaiset löysivät toisen varaston. Lisäksi he saivat ruokaa Törmäsen perunamaalta ja he myös ampuivat mm. yhden koppelon ja poron.

Aseistautunut ryhmä teki partiomatkoja mm. Ounasvaaran alueelle seuratakseen Rovaniemen tuhoa ja saksalaisten touhuja. Lauri Kukka kertoi Lapin Kansan haastattelussa, että jos olo olisi käynyt tukalaksi, niin heidän tarkoituksensa oli lähteä metsien kautta kohti Torniota ja Ruotsia. Sundquist ja Kukka kertoivat saksalaisen partion käyneen n. 300 metrin päässä kämpästä, mutta partio ei ollut huomannut soiden ympäröimän kuusimetsäisen kalliosaarekkeen ympärillä olevia rakennuksia. Vaikka Sundquist värittää kertomustaan sillä, että saksalaiset olisivat aktiivisesti etsineet ryhmäläisiä, niin todennäköisesti näin ei ollut asian laita. Esim. matalalla lentävällä kevytrakenteisella Fieseler Fi 156 -yhteyskoneella ryhmän kämppäalue nuotioineen olisi varsin helposti havaittu, mikäli olisi etsitty tosissaan.

Metsäkämpässä piileskellyt ryhmä on saapunut kauppalaan tuhoja tutkimaan. Myös poliisi on jo ehtinyt Rovaniemelle. Äärimmäisenä oikealla Jarl Sundquist. 17.10.1944. (Kuva: SA-kuva)

Lokakuun 14. päivän aamuna kämpälle päin tuli sumun seasta sotilasjoukkue, jota ryhmäläiset ensin luulivat saksalaisten partioksi, mutta joka olikin suomalainen kaukopartio. Miehet lähtivät partion mukaan ja Sundquist kävi tarkastamassa Pöyliön talonsa tilanteen todeten sen täysin tuhotuksi. Lokakuun 19. päivänä ”Sunkun porukka” lähti Rovaniemeltä autokyydillä kohti Torniota.

Tämä kämppäalue siis säilyi ehjänä sodasta ja vielä ainakin 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella kämppä oli merkitty karttoihin. Sittemmin se on jossakin vaiheessa purettu.

Kohteet:

Kohde 1: Tässä on ollut varsinaisen kämpän paikka. Ei kovin paljon jäänteitä itse kämpästä, mutta kämpän paikalla ja lähellä romua, kuten kamiinan putkia. Kämpän koko on ehkä ollut n. 5 x 6-7 metriä. Kämpän lähellä on ollut myös perunapelto.

(Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Kohde 2: Tässä on mahdollisesti ollut hevostallin paikka. Näkyvissä on maapohjaa. Rakennuksen koko on ehkä ollut n. 3 x 5-6 metriä.

(Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Kohde 3: Tässä on ollut mahdollisesti saunan paikka. Paikalla on tiiliskiviä mahdollisen kiukaan kohdalla ja kaksi tynnyrin jäännettä. Kokoa ei voi tarkkaan määritellä, mutta ehkä n. 4-5 x 4-5 metriä. Viereiseen puuhun on hakattu pilkka.

(Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Kohde 4: Ilmeisesti maakellarin paikka on rinteen alaosaan tehtynä. Kaivannon koko on n. 2 x 2,5 metriä. Tämän yläpuolella olevalla tasanteella on kaksi pientä kaivantoa, joista on ehkä otettu maata.

(Kuvat: Kalevi Mikkonen)

Kohde 5: Toinen ilmeisesti maakellarin paikka idän puolen rinteen alaosassa. Kaivannon koko on n. 2 x 2 metriä. Sen edustalla on ollut jonkinlaista kivistä kasattua rakennelmaa.

(Kuva: Kalevi Mikkonen)

Kohde 6: Rinteen koillisosassa on polun varrella mahdollisesti käymälän paikka, koko n. 2 x 2 metriä. Tästä lähtee polkuja sekä kämpän että saunan suuntaan.

_______

Ruokojärvi area in Rovaniemi: Hiding place for Jarl Sundquist and his group of men during the Lapland War in October 1944.

_______

Lähteet:

Kaakinen, Heikki. ”Herrasmiessotaa” – Ranuantien taistelut Lapin sodassa. Kokkola 1994, s. 241 – 248.

Kaila, Toivo T. Lapin sota. Porvoo 1950, s. 149 - 167.

Ranta, Tapani. Silminnäkijä. ”Ei sakemanni ole meikäläisen ystävä”. (Lauri Kukan haastattelu). Lapin Kansa 16.10.1994.

Lisäksi omat kenttätutkimukset.

Kirjakatsaus: Mari Olafson Lundemolta erinomainen väitöskirja Organisaatio Todtin toiminnasta Suomessa vuosina 1941 - 1944

Mari Olafson Lundemo: Engineering, resources and nature: Organisation Todt in Finland 1941 - 1944. Florence: European University Institute, 2020, EUI PhD theses, Department of History and Civilization.

© Kalevi Mikkonen 2020

Norjalainen tutkija Mari Olafson Lundemo sai monen vuoden uurastuksen jälkeen tohtorin paperit 7.9.2020 Firenzessä. Hänen englanninkielisen väitöskirjansa aihe oli Organisation Todtin toiminta Suomen ja Lapin alueella jatkosodan aikana. Organisation Todt (OT) oli yksi Kolmannen valtakunnan lukuisista järjestöistä, mutta sillä oli keskeinen rooli Wehrmachtin sotakoneiston apuna eri puolilla miehitettyä Eurooppaa ja myös Saksan liittolaisten ja kanssasotijoiden alueilla. Olafson Lundemon väitöskirja on ensimmäinen kokonaisvaltainen esitys OT:n, Suomessa nimellä Einsatz Finnland (EF), toiminnasta Suomen ja Lapin alueella. Väitöskirja on toistaiseksi vain sähköisessä muodossa yliopiston sivuilla, mutta myöhemmin se on tarkoitus julkaista myös paperiversiona, kunhan kustantaja löytyy ja miksei löytyisi. Aikaisemmin asiaa on sivuttu useissa teoksissa ja olen itsekin käsitellyt OT:n toimintaa kirjoissani ja useissa artikkeleissa kartoittamalla OT:n leirejä ja tutkimalla joitakin työkohteita erityisesti Rovaniemen alueella ja hieman muuallakin Lapissa. Nyt on kuitenkin käsillä tutkimus, jossa perataan läpi lähes kaikki OT:n politiikkaan, talouteen, resursseihin, työvoimaan, väärinkäytöksiin ja tärkeimpiin työkohteisiin liittyvä toiminta Suomessa ja arvioidaan myös OT:n merkitystä sekä Saksan että Suomen sotatalouden näkökulmasta. OT:n leirien kartoitusta tai arkeologiaa tämä tutkimus ei käsittele.

Tutkijan tehtävä ei ole ollut helppo, sillä OT:n arkistot Lapin osalta ovat lähes täydellisesti hävinneet ja ainakin yksi OT:n arkistoja kuljettanut laiva upotettiin matkalla Saksaan. AOK (Armeeoberkommando) 20:n arkistoista toki löytyy yhtä ja toista ja myös Saksan Bundesarchivin laajoista kokoelmista löytyy lähinnä yleistä OT:n toimintaan liittyvää. OT:n toimintaa Norjassa on myös tutkittu viime vuosina ansiokkaasti. Tärkein lähdeaineisto löytyi kuitenkin Kansallisarkiston Yhteysesikunta Roin raporteista. YhtERoilla oli myös EF:ssä omat yhteyshenkilönsä, joiden varsin seikkaperäisistä raporteista Olafson Lundemo on ansiokkaasti kaivanut esille suurin piirtein kaiken mahdollisen EF:n toimintaan liittyvän ja näihin raportteihin onkin tämä tutkimus OT:n Suomen toiminnan osalta pitkälti perustunut.

Fritz Todtin perustama ja johtama rakennusjärjestö, jolle Hitler antoi nimen Organisation Todt vuonna 1938, rakensi Saksassa jo ennen sodan alkua autoteistä linnoituksiin asti. OT:n keskustoimisto oli Amt Bau-OT-Zentrale Berliinissä. Vuonna 1940 Fritz Todtista tuli Saksan varusteluministeri. Hän toimi kolmen ministeriön johdossa ja hänen toimenkuvaansa kuului myös armeijan aseistus ja sotatarvikehankinnat. Varusteluministeri Todt kuoli lento-onnettomuudessa 8. helmikuuta 1942 ja hänen seuraajakseen valittiin Albert Speer. Sekä Todt vuonna 1941 että Speer joulun 1943 aikoihin vieraili Rovaniemellä ja Lapissa. Lokakuun lopulla 1941 tehtävien ja henkilökunnan määrän kasvaessa Organisation Todtin Suomen osaston nimeksi muutettiin Einsatz Finnland.

Fritz Todt. Kuva: Bundesarchiv.

Organisation Todt ei ollut armeijan osa, vaan itsenäinen, puolisotilaallinen järjestö. OT ei kuulunut kansallissosialistisen puolueen organisaatioon vaan se oli hallituksen alainen järjestö. Sen henkilökunta oli Saksan sotilaslain alaista. OT:n saksalaisille työntekijöille ja joillekin ulkomaalaisille annettiin aseet varsinkin rintaman lähellä olevissa työkohteissa, mutta he eivät kuitenkaan olleet taistelujoukkoja eikä heille annettu sotilaskoulutusta.

Saksan sotien myötä järjestön toiminta siirtyi pitkälti Saksan ulkopuolelle ja toiminta liittyi yhä enenevässä määrin Saksan sotalaitoksen avustamiseen. Kun Suomen ja Saksan sotilaallinen yhteistyö alkoi keväällä 1941, OT:n väkeä alkoi tulla rakennustöihin myös Suomeen. Kesällä 1941 Suomessa työskenteli pieni Norjassa toimineen OT-Einsatzgruppe Wikingin alaosasto Sonderbauleitung Finnland. Kun Saksan hyökkäys Muurmanskiin ja Muurmanskin radan katkaisemiseen ei sujunutkaan niin kuin Saksan sodanjohto oli ylioptimisesti kuvitellut, OT:n rooli Saksan joukkojen huoltamisessa ja Lapin infrastruktuurin rakentamisessa ja ylläpidossa tuli ratkaisevaksi tekijäksi koko sodan jatkon kannalta, kun syksyn 1941 offensiivin jälkeen vastaan tuli kylmä ja luminen talvi ilman että siihen oli erityisemmin varustauduttu. Arktiset olosuhteet muuttivat koko sodankäynnin luonteen Lapissa ja Einsatz Finnlandin varsin pienehkön joukon tehtäväkansio alkoi täyttyä mitä moninaisimmista tehtävistä, joita se teki varsin itsenäisesti ja järjestön resursseja venyttäen.

OT-joukot olivat ensisijaisesti rakennusjoukkoja, joiden tehtävänä olivat linnoitustyöt, liikenneyhteyksien ja majoitustilojen rakentaminen sekä huoltoon ja kuljetukseen liittyvät tehtävät rintaman takana. OT:n työnjohtajina ja suunnittelijoina toimivat saksalaiset ammattimiehet. Järjestön työvoimaan Lapissa kuului rintamapalvelukseen kelpaamattomia tai yli 40-vuotiaita saksalaisia, vallattujen alueiden vapaaehtoisia, pakkotyövelvollisia erityisesti Puolasta, Virosta, Ranskasta ja Hollannista sekä myöhemmin aika paljon sotavankeja. Myös suomalaista työvoimaa oli palkkalistoilla, kuten Olafson Lundemon tutkimuksesta ilmenee. Jos Saksan ulkopuolisten alueiden (suomalaiset työntekijät tietenkin poislukien) työntekijät eivät kuuluneet varsinaisiin OT-joukkoihin (OT-Eigenes) tai jonkun yksityisen yrityksen henkilökuntaan (Firmenangehörige), heidät luokiteltiin pakkotyövoimaksi (Sonstige zugewiesene Ausländer), jotka jaettiin vielä kahteen osaan, eli vapaaehtoiset (Hilfswillige) ja pakkotyöläiset (Zwangsarbeiter). OT:n varsinaiset työntekijät olivat Saksan sotilaslain alaisia. OT:n joukkojen määrä Pohjois-Suomessa vaihteli vuosien 1941 – 1944 välisenä aikana runsaasta kahdestatuhannesta miehestä lähes seitsemääntuhanteen. Joukot toivat mukanaan ajoneuvoja, eläimiä, koneita, työkaluja ja rakennusaineita.

Org. Todt rakentaa siltaa Ivalojoen yli. Kuva: SA-kuva.

Mari Olafson Lundemon tutkimuksessa on paljon mielenkiintoisia asioita, joista otan tässä esille väärinkäytökset. Tutkija on mm. käsitellyt laajasti Einsatz Finnlandin väärinkäytöksiä eli lähinnä mustan pörssin kauppaa suomalaisten toimijoiden kanssa. Tämän paljastuttua käsillä oli tietysti skandaali, jota molemmat osapuolet, Suomi ja Saksa, halusivat pitää pimennossa. Ruotsin lehdissä kuitenkin asia otettiin esille ja niinpä tapausta ei voitu käsitellä ihan suljetuin ovin. Useita sekä suomalaisia että EF:n toimijoita pidätettiin ja vankeusrangaistuksia annettiin. Saksalaiset syylliset joutuivat vastuuseen Saksassa eikä ole tiedossa miten heidän kävi. Suomi vaati lisäksi neljän EF:n toimijan karkoittamista Suomesta ja yksi näistä olisi ollut EF:n johtaja August Michahelles, jolla oli hyvät suhteet suomalaisiin sotilas- ja siviilihenkilöihin. Koska Saksa halusi säilyttää suhteet Suomeen hyvinä, kolme näistä karkotettiin, mutta Michahelles sai jäädä kaiketi hyvien henkilökohtaisten suhteidensa avulla.

August Michahelles. EF:n johtaja. Kuva: SA-kuva

Tutkija esittää näkemyksenään, että puuttumalla ankarasti tavallaan Saksan armeijan ulkopuoliseen toimijaan eli Einsatz Finnlandiiin, saatiin aikaiseksi savuverho, jolla voitiin pimittää myös Luftwaffen ja Heerin tekemiä vastaavia raakapuun ostamiseen liittyviä mustan pörssin kauppoja, joihin ei tahdottu kajota Suomen ja Saksan armeijoiden hyvien suhteiden takia. Tutkijan näkemys voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä muista lähteistä tiedetään Luftwaffen varastaneen sähköä Rovaniemen sähköverkostosta tekemällä omia virityksiään Rovaniemen sähköverkkoon. Sähköntarve oli suuri ja näin Luftwaffen ei tarvinnut maksaa ottamastaan sähköstä. Asia kuitenkin huomattiin ja Luftwaffen oli purettava omat viritykset. Luftwaffen Rovaniemen johto vakuutti jatkossa toimivansa sopimusten mukaan. Luftwaffe rakensi tämän episodin jälkeen vuonna 1943 Rovaniemelle oman sähkölaitoksen, jonka tuotanto kuitenkin kärsi ajoittaisista katkoksista.

Vaikka sotatalouden aikana kaikissa maissa harjoitettiin mustan pörssin kauppaa ja tehtiin monenlaista vilunkia, Suomessa olevissa saksalaisjoukoissa oli toki paljon rehellisiäkin toimijoita, jotka eivät sortuneet väärinkäytöksiin ja jopa paljastivat rikoksen tielle lähteneitä henkilöitä. Ja usein näissä rikoksissa aloitteen tekijänä oli nimenomaan suomalainen liikemies. Suomalainen yritys sai muhkeita ja suuria voittoja tuottavia kauppoja ja saksalainen osapuoli saattoi saada tavaran nopeammin ja isomman erän kuin hitaan virallisen lupamenettelyn kautta. Eräs Helsingissä toimiva OT:n virkailija ainakin teki kauppoja suomalaisten kanssa siten, että voitoista lohkaistiin hänelle henkilökohtaisesti iso siivu. Mies kuitenkin jäi kiinni ja lähetettiin Saksaan tuomittavaksi.

Olafson Lundemo esittää myös monia sekä yhtäläisyyksiä että erovaisuuksia kauppasuhteiden isossa kuvassa Suomen ja Saksan välillä. Suomi ei ollut miehitetty maa, joten saksalaisten oli nopeasti sopeutettava miehitetyillä alueilla oleva riistotalouteen perustuva politiikka toisenlaiseen menettelytapaan. Suomi oli Saksalle tärkeä maa paitsi sotilaallisen kyvyn myös poliittisen vaikutuksen vuoksi. Suomi oli ainoa demokraattinen maa Saksan ystävien ja kanssasotijoiden joukossa. Tutkija esittää, että maiden välisestä kokoerosta huolimatta sekä Suomi että Saksa olivat riippuvuussuhteessa toisistaan ja kumpikin osapuoli pyrki hyödyntämään tilannetta edukseen. Saksa sai sotilaallisen panoksen lisäksi elintärkeitä mineraaleja, kuten nikkeliä ja kuparia ja Suomi puolestaan elintarvikkeita, viljaa, aseita ja ammuksia. Suomihan oli tuolloin jotakuinkin eristyksissä kauppapolitiikassa. Vain Ruotsi ja Saksa olivat kauppakumppaneita. Saksa ja Suomi solmivat Saksan Grossraumwirtschaftin (suurvyöhyketalouden) puitteissa kauppasopimuksia clearing-kaupan muodossa kuten Saksa teki miehitettyjen maiden kanssa. Näistä maista poiketen Saksalla ei ollut Suomessa mitään määräysvaltaa suomalaisiin toimijoihin, kuten miehitetyssä Euroopassa tapahtui. Myös EF:n toiminta Suomessa oli rajattu näihin puitteisiin.

Olafson Lundemo onnistui jäljittämään jopa August Michahellesin pojan Jörgin, jota hän haastatteli Saksassa. Jörg Michahelles kertoi isänsä suhteista muihin työtovereihinsa OT:ssä ja näistä Olafson Lundemo sai mielenkiintoista aineistoa OT:n henkilösuhteisiin. Sähköpostissaan minulle Olafson Lundemo kertoi, että poika ei kuitenkaan valitettavasti tiennyt mitään isänsä Suomen ajoista ja mitään papereita, kirjeitä, muistikirjoja tai mahdollista päiväkirjaa hänellä ei ollut, koska kaikki paperit oli hänen äitinsä hävittänyt August Michahellesin kuoltua vuonna 1985. Poika kertoi isänsä käyneen kerran Suomessa sodan jälkeen ja tällöin hän varmasti oli käynyt Rovaniemellä tutustumassa entiseen työpaikkaansa!

Einsatz Finnlandin toiminta läheni loppuaan Suomen irtautuessa sodasta syyskuussa 1944. Joukoille tuli kiire lähtö ja raporttien mukaan valtavat määrät tavaroita, työkoneita ja työvälineitä jouduttiin jättämään Suomeen, mikä ilmenee Norjasta löydetyissä dokumenteissa. Tutkimuksessa asiaa ei kerrota, mutta kaiketi nämä tavarat joutuivat myöhemmin Lapin Jäte Oy:n toimesta valvontakomission hallintaan ja sitä kautta Neuvostoliittoon. Schutzwall- ja Sturmbock-linjojen valmistuksessa EF:llä oli vielä tärkeä rooli, mutta kun viimeisetkin EF:n työporukat vetäytyivät Norjaan, koko EF lakkautettiin ja se hävisi historian hämärään. EF:n tärkeä merkitys korostui vielä tällöinkin, sillä sen toimesta tehdyt useat tieosuudet Norjaan olivat elintärkeitä saksalaisjoukkojen perääntyessä Norjaan.

Org. Todtin merkittävimpiä töitä oli tieverkoston rakentaminen, korjaaminen ja kunnossapito. Kuva: SA-kuva.

Mari Olafson Lundemon tutkimus Einsatz Finnlandin toiminnasta on erittäin tärkeä lisä Lapin jatkosodan ajan historiaan, joka on ollut tähän saakka tältä osin melko vähän tutkittua. Nyt on saatu varsin kokonaisvaltainen historia EF:n toiminnasta erityisesti täällä Lapin alueella. Toivoa sopii, että tämä tutkimus saadaan mahdollisimman pian myös kirjamuotoon ja asiasta kiinnostuneiden tutkijoiden ja sotahistorian harrastajien käyttöön.

______________

English summary (Mari Olafson Lundemo):

Mari Olafson Lundemo: Engineering, resources and nature: Organisation Todt in Finland 1941 - 1944. Florence 2020.

Organisation Todt (OT) was a product of the Third Reich and had a central role as assistant of the Wehrmacht during the Second World War. Starting out as a domestic and civilian initiative in the 1930s, this engineering and construction organisation would take on an increasingly military character with the outbreak of the war. Establishing itself all over Europe, OT impacted the societies and economies within which it operated, besides having a profound importance for the German armed forces, supporting them in their attempts at conquest and domination. OT established itself in Finland in the autumn of 1941, as a consequence of the Wehrmacht’s failure to capture Murmansk. This led to a situation where the troops were stuck in the inhospitable territories of Lapland and the northern areas of the Soviet Union, areas with extreme climate and insufficient infrastructure. For three years, OT would operate in Finland though the subunit Einsatz Finnland (EF). Despite being a relatively small unit of OT, EF performed a wide range of construction projects assigned to it by the Wehrmacht, and its presence became vital for the German army in Lapland. Together, the German agencies were struggling to survive in the Arctic environment, which tested man and technology equally. Access to resources of both sufficient quality and amount was paramount for the operations of EF and although the unit received most of its resources from Germany, EF was also active on the Finnish domestic market, engaging in legal as well as illegal trade.