tiistai 17. marraskuuta 2026

Kenraali Franz Böhme – sotarikollinen ja Balkanin teurastaja


© Kalevi Mikkonen 17.11.2026

Itävaltalainen jalkaväenkenraali (General der Infanterie), myöhemmin vuoristojoukkojen kenraali (General der Gebirgstruppe) Franz Friedrich Böhme (* 15.4.1885 Zeltweg / Steiermark, † 29.5.1947 Nürnberg) toimi toisen maailmansodan aikana mm. XVIII armeijakunnan komentajana Jugoslaviassa ja myöhemmin Suomessa Kiestingin suunnalla.

Franz Friedrich Böhme. Kuva: Bundesarchiv.

Böhmen ura ennen II maailmansodan alkua

Franz Böhmen sotilasura alkoi 1.10. vuonna 1900, jolloin hän värväytyi kadetiksi jalkaväen kadettikouluun Grazissa. Elokuussa 1904 hänet ylennettiin vänrikiksi ja sijoitettiin joukkueenjohtajaksi Galitsiassa olevaan 95. keisarilliseen jalkaväkirykmenttiin. Ensimmäisen maailmansodan aikana Böhme oli Itävalta-Unkarin armeijan upseerina. Sodan päätyttyä tappioon Böhme jäi palvelukseen ollen esikuntaupseerina ja komentajana eri yksiköissä. Vuonna 1935 hänet ylennettiin Itävallan armeijan kenraalimajuriksi. Hänet nimitettiin 1.6.1935 sotilastiedustelupäälliköksi. Böhme jäi palvelukseen myös Saksan armeijaan sen jälkeen kun Itävalta oli liitetty Saksaan maaliskuussa 1938. Böhme yleni kenraaliluutnantiksi kesällä 1939 hiukan ennen toisen maailmansodan alkua.

Böhme Itävallan armeijan asussa. Kuva: Narodowe Archiwum Cyfrowe.

Böhmen toiminta maailmansodan alkuvaiheessa 1939 – 1941

Toisen maailmansodan alettua Böhme otti osaa hyökkäyksiin sekä Puolaan että Ranskaan ensin 30. ja sitten 32. jalkaväkidivisioonan komentajana (General der Infanterie). Hänet nimitettiin XVIII armeijakunnan komentajaksi (XVIII. Armeekorps) 15.6.1940, kun sen edellinen komentaja Hermann Ritter von Speck kuoli taistelussa Yonnen lähellä Ranskassa. Böhme palkittiin uransa aikana lukuisilla arvomerkeillä. Seuraava Ranskan valloitukseen liittyvä ote kertoo, miksi Böhmelle myönnettiin Ritarinristi (Das Ritterkreuz des Eisernen Kreuzes) 29.6.1940:

”Kenraaliluutnantti Franz Böhme vaikutti ratkaisevasti sekä Maas-joen ylitykseen Givet’n molemmin puolin että Maginot-linjan läpimurtoon Chimayn länsipuolella esimerkillisellä velvollisuudentunnostaan ​​sekä divisioonansa itsevarmalla, nopealla ja energisellä johtamisella. Myöhemmin hänelle määrättiin väliaikaisesti Armee-Korpsin komentaja, ja tässä tehtävässä hän suoritti tiedustelua kahden divisioonansa sotilaan suunnittelemaa Marne-joen ylitystä varten Dormanin molemmin puolin. Hän teki tämän siten, että molemmat divisioonat pystyivät onnistuneesti murtautumaan joen yli ja saavuttamaan ratkaisevan läpimurron vahvoilla joukoilla. Tässä kenraaliluutnantti Böhme osoitti jälleen olevansa rohkea johtaja tulituksen alla, ja hän vaikutti ratkaisevasti taistelun kulkuun yleisellä asenteellaan.”

Böhme toimi sitten 1.11.1940 – 10.12.1943 XVIII vuoristoarmeijakunnaksi (XVIII. Gebirgskorps) nimetyn armeijakunnan komentavana kenraalina (General der Gebirgstruppe). Armeijakunta oli mukana operaatio Maritassa, kun Saksa valtasi Kreikan keväällä 1941. Böhmen armeijakunta jäi Balkanille miehitystehtäviin ja suoritti partisaanien vastaisia toimia Kreikan lisäksi myös Serbiassa. Vastarinta saksalaisia vastaan kasvoi, ja saksalaiset joukot vastasivat raakuudella taistelukentän ulkopuolella. Miehitysviranomaiset eivät kohdelleet siviilejä lain suojaamina ihmisinä, vaan panttivankeina, joita voitiin käyttää koko väestön pelottelemiseen.

Böhme (takana) Kreikassa huhtikuussa 1941 yhdessä Sepp Dietrichin kanssa. Kuva: Bundesarchiv.

Tässä kohtaa kenraali Franz Böhmen nimi nivoutuu julmuuksien historiaan. OKW (Oberkommando der Wehrmacht) määräsi Böhmen Serbiaan ”rauhoittamaan” aluetta, kun Josip Broz Titon johtamat kommunistipartisaanit ja kuningasmieliset nationalistit eli četnikit aloittivat hyökkäyksen saksalaisia vastaan heinäkuussa 1941. Serbian komentavana kenraalina (Bevollmächtigter Kommandierender General) Böhme sitoutui partisaanien vastaiseen saksalaisten kostojärjestelmään. Hän toimi 16.9.1941 – 2.12.1941 samanaikaisesti sekä komentavana kenraalina että Serbian alueen komentajana. Hän oli ainoa Wehrmachtin komentaja alueellaan, joka aloitti juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen. Saksan sotilashallinnon esikuntapäällikön Harald Turnerin ehdotuksesta miehitetyssä Serbiassa Böhme määräsi Mačva-operaation syys-lokakuussa vuonna 1941 "Podrinjen puhdistamiseksi”, mikä oli kosto Serbian partisaanikapinalle. Böhme määräsi, että kaikki kylät, joista ammuttiin Saksan armeijaa kohti tai joista löydettiin aseita, oli hävitettävä ja 15–60 -vuotiaat miehet pidätettävä ja siirrettävä keskitysleireille. Hän antoi 25.9.1941 lisäkäskyn: operaation oli oltava armoton esimerkin näyttämiseksi muulle Serbialle. Koston oli oltava niin pelottava esimerkki, että se iskisi koko väestön moraaliin.

Belgradin juutalaisten kokoaminen keskitysleirille oli jo aloitettu turvallisuuspoliisin ja SD (Sicherheitsdienst) Serbian komentajan, tohtori Wilhelm Fuchsin toimesta lokakuun alussa 1941. Kun kenraali Franz Böhme otti johdon käsiinsä, hän määräsi 4.10.1941 teloittamaan 2 000 serbialaista kostotoimena sen jälkeen, kun partisaanit väijyttivät 342. jalkaväkidivisioonan kuorma-autosaattuetta Topolan alueella. Šabacin ja Belgradin keskitysleireiltä valittiin 2000 vankia (pääasiassa juutalaisia ​​ja kommunisteja) ja teloitettiin Jabukan ja Pančevon välisellä alueella 9.10.1941. Teloitukset tekivät Wehrmachtin yksiköt 342. Infanteriedivision (Sabac) ja Korpsnachrichtenabteilung 449 (Belgrad). Käytännössä tämä vaikutti paitsi Serbian juutalaisiin myös esimerkiksi "Kladovon kuljetuksen" juutalaisiin. Nämä Itävallasta, Berliinistä ja Danzigista tulleet juutalaiset oli jo internoitu Šabaciin kesäkuussa 1941, ennen partisaanikapinan puhkeamista. Tämä joukkomurha julistettiin sotilaallisesti välttämättömäksi "kostotoimenpiteeksi", ja joukot toteuttivat sen vastustelematta!

Serbian täysivaltaisena komentavana kenraalina Franz Böhme pian sen jälkeen (10.10.1941) välitti Berliinistä 16. ja 28. syyskuuta 1941 annetut käskyt yleisenä käskynä "kommunistisen kansannousun tukahduttamisesta" kaikille Serbian saksalaisjoukoille: "Serbian kansannousun armoton tukahduttaminen" (kohta 1); nopeilla toimilla "kaikki kommunistit, kommunisteiksi epäillyt miespuoliset asukkaat, kaikki juutalaiset, tietty määrä kansallismielisiä ja demokraattisesti ajattelevia asukkaita" oli pidätettävä, kaikille oli ilmoitettava, että heitä pidettiin "panttivankeina" vankilassa (kohta 2); sotilaiden tai etnisten saksalaisten menetysten sattuessa asianomaisten tai vastuussa olevien komentajien oli välittömästi määrättävä "pidätettyjen teloittaminen" suhteessa 1:100 tai haavoittuneiden tapauksessa suhteessa 1:50 (kohta 3); panttivangit oli hirtettävä tai ammuttava rikospaikalla pelotteena (kohta 5); Kiistanalaiset kylät oli poltettava maan tasalle, samoin kuin talot, joista laukauksia ammuttiin (kohta 6).

Böhme perusti toimintansa Adolf Hitlerin 16.9.1941 antamaan Führer-direktiiviin nro 31a (Führerweisung Nr. 31a), jossa määrättiin "järjestyksen palauttamisesta koko alueelle pitkällä aikavälillä ankarimpia keinoja käyttäen", sekä sotamarsalkka Wilhelm Keitelin samana päivänä antamaan käskyyn (Sühnebefehl 888/41): "Kostotoimena saksalaisen sotilaan hengestä 50–100 kommunistin kuolemanrangaistusta on yleensä pidettävä asianmukaisena näissä tapauksissa." Sovitussuhde oli 1:100 jokaista kuollutta sotilasta kohden ja 1:50 jokaista haavoittunutta sotilasta kohden. Böhme ei tarvinnut johtajansa ja ylipäällikkönsä eikä välittömän esimiehensä etukäteistä hyväksyntää varsinkaan juutalaisten tuhoamiseen. Sotilasuransa tässä vaiheessa Böhme ei ollut enää kokematon nuori mies, joka olisi vasta hiljattain tullut taisteluihin mukaan. Hän oli upseeri, jota oli koulutettu vuosikymmenten ajan komentamisessa, hierarkiassa, kurissa ja kielessä, jolla armeijat muuttavat päätökset käskyiksi.

Adolf Hitler ja Wilhelm Keitel antoivat siviilien teloittamisia koskevia määräyksiä. Kuvat: Public domain.

Juutalaisten tuhoaminen oli kiistatta Hitlerin määräysten mukainen, niin että jopa "alempiarvoinen" Wehrmachtin kenraali uskalsi määrätä joukkonsa tuhoamaan järjestelmällisesti juutalaisia! Holokausti Serbiassa oli koko miehityshallinnon itsenäinen, kollektiivinen teko, erittäin tehokas ja korkeintaan Berliinistä tulevien yleisten ohjeiden mukainen, mutta paikallisesti vallitsevan tilanteen mukaisesti toteuttama. Panttivankien ampumiset Serbiassa toimivat todellisuudessa vain yhtenä tekosyynä juutalaisten täydelliselle tuhoamiselle, johon Böhmen johtama Wehrmacht turvautui, koska tapetuille saksalaissotilaille ei ollut helposti saatavilla tarpeeksi ei-juutalaisia siviilejä suhteessa 1:100. Näin ollen Böhme oli toiminnallaan jo luonut tapahtuneen tosiasian ennen kuin Saksan valtakunnan turvallisuusvirasto (RSHA) otti aloitteen juutalaisten tuhoamiseksi! SS-Sturmbannführer Friedrich Suhr, RSHA:n hallitusneuvos, saapui 18.10.1941 tehtävässä epäonnistuneen Adolf Eichmannin tilalle Belgradiin, missä hänen oli määrä tutkia, voitaisiinko 8 000:n ”juutalaisen agitaattorin ongelma”, joiden karkottamista lähetystö vaati, ratkaista paikan päällä. Hän ja hänen valtuuskuntansa olivat hämmästyneitä huomatessaan, että kenraali Franz Böhme Serbian täysivaltaisena komentavana kenraalina oli jo ottanut asiat omiin käsiinsä ja pyrkinyt ratkaisemaan ”ongelman” itsenäisesti.

Kostotoimenpiteet jatkuivat monilla paikkakunnilla ja 16.10.1941 – 20.10.1941 kenraalimajuri Paul Hoffmannin johtama 717. jalkaväkidivisioona suoritti Kraljevossa joukkomurhan. Sotilaat pidättivät kaupungin 14–60-vuotiaita miehiä, rautatietyöläisiä sekä muualta paenneita siviilejä. Vangit koottiin rautatievaunutehtaan veturihalliin odottamaan teloitusta. Siviilejä vietiin ryhmissä ulos tehtaan alueelle kaivettujen joukkohautojen äärelle. Heidät ammuttiin konekivääreillä usean päivän aikana 15.–20. lokakuuta. Saksalaisten omien asiakirjojen mukaan uhrien joukossa oli ainakin 1 736 miestä ja 19 naista. Surmattujen joukossa oli serbien lisäksi juutalaisia, romaneja sekä Sloveniasta karkotettuja pakolaisia. Naisia ​​ja lapsia syytettiin partisaanien auttamisesta tietojen keräämisessä ja toimittamisessa, ja tästä syystä heitäkin pidettiin vihollisina.

Kraljevon siviilejä on pidätetty. Kuva: Public domain.

Kraveljon joukkomurhan uhreja kaivannossa. Kuva: Public domain.

Myös 20.10.1941 – 21.10.1941 717. jalkaväkidivisioona ja poliisireservipataljoona 64 suorittivat likvidaatioita (lähes 2800 uhria) Kragujevacissa. Tällöinkin teloitettiin juutalaisten ohella kokonaisia lukioluokkia opettajineen, jotta määrätty lukumäärä saatiin aikaiseksi. Heidät marssitettiin pelloille kaupungin läheisyyteen ja ammuttiin. Tämän jälkeen RSHA otti jatkotoimenpiteet hallintaansa.

Kragujevacin vangittuja siviilejä viedään teloitettavaksi. Kuva: Public domain.

Böhmen yhtenä motiivina oli ilmeisesti myös se, että hän kantoi voimakasta henkilökohtaista kaunaa serbejä kohtaan Itävalta-Unkarin kokeman ensimmäisen maailmansodan tappion takia. Pian saapumisensa jälkeen Böhme muistutti pääosin itävaltalaisia ​​yksiköitään ensimmäisen maailmansodan tapahtumista: "Voitte kostaa kuolleiden tovereidenne puolesta, joiden veri virtasi täällä joissa vuonna 1914 serbien petoksen vuoksi." Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen hallintonsa aikana Böhme pyrki tukahduttamaan vastarinnan ja teloitutti useita tuhansia serbialaisia. Hänen johdollaan käynnistyi erityisesti juutalaisiin, sinteihin ja romaneihin kohdistetut vainot Balkanin alueella. Böhmen tekemä virallinen laskelma, kun hänet kutsuttiin takaisin Saksaan 8. joulukuuta 1941, oli 3 562 vihollisen kaatunutta ja 11 164 ammuttua panttivankia, mutta joidenkin laskelmien mukainen luku oli ehkä jopa yli 25 000, mukaan lukien vähintään 6 000 sintiä ja romania. Hänen omien joukkojensa tappiot olivat 160 kaatunutta ja 278 haavoittunutta. Böhmen aloittamien toimenpiteiden seurauksena Serbian ilmoitettiin vuoden 1942 loppuun mennessä olevan ”Judenfrei”.

Huomion arvoista on kuitenkin se, että Italian fasistihallitus oli johdonmukaisesti kieltäytynyt luovuttamasta juutalaisia saksalaisille valtaamillaan alueilla. Italian armeija ei luovuttanut juutalaisia saksalaisille miehittämiltään alueilta kuten Ranskasta, Jugoslaviasta tai Kreikasta. Juutalaisten ei näillä alueilla tarvinnut pitää vaatteissaan edes Daavidin tähteä. Vuosien 1941 – 1943 aikana tuhansia juutalaisia pakeni Saksan miehittämiltä alueilta Italian miehittämille alueille. Italian viranomaiset jopa evakuoivat 4000 juutalaista pakolaista Etelä-Italiaan, jossa he säilyivät saksalaisten ulottumattomissa sodan loppuun asti. Italialaiset joukot estivät myös Ante Pavelićin johtaman kroatialaisten Ustaša -joukkojen suunnitteleman juutalaisten murhaamisen hallitsemallaan alueella. Benito Mussolinin syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1943 Italia siirtyi liittoutuneiden puolelle ja syyskuussa Italian miehityshallinto Kosovossa ja Albaniassa loppui kolmessa päivässä saksalaisten valloitettua alueen. Kyseessä ei ollut italialaisten joukkojen hallittu vetäytyminen kotimaahan. Suurin osa Kosovossa ja Albaniassa olleista italialaisjoukoista antautui saksalaisille ja joutui sotavangeiksi, kun taas osa liittyi paikallisiin partisaanijoukkoihin taistelemaan Saksaa vastaan. Saksan kommandoyksikkö vapautti pidätetyn Mussolinin ja Pohjois-Italiaan muodostettiin nukkehallitus Mussolinin johdolla, mutta saksalaisten täydellisessä valvonnassa. Tällöin näille alueille jääneet juutalaiset joutuivat Saksan armoille.

Böhme Suomessa 1942 – 1943

Tammikuussa 1942 raskaiden sotarikosten sävyttämä jalkaväen kenraali Franz Böhme siirtyi armeijakuntineen takaisin Saksaan, josta se siirrettiin touko-kesäkuussa Pohjois-Suomeen. Armeijakunta siirtyi Böhmen johdossa Kiestingin lohkoille, jossa se pysyi koko Suomessa olonsa ajan. Suomen marsalkka Mannerheimin kanssa sovittujen rintamalohkojen uudelleen järjestelyn johdosta kesäkuussa 1942 rintamavastuu (Gruppe Louhi) Kiestingin–Louhen suunnalla siirtyi saksalaiselle XVIII vuoristoarmeijakunnalle. Kenraalieversti Eduard Dietl teki tarkastusmatkan tälle rintamalohkolle 6.6.1942, jolloin Pontsalenjoen lentokentällä häntä vastaanotti kenraali Siilasvuon johtama vastaanottokomitea, jossa oli jo mukana myös XVIII.(Geb.) AK:n komentaja Franz Böhme. Dietl kiersi Böhmen kanssa lohkon kohteita. Dietl ilmoitti 2.7.1942 Mannerheimille, että XVIII vuoristoarmeijakunta otti kokonaisvastuun Kiestingin suunnan rintamasta 3.7.1942.

Ote kenraalieversti Dietlin vierailun ohjelmasta Kiestingin lohkolla 12.7.1942, jolloin hän korosti partisaanien vastaisen taistelun tärkeyttä. Kuva: AOK 20:n sotapäiväkirjan ote vuodelta 1942.

Dietl teki vierailun Kiestingin rintamalohkolla myös 12.7.1942, jolloin hän korosti erityisesti partisaanien vastaista taistelua. Partisaanit kiihdyttivät iskujaan sekä siviiliväestöä että saksalaisten liikennettä kohtaan, joten se oli jatkuva huolen aihe saksalaisille. Raja-alueen väestön evakuoinnin suhteen Dietl korosti Böhmelle, että evakuointi olisi mahdollista tehdä vain siinä tapauksessa, että on todisteita asukkaiden yhteyksistä partisaaneihin. Dietlillä oli varmaankin tiedossa Böhmen maine ja aikaisemmat toimet Balkanilla, joten hän ilmeisesti muistutti Böhmeä, että Suomessa ei ole varaa mihinkään hölmöilyihin. Evakuoinnissa Dietlin kädet olivat muutenkin sidotut, koska hänen pyynnöistään välittämättä Suomen viranomaiset eivät suostuneet evakuoimaan raja-alueiden asukkaita partisaanien iskuista huolimatta. XVIII vuoristoarmeijakunnan vahvuus 1.10.1942 oli vajaa 24 000 miestä. Kevään 1942 suurten motitustaistelujen (Kiestingin kelirikkotaistelut), joihin XVIII vuoristoarmeijakunta ei vielä ehtinyt osallistua, jälkeen rintama vakiintui tällä rintamalohkolla pitkäkestoiseksi asemasodaksi, joka jatkui aina syksyyn 1944 saakka. Partisaanien jatkuvat toiminnot linjojen takana olivat asemasotavaiheessa suurimmat huolen aiheet.

Dietl ja Böhme Kiestingissä ilmeisesti syksyllä 1942. Kuva: Public domain.

Böhme kuvattuna Kiestingissä ilmeisesti 3.3.1943. Kuva: Public domain.

Suomessa Böhme oli siis alistettu kenraalieversti Eduard Dietlin alaisuuteen rintamalohkon komentajaksi täysin ilman samanlaisia valtuuksia kuin Jugoslaviassa, joten hänellä ei ollut mitään juutalaisiin kohdistuvia määräyksiä. Saksalaisilla ei edes ollut mitään valtuuksia ja tuskin haluakaan suomalaisten suhteen, ei juutalaisten, romanien, pakolaisina Suomessa olevien ulkomaalaisten juutalaisten tai ylipäänsä kenenkään Suomen kansalaisen suhteen. Asemasotavaiheessa saksalaisten käsiin joutui muutenkin vain vähän neuvostoliittolaisia sotavankeja, lähinnä yliloikkareita, joten mitään ehkä yksittäistä vankisurmaa isompaa ei ole tiedossa. Toukokuussa 1943 Böhmelle myönnettiin Suomen 1. luokan vapaudenristi miekkoineen ja tammenlehvineen. 

Böhme kartan ääressä komentopaikallaan vuonna 1943. Kuva: Public domain.

Böhme poseeraa Heinkel He 59 -vesitason ohjaamossa ilmeisesti kesällä 1943. Lentokoneen rungossa näkyy 2. Vuoristodivisioonan (2. Gebirgs-Division) tunnus. Kuva: Public domain.


Dietl ja Böhme seuraamassa Karjalan rintaman hiihtokilpailuja maaliskuussa 1943. Kuva: Lappland-Kurier 27.3.1943.

Dietl ja Böhme juttusilla Dietlin rintamavierailun yhteydessä marraskuussa 1943. Pian tämän jälkeen Böhme siirrettiin pois Suomesta. Kuva: Lappland-Kurier 26.11.1943.


Vuoristojoukkoja Kiestingissä. Kuvat: SA-kuva.

Böhme luovutti 10.12.1943 armeijakunnan komentajan tehtävät vuoristojoukkojen kenraali Karl Eglseerille. Myös Eglseer oli toiminut Jugoslaviassa vuoden 1943 aikana ensin 714. jalkaväkidivisioonan ja sitten huhtikuussa uudelleen järjestetyn 114. jääkäridivisioonan komentajana. Nämä molemmat yksiköt syyllistyivät myös sotarikoksiin sekä Jugoslaviassa että myöhemmin Italiassa. Eglseer kuoli 23.6.1944 samassa lento-onnettomuudessa kuin Lapin joukkojen ylipäällikkö Eduard Dietl.

Böhmen toiminta vuosina 1944 – 1945

Tammikuussa 1944 Böhme siirtyi Salzburgiin ja toimi Saksan XVIII sotilaspiirin komentajana. Kesäkuussa (24.6.1944) hänet siirrettiin uudelleen Balkanille 2. panssariarmeijan (2. Panzerarmee) komentajaksi kenraali Lothar Rendulicin tilalle. Yksikkö oli Jugoslaviassa Armeijaryhmä F:n osana osallistuen partisaanien vastaisiin taisteluihin. Wehrmachtin XXI.Gebirgskorps -joukkojen alaisuuteen perustettiin toukokuussa 1944 muodostettu pääosin Kosovon muslimeista kokoonpantu 21. Waffen-Gebirgs-Division der SS „Skanderbeg“ (albanische Nr. 1) vahvistamaan Saksan hallintaa Balkanilla ja taistelemaan jugoslavialaisia partisaaneja vastaan. Divisioona osallistui partisaanien vastaiseen toimintaan ja syyllistyi raakuuksiin serbiväestöä sekä juutalaisia kohtaan. Skanderbegin avulla satoja Pristinan ja Kosovon juutalaisia pidätettiin. Heidät kuljetettiin Bergen-Belsenin keskitysleirille, jossa suuri osa heistä menehtyi. Tämä tapahtui pääosin jo ennen Böhmen alueelle tuloa. Böhme kävi kuitenkin vierailemassa Skanderbegin joukkojen luona ja kannusti näitä jatkamaan toimintaansa.

Böhme vierailulla Kosovon muslimeista pääosin muodostetun Skanderbegin SS-joukkojen luona. Kuva: Public domain.

Muslimeista kokoonpantujen Waffen-SS -joukkojen innoittajana toimi Hitlerin ihailija ja hänen luonaan 28.11.1941 vieraillut Palestiinan mandaattialueen hengellinen ja poliittinen johtaja Jerusalemin mufti Mohammed Haj Amin al-Husseini. Vuoden 1943 kesäkuussa Amin al-Husseini onnistui vakuuttamaan myös SS-Reichsführer Heinrich Himmlerin perustamaan useita muslimeista kokoonpantuja Waffen-SS -yksiköitä. Hän tapasi myös Adolf Eichmannin, joka kuten Himmler aikaisemmin kertoi ”lopullisesta ratkaisusta” juutalaisten tuhoamiseksi.

Hitler ja hänen ihailijansa al-Husseini tapasivat Berliinissä 28.11.1941. Kuva: Bundesarchiv.

Böhmen lyhyeksi jäänyt toinen pesti Jugoslaviassa päättyi kuitenkin jo 15.7.1944, kun häntä kuljettanut Fieseler Fi 156 Storch -lentokone syöksyi maahan ja hän loukkaantui. Böhme siirrettiin Wehrmachtin komentajareserviin, josta hän palasi komentamaan joukkoja Norjaan 8.1.1945 Norjan rykmentin ja 20. vuoristoarmeijan ylipäällikkönä (General der Gebirgsgruppe). Pohjois-Norjassa Böhme joukkoineen toteutti poltetun maan taktiikkaa samoin kuin Suomessakin oli tehty Lapin sodan aikana.

Böhmen siirto Nürnbergin vankilaan

Franz Böhme antautui Norjassa briteille lokakuussa 1945 ja hän jäi sotavankeuteen. Hänet lähetettiin tuomittavaksi Nürnbergiin Keski-Euroopassa tehtyjen sotarikosten vuoksi. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynneissä häntä syytettiin nimenomaan Serbiassa tehdyistä sotarikoksista. Siksi Böhmen oikeudenkäynnillä olisi ollut merkitystä.

Böhme kuvattuna Nürnbergin vankilassa. Kuva: Public domain.

Panttivankioikeudenkäynti, virallisesti Yhdysvallat vastaan Wilhelm List ja muut, oli seitsemäs kahdestatoista Nürnbergin oikeudenkäynnistä, jotka järjestettiin ensimmäisen suuren kansallissosialististen johtajien oikeudenkäynnin jälkeen. Siinä tutkittiin sotilaskomentajia, joita syytettiin panttivankien ottamisesta, kostotoimista, siviilien teloituksista sekä vangittujen tai epäiltyjen partisaanien kohtelusta miehitetyssä Kreikassa, Albaniassa ja Jugoslaviassa. Böhme nimettiin syytettyjen joukkoon, mutta hän ei elänyt syytteeseenpanoon asti vaan 29.5.1947 hän surmasi itsensä hyppäämällä Nürnbergin vankilan neljännen kerroksen ikkunasta ennen kuin hänet ehdittiin tuomita. Tuomioistuin poisti hänen nimensä listalta hänen itsemurhansa jälkeen, ja oikeudenkäynti jatkui ilman häntä. Tuo yksittäinen teko päätti hänen henkilökohtaisen oikeudenkäyntinsä, mutta se ei poistanut hänen ympärilleen jo kertynyttä oikeushistoriaa. Oikeus oli koonnut asiakirjansa, mutta yhtä Serbian panttivankijärjestelmään ja joukkomurhiin kaikkein kiinteimmin liittyvää miestä ei ehditty kuulustella julkisessa oikeudenkäynnissä.

Nürnbergin panttivankioikeudenkäynti päättyi vuonna 1948 useisiin kuolemantuomioihin ja vankeusrangaistuksiin. Vankeusrangaistukset jäivät kuitenkin verrattain lyhyiksi, koska useimmat vapautettiin jo muutaman vuoden jälkeen. Oikeudenkäynnit ovat edelleen monimutkaisia, kiistanalaisia ja epätäydellisiä, mutta ne olivat kuitenkin tarpeellisia. Toteuttaessaan kansallissosialistista ideologiaa ja tehdessään rikoksiaan juutalaisia ja romaneja vastaan Böhme kuvitteli olevansa ”historian oikealla puolella”, mutta välttyi itsemurhalla oikeuslaitoksen asettamalta kuulustelulta sekä todennäköiseltä ja varmaankin ansaitulta hirttotuomiolta.

Lähdeluettelo:

Armeeoberkommando 20:n arkisto. Anlagen zum Kriegstagebuch Nr. 2, AOK 20, Ia, 16.-31.5.1942; 1.-30.6.1942; 1.-31.7.1942; 1.-31.10.1942. T-312, Roll 1017 - 1018. NARA (National Archives and Records Administration of the United States).

Browning, Christopher R. Fateful Months: Essays on the Emergence of the Final Solution. 2nd ed. New York/London: Holmes & Meier, 1991.

Bundesarchiv.

Https://www.tracesofwar.com/persons/2417/B%C3%B6hme-Franz-Friedrich-General-der-Gebirgstruppe.htm

Manoschek, Walter: „Serbien ist judenfrei": Militärische Besatzungspolitik und Judenvernichtung in Serbien 1941/42. Beiträge zur Militärgeschichte 38. München: Oldenbourg, 1993.

Mikkonen, Kalevi: MUSSOLINI – Tutkielma il Ducen ja fasismin aikakaudesta Italiassa, 2024: https://www.academia.edu/119178808/MUSSOLINI_Tutkielma_il_Ducen_ja_fasismin_aikakaudesta_Italiassa

Mikkonen, Kalevi: Dietl – Lapin kenraali jatkosodan aikana. Tallinna 2023.

Harvard Law School Library Nuremberg Trials Project: https://nuremberg.law.harvard.edu/documents/authors/2725-franz-boehme

Pisarri, Milovan: Franz Böhme, in: Enzyklopädie des NS-Völkermordes an den Sinti und Roma in Europa. Hg. von Karola Fings, Forschungsstelle Antiziganismus an der Universität Heidelberg, Heidelberg 5. März 2024.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa 1939 - 1945. Juva 2012.

Trigg, Jonathan: Hitler’s Jihadis. Muslim Volunteers of the Waffen-SS. EU 2012.

Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Amin_al-Husseini

perjantai 3. heinäkuuta 2026


Rovaniemen Saarenkylän–Syväsenvaaran alueet 
jatkosodan (1941–1944) aikana

© Kalevi Mikkonen 2026

Saarenkylän alue

Saarenkylän alue sijaitsee aivan Rovaniemen keskustan tuntumassa Ounasjoen ja Kemijoen pohjoispuolisella alueella. Kesästä 1941 alkaen saksalaisten kolonnia kulki Saarenkylän kautta toisaalta Sallaan ja toisaalta Petsamoon. Kolonnat majoittuivat kylän taloihin, Saarenkylän koululle ja Saarenkylän Nuorisoseuran talolle yön tai parin ajaksi. Koska saksalaisilla ei vielä 1941 ollut kovin paljon omia parakkeja, Lapin lääninhallitus määräyksellään 6.10.1941 luovutti Luftwaffen Kommando Flughafenbereichin esikunnalle Saarenkylän koulun rakennukset käyttöön opettajien asuntoja lukuunottamatta toistaiseksi. Kun saksalaisten omat parakkialueet valmistuivat, esikunta muutti pois koululta. Pian Saarenkylään tuli myös pysyviä joukko-osastoja ja yksiköitä. Kylän maiden vuokraamisessa saksalaisille asiamiehenä toimi Eenokki Piippola. Saksalaiset vuokrasivat kiinteistöjä ja rakensivat parakkeja sekä muita varustuksia. Saksalaiset maksoivat maanomistajille hyvää vuokraa ja korvauksia maankäytöstä.[1]

Saarenkylän maisemia 17.9.1941. Kuva: SA-kuva.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) (kenttäpostinumero L 51145) vuokrasi 15.2.1943 alkaen Lankkutien varrelta Saarenputaan ja Kemijoen väliseltä alueelta laajoja maa-alueita ilmatorjuntayksikköjä ja parakkileiriä varten M.A. Pöykön perikunnan, Iida Ahosen, Juho Suonperän, Janne Onnelan, Yrjö Karvon, Uuno Myllärin, H.A. Alasuutarin, Antti Aakkosen ja Kalle Pallarin mailta ja alempaa Lankkutien varrelta Juho K. Kulpin mailta 25.11.1943 alkaen.[2] Nämä sopimukset olivat todennäköisesti jatkoa jo aiemmin solmituille kirjallisille tai mahdollisesti suullisille sopimuksille, koska alueella oli IT-pattereita jo kesästä 1941 alkaen.

Saksalaisten maanvuokraussuunnitelma 23.4.1943. Osa alueista oli jo vuokrattu. Kartta: Rovaniemen kaupunginarkisto/kartan muokkaus: KM.

Saksalaisilla oli parakkeja Pöykkö-Halvarin eli ns. Halvarinrannan peltotörmällä ja ilmatorjuntatykkejä Pöykkö-Halvarin mailla nykyisen Veräjäpolun pohjoispuolella ja nykyisen Nahkurintien länsipuolella sekä nykyisen Kourinkujan/Lankkutien risteyksen länsipuolella. Näistä Kourinkujan/Lankkutien risteyksen asemista ei kylläkään ole mitään jälkeä vuoden 1946 ilmakuvassa, mahdollisesti siksi, että alue oli jo raivattu peltomaaksi. Ensimmäiset 88 millimetrin IT-tykit laitettiin asemiin jo kesällä 1941. Saksalaisilla oli 3 – 4 isoa 88 millimetrin tykkiä, pari kevyttä IT-tykkiä, suuri valonheitin ja mahdollisesti tulenjohtotutka. Tykeillä oli 4 – 5 betonista tehtyä alustaa (noin 5 x 5 metriä, joilla oli noin yhden metrin vahvuiset perustukset), jotka olivat vielä 1970 – 1980 -luvuilla näkyvissä. Tykkiasemilla oli ilmakuvien mukaan paksut maavallit ympärillä. Asemia oli yhteensä ehkä viisi kappaletta. Näiden lisäksi alueella näyttäisi olleen myös rakennus, jonka jäänteitä näkyy ilmakuvissa sekä mahdollinen kuorma-autosuoja. Nykyisin mitään ei ole talojen ja teiden rakentamisen jälkeen jäljellä ainakaan maan pinnalla. Toinen saksalainen patteri sijoitettiin Saarenkylän Ylipäähän, Mommon pelloille, ja myös Suutarinkorvan sillan Saarenkylän puoleisella ns. Suutarintörmällä oli ilmeisesti 20 mm IT-tykkejä. Joskus saksalaiset tekivät myös harjoitusammuntoja lentokoneella vedettävään maalivaatteeseen. Pimeän aikaan maalivaate valaistiin valonheittimillä Syväsenvaarasta ja Saarenkylästä.[3]

Tässä Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1949 tykkiasemat näkyvät hyvin kuten myös niiden pohjien betonivalut.

Saksalaisten 88 mm ilmatorjuntatykkejä asemissa Lapissa. Kuva ei ole Saarenkylästä, mutta tästä saa käsityksen, miltä tykkipatterien maisema näytti. Kuva: Kirjoittajan arkisto.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 1.4.1942 alkaen 1 075 neliömetrin alueen Suutarinkorvan sillasta 300 metriä koilliseen Kemijoen rannalla olevalta Maria Ylisuutarin maalta, ns. Suutarintörmältä, jonne tiettävästi laitettiin IT-tykkejä suojaamaan siltaa. Luftwaffella oli Saarenkylän Ylipäässä n. 800 metriä koilliseen Suutarinkorvan sillasta vuokrattuna Kemijoen rannasta 1,5 hehtaarin rantakaistale Lammassaarta vastapäätä Alakulpin mailta. Alue oli tarkoitettu majoitusrakennuksille. Yksikkönä oli (kenttäpostinro L40083), joka tarkoitti 22.11.1943 alkaen Kommandierender General der deutschen Luftwaffe in Finnland eli Saksan Luftwaffen Rovaniemen alueen ylimmän johdon yksikköä.[4]


Ylisuutarin maa-alueen vuokrasopimus ja sen paikka kartalla. Asiakirjat: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylän asukas Onni Manninen (1929 – 2018) kertoi artikkelin kirjoittajan ja Suvi Harjun tekemässä haastattelussa vuonna 2015: ”Venäläisten lentokoneiden ilmapommituksissa kohteina olivat mm. sillat. Hanni-Kulppilan talon pihalle putosi pommi, joka aiheutti siihen ison montun. Myös Ounasvaaran laidassa oli pommikuoppia.”[5]

Juha Laitinen kertoi: ”Kesällä 1959 löysin runsaasti 20 mm tykin ammuksia Kemijoesta Suutarinkovan sillan alapuolelta veden ollessa erittäin alhaalla. Purettiin niitä kavereiden kanssa ja otettiin ruudit talteen ja poltettiin. Asuinpaikan lähellä oli ollut IT-asema. Ei käynyt haavereita muuta kuin, että tukka ja kulmakarvat vähän paloi ruudin palaessa nopeammin kuin arvasi.”[6] Rovaniemen Saarenkylästä Pasinatieltä löytyi 24.8.2022 sodan aikaisia räjähtämättömiä ammuksia. Puolustusvoimien raivausyksikkö raivasi räjähteet pois. Kyse oli kolmesta ilmatorjuntatykin ammuksesta. Nämä olivat ilmeisesti 10,5 cm Flak 38 tai 39:n ammuksia. Tämä IT-tykki oli saksalainen Luftwaffen käyttämä ilmatorjuntatykki toisessa maailmansodassa. Parannettu versio esiteltiin nimellä 10,5 cm Flak 39.[7] Tätä tykkiä ei tietääkseni ollut Rovaniemen ympäristössä käytössä ja ammukset on voitu tuoda ehkä Lapin sodan alkaessa muualta. Pasinatie ja sen viereinen alue oli saksalaisten IT-patterien aluetta.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 1.6.1943 alkaen Antti Aakkosen 700 neliömetrin maa-alueen sotilaallisiin tarkoituksiin. Alue sijaitsi suurin piirtein nykyisen Lankkutien ja Halvarinrannan risteyksen lähellä. Tämän alueen pohjoispuolella alueen läpi menevän silloisen tien toisella puolella oli myös saksalaisten, ilmeisesti saman yksikön, vuokraama 1 750 neliömetrin suuruinen alue.[8] Mahdollisesti tähän alueeseen liittyvä on lähistöllä ollut S-muotoinen noin seitsemän metriä pitkä ja metrin levyinen taisteluhauta tai sirpalesuoja, joka peitettiin 1980-luvun lopulla.[9] Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab gemischte Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 7.4.1944 alkaen Lankkutien varrelta 2 500 neliömetrin alueen kuljetusautohallia varten.[10]


Aakkosen maa-alueen vuokrasopimus ja sen paikka kartalla. Asiakirjat: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Mahdollisesti Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi vuonna 1943 sotilaallisiin tarkoituksiin Takaputaan 1 332 neliömetrin suuruisen alueen. Alue sijaitsee suurin piirtein nykyisen Sepäntien alueella n. 80 - 110 metriä Napapiirintiestä (silloisesta Jäämerentiestä) länteen.[11] Vuosien 1946 ja 1949 ilmakuvissa siellä näyttäisi olleen ilmeisesti jotain ilmatorjuntapesäkkeitä.[12] Nykyisin alue on täyteen rakennettua omakotitaloaluetta.

Nykyisen Sepäntien alueen vuokrauskartta. Asiakirja: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Jo talvisodan aikana Saarenkylän alueella oli ruotsalaisten vapaaehtoisten ilmatorjuntapatteri Luftvärnsbatteriet ”Mark”. Ennen jatkosodan alkua 10.6.1941 Rovaniemen Suojeluskuntatalolla perustettiin 99. Kevyt ilmatorjuntajaos. Jaoksella oli käytettävissään kaksi Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkiä. Jaoksen tehtävänä oli kauppalan ja erityisesti Suutarinkorvan sillan suojelu. Jaos ryhmittyi asemiinsa Saarenkylän alueelle Kankaanharjun alueelle lähelle rautatietä. Majoitus oli kauppalan Kunnalliskodin tiloissa, jossa oli käytössä 7,5 x 7,5 metrin kokoinen pirtti. Jatkosodan alettua jaoksen ensimmäisen tykin miehistö siirtyi tuliasemien vieressä olevaan taloon, josta oli tykille matkaa vain 10 metriä. Jaoksen tulikaste oli jo 25.6.1941, jolloin kolme Tupolev SB-2 -konetta sivuutti jaoksen tuliasemat. Tulitus aloitettiin liian myöhään, koska koneita ei tunnistettu, joten sillä ei ollut vaikutuksia. Samana iltana oli vielä toinen hälytys, mutta sekään tulitus ei tuottanut osumia. Patteri alistettiin 23.2.1942 taktillisesti saksalaisten 181. Flakregimentin komentajalle ja se kuului Flakuntergruppe Rovaniemen alaisuuteen. Suomalainen jaos osallistui sotapäiväkirjojen mukaan toiminta-aikanaan kymmeneen tulitaisteluun, mikä kuulostaa hieman isolta. Jo 30.8.1942 aloitettiin jaoksen tuliasemien purku siirtoa varten ja seuraavana päivänä se lähti junalla Mikkeliin.[13] Tämän jälkeen kaikki ilmapuolustus oli saksalaisten vastuulla.

Onni Manninen kertoi: ”Kaikkiaan saksalaisia oli alueella noin 100. He olivat majoitettuna nykyisten Jakotien ja Nahkurintien välisellä alueella eri maanomistajilta vuokratuilla mailla. IT-osaston esikunta sijaitsi Pallarin talossa. Piha-alueilla saksalaiset pitivät sulkeisharjoituksia. Saksalaisilla oli alueella myös IT-rykmentin läheisyydessä hyvin suojattu keittiö varuskuntaa varten. Keittiö sijaitsi nykyisen Lankkutie 11:n lähettyvillä. Alueella oli myös pitkään 1980-luvulle saakka parakin raunio.”[14] Raunio näkyy myös vuoden 1946 ilmakuvassa. Parakin koko oli ilmakuvan perusteella 8 x 12 metriä, ja se sijaitsi saksalaisten vuokraamalla alueella. Siellä oli myös asemapaikkoja kuljetusautoille.[15]

Halvarinrannan eteläpuolella olevasta ojasta, joka ulottuu Nahkurintielle asti, on löytynyt runsaasti tykinammuksia ja muuta metalliromua. Myös pihojen ja peltojen alla on metallinilmaisulaitteen mukaan vieläkin metalliromua, mahdollisesti ammuksia parin metrin syvyydessä. Alueelle on 1970 – 1980 -luvuilla kasattu runsaasti maa-ainesta peittämään sodan aikaisen pinnan. Mannisen pihan alueelta on löytynyt myös muuta sodanaikaista metalliromua ja mm. Mauser-kiväärin piippu ja ilmeisesti konekiväärin piippu sekä tykin ammuksen hylsy.[16]

Mannisen piha-alueen löytöjä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylän puoleisessa ns. lossinrannassa eli nykyisen Ellintien päässä saksalaisilla oli täisauna (Entlausungs-Anstalt). Sen miehistö asui Alasuutarin pirtissä. Yksi miehistöön kuuluva oli katolinen pappi, joka piti pirtissä hartaustilaisuuksia. Sotilaat antoivat lapsille suklaata ja muita herkkuja. Pirtissä oli puhelin, johon piti saksalaisen soittaessa vastata ”Ein Augenblick, bitte”.[17] 

Saksalaisten Entlausungs-Anstalt. Kuva: Kirjassa Saarenkylän historia/Erkki Alasuutarin albumi.

Luftwaffen Wettererkundungsstaffel (Wekusta 5) -yksikön sääasema nimeltään Wetterdienststation 607 (saksalaiset puhuvat myös suomalaisesta sääasemasta) sijaitsi valokuvan perusteella Kemijoen rannassa, nykyisen Suutarintien ja Kemijoen välisellä alueella. Tarkkaa kohtaa on vaikea määrittää, mutta ilmeisesti se oli lähellä Alasuutarin maita tai sen alueella. Asemalla oli työssä noin 20 henkilöä: suomalaisia ja saksalaisia upseereita ja miehistöä, lottia ja muutama saksalainen nainen. Aseman yhteydessä oli myös ruokala. Ruokalan ruoka tuotiin saksalaisten varastoista.[18]

Luftwaffen sääasema. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Sääasema sijaitsi Kemijoen rannalla jossakin tällä alueella. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Alli Hyvärinen kertoi Lotta Svärd-kirjassa säähavaintoasemasta: ”Seuraava määräyskirja oli Rovaniemellä Saarenkylässä oleva säähavaintoasema, ja tehtävänä oli hoitaa noin 20 hengen ruokatalous yksin. Siinä yksikössä oli sekä suomalaisia että saksalaisia upseereita, jotka työskentelivät rinta rinnan. Oli Suomen ja Saksan armeijan upseereita ja lottia sekä myös muutama saksalainen nainenkin. Muistini mukaan naisilla oli siviiliasusteet, kun taas kaikki me lotat käytimme vain lottapukua. Komennuksella olevat lotat eivät saaneet käyttää siviilivaatteita. Ruokamme oli saksalaista armeijan ruokaa, heillä kaikki oli säilötty niin, että pilaantumisen vaaraa ei ollut. Koin tässä yksikössä oloni kasvattavana ja ihmettelen näin jälkikäteen, miten kelpuuttivatkaan, sillä paikka oli mielestäni liian vaativa nuorelle tytölle. Pieniä kommelluksia lukuun ottamatta muistelen aikaa kaiholla. Olimme kuin samaa perhettä, sillä erotuksella, että joukko oli kaksikielistä.”[19]

Saksalaisilla oli venäläisten vankien vankileiri Saarenkylän alueella Lankkutien varrella nykyisen Patteritien kohdalla Lankkutien itäpuolella. Monet vangeista, vaikka elivätkin jossain määrin kehnoissa ja ankarissa oloissa, eivät aikalaisten kertomusten mukaan silti olisi halunneet palata takaisin Neuvostoliittoon. Leirillä oli vankiparakkeja ja vartijoilla oma parakki. Piikkilanka-aita oli leirin ympärillä. Luottovankeja oli Saarenkylän tiloilla töissä. Ainakin 13 venäläistä vankia oli maataloissa työmiehinä. He mm. pilkkoivat polttopuita siten, että metrin pölkyt pilkottiin kolmeen osaan. Luottovankien sallittiin kulkea joillakin alueilla vapaasti. Kyläläiset saattoivat teettää heillä töitä. Monet ostivat heidän tekemiään sormuksia, korulippaita tai muita puuesineitä ja käsitöitä. Kerran kolme vankia karkasi leiriltä ja heidät saatiin kiinni ja ammuttiin toisten vankien silmien edessä.[20]

Saarenkylän kansakoululla oli koko sota-ajan majoitettuna suomalaisia, ruotsalaisia ja lopulta saksalaisia sotilaita. Eniten koulu kärsi vaurioita saksalaisten kauttakulkujoukkojen majoituksista. Hevoset, muulit ja aasit söivät koulun aidan ja istutuspuutkin. Majoitusten väliaikoina koulu oli välillä opetuskäytössäkin. Koululle rakennettiin keväällä 1942 kunnollinen sirpalesuoja. Sen rakentamiseen ja kaivaustöihin käytettiin venäläisiä sotavankeja. Aluksi vankien majoituksessa oli vaikeuksia, mutta lopulta saatiin kunnan huostassa ollut entinen ns. Posion torppa Myllymäeltä vankien ja vartijoiden asunnoksi. Työn johto oli suomalaisten kirvesmiesten käsissä. Lokakuun puolivälissä 1944 saksalaiset tuhosivat koulun ennen lähtöään perusteellisesti.[21]

Saarenkylän kunnalliskodissa käytettiin myös sotavankityövoimaa, koska työvoimapulan takia suomalaista työvoimaa ei ollut helposti saatavissa. Vuoden 1941 lokakuussa vankeja oli 21, ja heidän mukanaan oli yksi vartija. Vangit eivät viipyneet kovinkaan pitkää aikaa, joten kunnalliskodin johtokunta päätti pyytää vankileirin päälliköltä, että viisi vankia jäisi siihen saakka, kunnes työvoimapula helpottaisi. Vangeille järjestettiin laitoksen puolesta vaatetus. Työvoimapula jatkui koko sodan ajan ja esimerkiksi vuonna 1942 maatilan työvoimana käytettiin ainoastaan sotavankeja. Koska huoltotarkastaja oli kieltänyt vankien asumisen mielisairasosastolla, etsittiin majoitukseen muita ratkaisuja. Lopulta vangit asuivat tallirakennuksen valjashuoneessa, josta he tekivät olosuhteisiin nähden varsin kodikkaan tilan. Vuonna 1943 kunnalliskodilta perittiin vangeista 25 markkaa päivältä ja lisäksi piti maksaa vartijan palkka 500 markkaa/kuukaudessa. Vankityövoima oli kunnalliskodille tärkeää, joten sotavankeja oli kevääseen 1944 asti. Kunnalliskodin rakennukset säilyivät Lapin sodasta ilman suurempia vaurioita, mutta evakkoaikana suomalaisten sotilaiden majoituksen jäljiltä remonttia jouduttiin tekemään.[22]

Saksalaiset tarvitsivat vankien lisäksi myös palkattua suomalaista työvoimaa. Onni Manninen kertoi: ”Monet saarenkyläläiset olivat saksalaisten töissä mm. siivoojina, pyykinpesijöinä tai tavaraa kuljettamassa. Isä ja veli ajoivat Rovaniemen lentokentälle maita hevosten vetämillä kärryillä. Kerran he toivat myös paluumatkalla saksalaisten soittokunnan soittopelejä hevoskyydillä saksalaisten varuskuntaan. Saksalaisille ajettiin hevoskärryillä vettä 400 litran astioissa, polttopuuta ja muutakin tavaraa. Talvella oli vähän teitä käytössä ja usein ainoa tapa kuljettaa tavaraa oli hevospelillä. Saksalaiset käyttivät puun ohella koksia ja kivihiiltä lämmitykseen.”[23]

Muutenkin vuorovaikutus saarenkyläläisten ja saksalaisten välillä oli varsin vilkasta ja pääosin ystävällismielistä. Onni Manninen muisti kuitenkin erään tapauksen: ”Kerran eräs rintamalta tullut suomalainen kuumakalle hakkasi saksalaisupseerille mustat silmät, kun tämä oli sattunut silloin vierailulle miehen kotona.” Saksalaiset kyllä auttoivat ensiapu-, lääkintä- ja onnettomuustapauksissa parhaansa mukaan ja myös eläinlääkintäpalveluja oli kyläläisille tarjolla.[24] Maalaiskunnan sosiaalilautakunnan ja saksalaisten joukkojen yhteistyönä vähävaraisille perheille tarjottiin ruokailumahdollisuus saksalaisten keittiöllä.[25] Saksalaisia asui myös vuokralla Saarenkylän taloissa. Saksalainen teurastaja teurasti paikallisten asukkaiden elikkoja tarvittaessa. Saksalaiset ostivat maitoa Saarenkylän tiloilta. Nykyisellä Vaskurintiellä lähellä nykyistä nuorisoseuran taloa saksalaisilla oli maakeittiö Hiukan talon mailla. Siellä olivat heidän soppatykkinsä.[26]

Saarenkylän lapset viljelypalstoilla 9.7.1942. Kuva: SA-kuva.

Entisen Jäämerentien (nyk. Rinteenmäki) n. 6 – 6,5 km:n kohdalta Luftwaffen yksikkö Nachschub-Leitstelle der Luftwaffe Rovaniemi vuokrasi 1.8.1942 alkaen alueita molemmin puolin Jäämerentietä ainakin Uuno Ikäheimosen ja Holopaisen mailta parakkien rakentamista varten. Heiltä vuokrattu alue oli 10 825 neliömetriä. Entisen Jäämerentien 6 km:n kohdalta Rovaniemeltä katsoen tien vasemmalta puolelta Luftgaustab Finnland eli Nachschub-Leitstelle der Luftwaffe Rovaniemi (kenttäpostinumero L 05563) vuokrasi myös 1.8.1942 Santeri Törmäsen mailta 9 500 neliömetrin suuruisen alueen, 1.9.1942 alkaen Aapo ja Maija Ylisuutarin mailta 3 300 neliömetrin suuruisen alueen ja Matti Hiukan mailta 16 900 neliömetrin suuruisen alueen. Sama yksikkö vuokrasi Juho K. Kulpin mailta 1.12.1942 alkaen 17 400 neliömetrin suuruisen alueen ja Eelis Alakulpin mailta 1.2.1943 alkaen 15 000 neliömetrin suuruisen alueen, Mikko Alakulpin mailta 16 800 neliömetrin suuruisen alueen, Mikko Kulppilan ja Reino Alakulpin mailta 15 200 neliömetrin suuruisen alueen sekä Rovaniemen kauppalan mailta 16 300 neliömetrin suuruisen alueen rakennustoimintaa varten. Tämä alue oli Luftwaffen Lager Kolonnenhof Eismeerstrassen leirialue.[27]

Nämä alueet sijaitsevat Vaaratien, Korsipolun, Ruohopolun, Heinäpolun ja Hirsirinteen alueella. Saksalaisilta jäi tuolle alueelle eli Hirsirinteellä useita parakkeja, joita he eivät lähtiessään tuhonneet. Ne olivat osittain käytössä sodan jälkeen. Alue on sodan jälkeen rakennettu täyteen omakotitaloja, joten sieltä ei ole enää mitään näkyviä jäänteitä löydettävissä. Joitakin betonijäänteitä voi olla omakotitalojen piha-alueilla. Sama iso leirialue jatkui tien oikealla puolella nykyisten Jahtipolun ja aina Käpäläpolun alueille saakka.[28] Leiristä on nykyään jäljellä vain vähäisiä jäänteitä, koska alue on tarkasti rakennettu. Vuoden 1949 ilmakuvassa koko saksalaisten leirialue näkyy vielä hyvin.

Lager Kolonnenhof Eismeerstrasse Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1949.


Luftwaffen leirin vähäisiä jäänteitä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Saksalaisilla, todennäköisesti Luftwaffella, on ollut vuokrattuna maa-alue suurin piirtein Norvatien ja Syväsentien välisellä alueella Ritarinteen alkupään pohjoispuolella. Maa-alue on pääasiassa peltoaluetta ja sen laidoilla on metsikköä. Lähes kaikki merkit saksalaisten rakennelmista ovat hävinneet pellon raivauksessa. Alueen reunalta löytyi kolme mahdollista asemakaivantoa ja keskialueelta hieman romua.[29]

Tämän Ritarinteen tien alueen toisella puolella on myös ollut Luftwaffelle 15.7.1943 alkaen Viljo Niemen mailta vuokrattu 500 neliömetrin alue ja Rovaniemen maalaiskunnalta vuokrattu alue, joka oli suuruudeltaan noin 15 500 neliömetriä. Nämä alueet oli varattu puhelin ja -lennätinverkoston antennien pystyttämistä varten. Alueella on lisäksi ollut neljä rakennusta näihin liittyen. Sopimuksen tehnyt yksikkö oli Kommandierender General der deutschen Luftwaffe in Finnland. Leiri oli nimeltään Lager Petsamontie 5 km.[30] Tämä alue on rakennettu täyteen omakotitaloja, joten sieltä ei enää ole mitään löydettävissä ja kaikki mahdolliset rakennelmat on muutenkin purettu ilmeisesti jo ennen Lapin sotaa tai pian sen jälkeen, jos ne räjäytettiin.

Lager Petsamontie 5 km:n antennialueen suunnitelma 15.7.1943. Asiakirja: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylässä oli sota-aikana ehkä Pohjois-Suomen suurin koivupilkettä valmistava pilketehdas. Tehtaan rakennuttivat Arvi Kuusela ja Albert Narkaus. Tuotannosta puolet meni saksalaisten käyttöön ja puolet yksityisille. Saksalaiset tuhosivat tehtaan syksyllä 1944.[31]

Syväsenvaaran alue

Syväsenvaaran itä- ja pohjoislaidoilla on saksalaisten kaivantoja, joitakin rakennusten jäänteitä ja ilmeisesti jonkinlaisia kivistä tehtyjä suojarakennelmia sekä huoltoteiden jäänteitä, joista osa on nykyisin kuntopolkukäytössä. Ne lienevät Luftwaffen rakentamia. Alueella on ollut sodan jälkeen myös urheilukenttä jossakin vaiheessa ja urheilukentän kohdalla on ilmeisesti sijainnut saksalaisten tämän alueen keskusalue. Nykyisin näkyvät jäänteet ovat tämän kentän ulkopuolella ulottuen aina nykyisen Santa Parkin paikoitusalueen seudulle asti, jossa lienee ollut saksalaisten kaivantoja.[32]

Syväsenvaaran laella oli lentokentän valomajakka yölentoja varten. Oiva Konttijärvi (1930 – 2024) kävi eräänä jatkosodan talvena hiihtoretkellä Syväsenvaarassa. Hän kertoi: ”Syväsenvaarassa oli saksalaisilla lentomajakka, joka antoi kirkasta, vilkkuvaa valoa. Se näkyi hyvin kauppalaankin. Menimme sinne kerran hiihtäen. Lentomajakan vieressä oli verkkoaidalla ympäröity pieni parakki, jonka koko oli ehkä noin 5 x 5 metriä. Parakissa oli vartiomies, ja hänen koiransa oli pihalla. Koira tietysti haukkui ja vartiomies saapui paikalle pitäen kivääriään olalla piippu maahan osoittaen. Kävellessään hän samalla laukaisi kiväärin kerran ampuen maahan ja koira hiljeni. Olimme janoissamme ja pyysimme häneltä vettä. Sotilas tarjosikin meille juotavaa. Olimme maastosta keränneet venäläisten pudottamia lentolehtisiä, jotka olivat antautumiskaavakkeita. Näytimme niitä sotilaalle, joka vain tuhahtaen sanoi, että paskaa.”[33]

Tästä vartiorakennuksesta ei ole muita jäänteitä, kuin joitakin tiilien kappaleita, jotka mahdollisesti olivat huoltoparakin osia. Valomajakan maston tukivaijereiden kiinnityskoukkuja löytyy nykyisen näköalatornin ympäriltä. Näköalatorni lienee samalla paikalla kuin jossa valomajakka oli.[34] Syväsenvaarassa on joskus ollut myös vahva valonheitin, jota käytettiin ainakin harjoitusammunnoissa.[35] Näköalatornin vieressä on joku saksalaissotilas kaivertanut kiveen: H. Breul 1941, Lisa ja hakaristin, jonka joku on raaputtanut pois.

Kivikaiverrus valomajakan viereltä. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Sama kaiverrus nykyisin. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Vuoden 1949 ilmakuvassa näkyy joitakin rakennusten tai muiden rakennelmien jäänteitä. Nykyisten Veistäjäntien ja Pakkaajankujan välillä lähellä Veistäjäntietä on ollut isohkon rakennuksen (n. 11 x 33 metriä) jäänteet. Veistäjäntien pohjoispään pohjoispuolella nykyisin rakennetun alueen kohdalla näyttäisi olleen jonkinlainen rakennelma (n. 13 x 20 metriä), josta ei saa tarkemmin selvää. Urheilukentällä on myös rakennuksen jäänteitä. Muitakin pienempiä rakennuksia alueella lienee ollut, mutta joita ei näy ilmakuvassa. Hieman kauempana lännessä on myös rakennuksen jäänne ja sinne menevä tie. Sen vieressä näyttäisi ilmakuvan perusteella olleen myös pari pienempää rakennusta. Ilmakuvasta näkyy, että silloiselta Jäämerentieltä on mennyt Syväsenvaaraan tie suurin piirtein nykyisen Veistäjäntien mukaisesti. Tämän tien varrella välillä 150 – 240 metriä Jäämerentieltä laskien on ollut viisi ilmakuvassa näkyvää kaivantoa, jotka ovat ehkä olleet polttoainesäiliöiden kaivantoja.[36]




Syväsenvaaran alueen jäänteitä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Lankkutie

Sodan loppuvaiheessa vuonna 1944 saksalaiset rakensivat peräytymistien Saarenkylään. Tämä entinen kylätie alkoi Saarenkylän Färinrannasta Rovaniemen Osuuskaupan myymälän kohdalta. Tie kääntyi nykyiselle Sahatielle ja seurasi vanhaa kärry- tai kylätietä Piirittävaaran tienhaaraan, josta se jatkui Vitikanpäähän. Tie kulki nykyisen Vitikanpääntien suuntaisesti Vitikanpään päähän, josta kahden lyhyehkön pukkisillan ja saarien kautta päästiin Ounasjoen yli Ylikylän puolelle silloisen Törmäsen talon eli nykyisen Apajatien 28:n kohdalle, jossa tie kulki pihan läpi, ja jossa saksalaisilla oli vartiotupa. Saksalaiset käyttivät sitä joukkojen ja materiaalien kuljetukseen. Samalle paikalle oli tehty silta jo 1930-luvulla aina kesäisin alueen asukkaiden eläinten, heinänkorjuukaluston ja ruokatarvikkeiden kuljetuksia varten. Silta purettiin osittain aina tulvan ja jäiden lähdön aikaan ja rakennettiin uudestaan sen jälkeen.[37]

Saksalaiset vahvistivat peräytymisliikennettä varten kylätietä laittamalla pehmeiden maastokohtien ylityksiin tehdyillä 2/5 tuuman lankuista puutapeilla kaksinkertaiseksi naulattuja 1,5 x 1,5 metrin kokoisia lankkulevyjä. Kaksi levyä laitettiin aina rinnakkain, jotta lankkutielle saatiin riittävästi leveyttä autoja varten. Lankkutie oli siten kolmen metrin levyinen. Ohituskohdilla laitettiin kolme lankkulevyä vierekkäin. Myös Hiansaaren ylittänyt tieosuus oli lähes kokonaan katettu näillä levyillä. Pukkisiltojen kansirakenne tehtiin niin, että poikittaisen lankutuksen päällä oli pituussuuntainen lankutus ajoraiteiden osalta. Raideleveys oli silloisten ajoneuvojen mukainen.[38] Lankuissa on näkyvissä puutappien porattuja reikiä ja myös vielä paikallaan olevia puutappeja. Lankut kiinnitettiin toisiinsa puutapeilla. Joistakin lankuista löytyi myös rautanauloja, mutta ne ovat TVH:n tekemien sodanjälkeisten korjaustöiden jäljiltä. Lankut olivat leveydeltään eripituisia, eli noin 10 - 20 cm, paksuus noin 6 cm. Puutappien reikien halkaisija noin 2 cm.[39]


Lankkutien lankkujen jäänteitä tuli näkyville tien kunnostuksen yhteydessä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Lankkutien ja sillan rakensivat Organisaatio Todtin työyksiköt, koska saksalaiset sotilaat kutsuivat sitä muisteluissaan ja myös AOK 20:n arkistotiedoissa nimellä OT-Brücke Nord. Saksalaiset ehtivät tuhota pukkisillat lähtiessään, mutta suomalaiset korjasivat ne käyttökuntoon 1.11.1944 mennessä. Lankkutie oli sodan jälkeen siltojen tuhoamisen takia varsin kovassa käytössä 1950-luvulle saakka. Nykyinen Lankkutie on saanut nimensä tämän saksalaisten tekemän peräytymistien mukaan.[40] Lankkutien lautoja on käytetty eräällä tontilla olevan vuonna 1950 rakennetun navetan ylisillä lattian tekoon. Navetassa oli myös jostakin läheltä tuotu saksalaisen rakennuksen muurattu savupiippu. On mahdollista, että saksalaisten lankkutien jäänteitä löytyisi myös Nelostien takaa Piiritäntien (sekin entistä lankkutietä) ja myös Vitikanpääntien alta, ellei näistä paikoista ole jo sodan jälkeen otettu lankut uudisrakentamiseen.

Aarne Mikkonen kertoi seuraavaa: ”Kävimme 1960-luvun alussa poikien kanssa usein uimassa joko Vitikanpääntien tai Ylikylän kautta vanhan pukkisillan kohdalla Hiansaaressa. Vitikanpääntiellä oli silloin jossakin kohdassa vielä jokunen pätkä lankkutietä jäljellä. Sillan kohdalta uimme joko Vitikanpäästä tai Ylikylästä Hiansaareen. Kummallakin puolella oli silloin hiekkaranta, kun vesi ei ollut vielä niin ylhäällä kuin nykyisin. Vanhan sillan puisia tukipaaluja oli joen pohjassa, mutta Hiansaaressa en muista mitään jäänteitä olleen. Ei niitä kyllä erikseen etsittykään. Itse entisen sillan kohdalta oli vaarallista uida juuri näiden paalujen ja siltarakenteiden kiinnitykseen käytettyjen rautalankojen ja vaijereiden takia. Uimmekin yleensä sillan vierestä, niin ettei virtaus vienyt paaluja kohti. Kerran sattui, että jäin toisesta jalasta kiinni johonkin rautalankaan enkä päässyt itse irti. Huusin apua ja olin jo hukkumaisillani, mutta joku mies tuli paikalle ja sukelsi irrottamaan jalkani. Siinä oli hukkuminen lähellä.”[41]


Lankkutiestä tarkemmin tässä artikkelissa: 
https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2026/03/saarenkylan-vitikanpaan-lankkutie-ja-ot.html

Lapin sodan alku ja evakkoaika

Saksalaiset pioneerit miinoittivat vahvasti mm. lentopommeilla Putaan sillan, jota Vaskurin sillaksi sanotaan. Pommit oli tarkoitus räjäyttää sähkölaukaisimella, jota varten oli laitettu pitkät langat. Lähellä kalassa olleet pojat Toivo Manninen (s. 1931) ja Kauko Aakkonen (s. 1929) huomasivat tämän. Pojat soutivat veneellä katsomaan, mitä sinne oli laitettu ja kävivät hakemassa kotoa sivuleikkurit. Sen jälkeen he katkaisivat langat ja arvokas historiallinen silta jäi tuhoamatta.[42]

Sodan tuholta säilynyt Vaskurin silta on vieläkin käytössä pyörä- ja jalankulkutienä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Vaskurin sillan historiasta voi lukea tästä artikkelista:
https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2026/04/saarenputaan-vaskurin-museosilta.html

Syyskuussa 1944 ennen Lapin sodan alkua alkoi siviiliväestön evakuointi myös Saarenkylän alueelta. Maalaiskunnan asukasluku oli 16 280, joista 15 200 siirtyi Ruotsiin ja 1080 Keskipohjanmaalle. Onni Manninen kertoi: ”Meidän isä yritti viimeiseen asti piilottaa tavaraa mailleen, koska kaikkea ei voinut ottaa mukaan. Meillä oli kaksi hevosta käytössä. Karjaa lähdettiin viemään Ruotsia kohti jo viikkoa ennen ihmisten evakuointia. Elukat vietiin proomulla Ylikylän kohdalta joen yli. Elukkojen (300 kpl) kanssa matkaa taitettiin n. 20 km päivässä. Yöksi elukat siirrettiin pois maantieltä huoltoporukan edeltä järjestämään aitaukseen. Saksalaisia autokolonnia tuli usein vastaan ja joitakin elukoita jäi autojen alle. Ruotsiin mentiin Arpelan tien kautta. Haaparannalla elukat majoitettiin nykyisen Ikean kohdalle. Evakkojen majoitus oli n. 4 km:n päässä. Evakkojen vaatteet puhdistettiin mahdollisista syöpäläisistä ison metallikehikon sisällä höyrystämällä. Tämä kesti yhden päivän. Elukat vietiin Haaparannalta junalla Luulaja-joen varteen. Evakot majoitettiin n. 10 km:n päässä toisistaan oleviin Södra ja Norra Sunderbyn kyliin Luulajasta Bodeniin päin. Ne, joilla oli hevoset ja kärryt, ajoivat heinää elukoille.”[43]

Onni Manninen sairastui evakkoaikana kurkkumätään ja hän joutui olemaan viisi viikkoa Bodenin sairaalassa suljetulla osastolla. Muu perhe asui Östersjössä silloin. Evakon päätyttyä karja tuotiin junalla takaisin Rovaniemelle. Hevoset laitettiin avovaunuihin, joihin oli tehty sivulaudoitukset. Jotteivät hevoset pillastuisi, niitä piti pitää matkan aikana turvista kiinni. Rovaniemelle tultiin takaisin 16.5.1945. Rovaniemellä oli sillat tuhottu, joten ihmisiä kuljetettiin joen yli proomuilla. Jäämerentien sillan vieressä oli laituri. Mannisen ja monen muun saarenkyläläisen talot oli poltettu. Mannisen talon piippu, leivinuuni ja hella olivat säilyneet. Leivinuunissa paistettiin leivät ja tehtiin ruokaa ennen jälleenrakennusta.[44]

_______________________

Lähdeviitteet:

[1] Lotat sotavuosina Saarenkylässä (Hilda Pöykön haastattelu). Kirjassa: Saarenkylän historia. Useita kirjoittajia. Rovaniemi 1998, 346; Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto 1941-1947. Rovaniemen kaupunginarkisto (RKA); Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan saapuneet kirjeet 1940 - 1943. RKA.

[2] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. (RKA).

[3] Jaakko Alakulppi, Lapin Ilmailuhistoria I. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 Lapin ilmasotaan 1944 - 45. Lapin Maakuntamuseon julkaisuja 9. (2. korjattu painos). Vaasa 2004, 333. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014. Maanmittauslaitoksen ilmakuvat ovat vuosilta 1946 ja 1949.

[4] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA. Joukko-osastotiedot: KM.

[5] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[6] Juha Laitisen sähköposti 8.4.2025.

[7] Https://poliisi.fi/-/sotilasrajahteita-raivataan-rovaniemella?fbclid=IwAR3JMC7UW27ptRHedl40oxkBPXt6KVCgk8YKYUeq_lZ2OkiucdW0HNiL16Q

Yksityinen tiedonanto 28.9.2025.

[8] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[9] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[10] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[11] Ibid.

[12] Maanmittauslaitoksen ilmakuvat vuosilta 1946 ja 1949.

[13] Sotapäiväkirjat kokoelma (1939 – 1945). Kansallisarkisto.

[14] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[15] Ilmakuva Rovaniemen alueesta 1946. Kuva n:o 545/02. PT.

[16] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[17] Erkki Alasuutari, Elämää sodan aikana Saarenkylässä. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 349 - 350.

[18] Sirkka Suonisen kuva-aineisto. Outi Nevanlinnan vieraskirja. Lapin maakuntamuseo (LMM).

[19] Alli Hyvärinen, Lottana sodassa. Kirjassa: Kaija Kähkönen. Lotta-Svärd. Poimintoja Rovaniemen seudun lottien toiminnasta. Rovaniemi 1996, 10 -11.

[20] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2015.

[21] Saarenkylän kansakoulu 50-vuotias. Lapin Kansa 6.9.1952.

[22] Sirpa Vanhahanni. Rovaniemen maalaiskunnan vanhainkoti 100 vuotta 1888 - 1988. Rovaniemi 1988, 107 - 109.

[23] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[24] Ibid.

[25] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunta. Saapuneet kirjeet 1940 - 1949. RKA.

[26] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[27] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[28] Omat kenttätutkimukset. KM.

[29] Ibid. Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[30] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[31] Osmo Salla & Pentti Niemi, Saarenkylän pilketehdas. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 167 - 168.

[32] Omat kenttätutkimukset. KM.

[33] Oiva Konttijärven haastattelut 22.3.2016 ja 23.3.2016.

[34] Omat kenttätutkimukset. KM.

[35] Oiva Konttijärven haastattelu 22.3.2016.

[36] Maanmittauslaitoksen ilmakuva vuodelta 1949. Omat kenttätutkimukset. KM.

[37] Pentti Niemi, Lankkutien vaiheita. Kirjassa: Saarenkylän historia. Rovaniemi 1998, 190 - 191. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014. Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015. Juhani Setälän tietoja 6.6.2015 ja 26.10.2018.

[38] Niemi 1988, 190.

[39] Omat kenttätutkimukset. KM.

[40] Tagesmeldung 15.10.1944. Anlagenband zum Kriegstagebuch, AOK 20, Ia, 1.10.-15.10.1944. AOK 20, 65635/7. T-312 R-1063. National Archives and Records Administration (USA). Niemi 1998, 191. Emil Schuler, Mit dem Bergschuh in Russland und Finnland. München 1959, 181.

[41] Aarne Mikkosen (s. 1949) haastattelu 9.11.2018.

[42] Toivo Manninen, Kivisilta - museosilta. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 197 - 198. Toivo Mannisen haastattelu vuodelta 1993. Kirjassa: Erkki Lilja, Lapin tiemuseokohteiden ja -esineiden viides ulottuvuus. Hämeenlinna 2008, 16 - 17.

[43] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[44] Ibid.


Kenraali Franz Böhme – sotarikollinen ja Balkanin teurastaja © Kalevi Mikkonen 17.11.2026 Itävaltalainen jalkaväenkenraali ( General de...