Rovaniemen Saarenkylän–Syväsenvaaran alueet 

jatkosodan (1941–1944) aikana

© Kalevi Mikkonen 2026

Saarenkylän alue

Saarenkylän alue sijaitsee aivan Rovaniemen keskustan tuntumassa Ounasjoen ja Kemijoen pohjoispuolisella alueella. Kesästä 1941 alkaen saksalaisten kolonnia kulki Saarenkylän kautta toisaalta Sallaan ja toisaalta Petsamoon. Kolonnat majoittuivat kylän taloihin yön tai parin ajaksi. Pian Saarenkylään tuli myös pysyviä joukko-osastoja ja yksiköitä. Kylän maiden vuokraamisessa saksalaisille asiamiehenä toimi Eenokki Piippola. Saksalaiset vuokrasivat kiinteistöjä ja rakensivat parakkeja sekä muita varustuksia. Saksalaiset maksoivat maanomistajille hyvää vuokraa ja korvauksia maankäytöstä.[1]

Saarenkylän maisemia 17.9.1941. Kuva: SA-kuva.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) (kenttäpostinumero L 51145) vuokrasi 15.2.1943 alkaen Lankkutien varrelta Saarenputaan ja Kemijoen väliseltä alueelta laajoja maa-alueita ilmatorjuntayksikköjä ja parakkileiriä varten M.A. Pöykön perikunnan, Iida Ahosen, Juho Suonperän, Janne Onnelan, Yrjö Karvon, Uuno Myllärin, H.A. Alasuutarin, Antti Aakkosen ja Kalle Pallarin mailta ja alempaa Lankkutien varrelta Juho K. Kulpin mailta 25.11.1943 alkaen.[2] Nämä sopimukset olivat todennäköisesti jatkoa jo aiemmin solmituille kirjallisille tai mahdollisesti suullisille sopimuksille, koska alueella oli IT-pattereita jo kesästä 1941 alkaen.

Saksalaisten maanvuokraussuunnitelma 23.4.1943. Osa alueista oli jo vuokrattu. Kartta: Rovaniemen kaupunginarkisto/kartan muokkaus: KM.

Saksalaisilla oli parakkeja Pöykkö-Halvarin eli ns. Halvarinrannan peltotörmällä ja ilmatorjuntatykkejä Pöykkö-Halvarin mailla nykyisen Veräjäpolun pohjoispuolella ja nykyisen Nahkurintien länsipuolella sekä nykyisen Kourinkujan/Lankkutien risteyksen länsipuolella. Näistä Kourinkujan/Lankkutien risteyksen asemista ei kylläkään ole mitään jälkeä vuoden 1946 ilmakuvassa, mahdollisesti siksi, että alue oli jo raivattu peltomaaksi. Ensimmäiset 88 millimetrin IT-tykit laitettiin asemiin jo kesällä 1941. Saksalaisilla oli 3 – 4 isoa 88 millimetrin tykkiä, pari kevyttä IT-tykkiä, suuri valonheitin ja mahdollisesti tulenjohtotutka. Tykeillä oli 4 – 5 betonista tehtyä alustaa (noin 5 x 5 metriä, joilla oli noin yhden metrin vahvuiset perustukset), jotka olivat vielä 1970 – 1980 -luvuilla näkyvissä. Tykkiasemilla oli ilmakuvien mukaan paksut maavallit ympärillä. Asemia oli yhteensä ehkä viisi kappaletta. Näiden lisäksi alueella näyttäisi olleen myös rakennus, jonka jäänteitä näkyy ilmakuvissa sekä mahdollinen kuorma-autosuoja. Nykyisin mitään ei ole talojen ja teiden rakentamisen jälkeen jäljellä ainakaan maan pinnalla. Toinen saksalainen patteri sijoitettiin Saarenkylän Ylipäähän, Mommon pelloille, ja myös Suutarinkorvan sillan Saarenkylän puoleisella ns. Suutarintörmällä oli ilmeisesti 20 mm IT-tykkejä. Joskus saksalaiset tekivät myös harjoitusammuntoja lentokoneella vedettävään maalivaatteeseen. Pimeän aikaan maalivaate valaistiin valonheittimillä Syväsenvaarasta ja Saarenkylästä.[3]

Tässä Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1949 tykkiasemat näkyvät hyvin kuten myös niiden pohjien betonivalut.

Saksalaisten 88 mm ilmatorjuntatykkejä asemissa Lapissa. Kuva ei ole Saarenkylästä, mutta tästä saa käsityksen, miltä tykkipatterien maisema näytti. Kuva: Kirjoittajan arkisto.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 1.4.1942 alkaen 1 075 neliömetrin alueen Suutarinkorvan sillasta 300 metriä koilliseen Kemijoen rannalla olevalta Maria Ylisuutarin maalta, ns. Suutarintörmältä, jonne tiettävästi laitettiin IT-tykkejä suojaamaan siltaa. Luftwaffella oli Saarenkylän Ylipäässä n. 800 metriä koilliseen Suutarinkorvan sillasta vuokrattuna Kemijoen rannasta 1,5 hehtaarin rantakaistale Lammassaarta vastapäätä Alakulpin mailta. Alue oli tarkoitettu majoitusrakennuksille. Yksikkönä oli (kenttäpostinro L40083), joka tarkoitti 22.11.1943 alkaen Kommandierender General der deutschen Luftwaffe in Finnland eli Saksan Luftwaffen Rovaniemen alueen ylimmän johdon yksikköä.[4]

Ylisuutarin maa-alueen vuokrasopimus ja sen paikka kartalla. Asiakirjat: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylän asukas Onni Manninen (1929 – 2018) kertoi artikkelin kirjoittajan ja Suvi Harjun tekemässä haastattelussa vuonna 2015: ”Venäläisten lentokoneiden ilmapommituksissa kohteina olivat mm. sillat. Hanni-Kulppilan talon pihalle putosi pommi, joka aiheutti siihen ison montun. Myös Ounasvaaran laidassa oli pommikuoppia.”[5]

Juha Laitinen kertoi: ”Kesällä 1959 löysin runsaasti 20 mm tykin ammuksia Kemijoesta Suutarinkovan sillan alapuolelta veden ollessa erittäin alhaalla. Purettiin niitä kavereiden kanssa ja otettiin ruudit talteen ja poltettiin. Asuinpaikan lähellä oli ollut IT-asema. Ei käynyt haavereita muuta kuin, että tukka ja kulmakarvat vähän paloi ruudin palaessa nopeammin kuin arvasi.”[6] Rovaniemen Saarenkylästä Pasinatieltä löytyi 24.8.2022 sodan aikaisia räjähtämättömiä ammuksia. Puolustusvoimien raivausyksikkö raivasi räjähteet pois. Kyse oli kolmesta ilmatorjuntatykin ammuksesta. Nämä olivat ilmeisesti 10,5 cm Flak 38 tai 39:n ammuksia. Tämä IT-tykki oli saksalainen Luftwaffen käyttämä ilmatorjuntatykki toisessa maailmansodassa. Parannettu versio esiteltiin nimellä 10,5 cm Flak 39.[7] Tätä tykkiä ei tietääkseni ollut Rovaniemen ympäristössä käytössä ja ammukset on voitu tuoda ehkä Lapin sodan alkaessa muualta. Pasinatie ja sen viereinen alue oli saksalaisten IT-patterien aluetta.

Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 1.6.1943 alkaen Antti Aakkosen 700 neliömetrin maa-alueen sotilaallisiin tarkoituksiin. Alue sijaitsi suurin piirtein nykyisen Lankkutien ja Halvarinrannan risteyksen lähellä. Tämän alueen pohjoispuolella alueen läpi menevän silloisen tien toisella puolella oli myös saksalaisten, ilmeisesti saman yksikön, vuokraama 1 750 neliömetrin suuruinen alue.[8] Mahdollisesti tähän alueeseen liittyvä on lähistöllä ollut S-muotoinen noin seitsemän metriä pitkä ja metrin levyinen taisteluhauta tai sirpalesuoja, joka peitettiin 1980-luvun lopulla.[9] Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab gemischte Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi 7.4.1944 alkaen Lankkutien varrelta 2 500 neliömetrin alueen kuljetusautohallia varten.[10]

Aakkosen maa-alueen vuokrasopimus ja sen paikka kartalla. Asiakirjat: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Mahdollisesti Luftwaffen ilmatorjuntayksikkö Stab Flak-Abteilung 425 (v) vuokrasi vuonna 1943 sotilaallisiin tarkoituksiin Takaputaan 1 332 neliömetrin suuruisen alueen. Alue sijaitsee suurin piirtein nykyisen Sepäntien alueella n. 80 - 110 metriä Napapiirintiestä (silloisesta Jäämerentiestä) länteen.[11] Vuosien 1946 ja 1949 ilmakuvissa siellä näyttäisi olleen ilmeisesti jotain ilmatorjuntapesäkkeitä.[12] Nykyisin alue on täyteen rakennettua omakotitaloaluetta.

Nykyisen Sepäntien alueen vuokrauskartta. Asiakirja: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Jo talvisodan aikana Saarenkylän alueella oli ruotsalaisten vapaaehtoisten ilmatorjuntapatteri Luftvärnsbatteriet ”Mark”. Ennen jatkosodan alkua 10.6.1941 Rovaniemen Suojeluskuntatalolla perustettiin 99. Kevyt ilmatorjuntajaos. Jaoksella oli käytettävissään kaksi Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkiä. Jaoksen tehtävänä oli kauppalan ja erityisesti Suutarinkorvan sillan suojelu. Jaos ryhmittyi asemiinsa Saarenkylän alueelle Kankaanharjun alueelle lähelle rautatietä. Majoitus oli kauppalan Kunnalliskodin tiloissa, jossa oli käytössä 7,5 x 7,5 metrin kokoinen pirtti. Jatkosodan alettua jaoksen ensimmäisen tykin miehistö siirtyi tuliasemien vieressä olevaan taloon, josta oli tykille matkaa vain 10 metriä. Jaoksen tulikaste oli jo 25.6.1941, jolloin kolme Tupolev SB-2 -konetta sivuutti jaoksen tuliasemat. Tulitus aloitettiin liian myöhään, koska koneita ei tunnistettu, joten sillä ei ollut vaikutuksia. Samana iltana oli vielä toinen hälytys, mutta sekään tulitus ei tuottanut osumia. Patteri alistettiin 23.2.1942 taktillisesti saksalaisten 181. Flakregimentin komentajalle ja se kuului Flakuntergruppe Rovaniemen alaisuuteen. Suomalainen jaos osallistui sotapäiväkirjojen mukaan toiminta-aikanaan kymmeneen tulitaisteluun, mikä kuulostaa hieman isolta. Jo 30.8.1942 aloitettiin jaoksen tuliasemien purku siirtoa varten ja seuraavana päivänä se lähti junalla Mikkeliin.[13] Tämän jälkeen kaikki ilmapuolustus oli saksalaisten vastuulla.

Onni Manninen kertoi: ”Kaikkiaan saksalaisia oli alueella noin 100. He olivat majoitettuna nykyisten Jakotien ja Nahkurintien välisellä alueella eri maanomistajilta vuokratuilla mailla. IT-osaston esikunta sijaitsi Pallarin talossa. Piha-alueilla saksalaiset pitivät sulkeisharjoituksia. Saksalaisilla oli alueella myös IT-rykmentin läheisyydessä hyvin suojattu keittiö varuskuntaa varten. Keittiö sijaitsi nykyisen Lankkutie 11:n lähettyvillä. Alueella oli myös pitkään 1980-luvulle saakka parakin raunio.”[14] Raunio näkyy myös vuoden 1946 ilmakuvassa. Parakin koko oli ilmakuvan perusteella 8 x 12 metriä, ja se sijaitsi saksalaisten vuokraamalla alueella. Siellä oli myös asemapaikkoja kuljetusautoille.[15]

Halvarinrannan eteläpuolella olevasta ojasta, joka ulottuu Nahkurintielle asti, on löytynyt runsaasti tykinammuksia ja muuta metalliromua. Myös pihojen ja peltojen alla on metallinilmaisulaitteen mukaan vieläkin metalliromua, mahdollisesti ammuksia parin metrin syvyydessä. Alueelle on 1970 – 1980 -luvuilla kasattu runsaasti maa-ainesta peittämään sodan aikaisen pinnan. Mannisen pihan alueelta on löytynyt myös muuta sodanaikaista metalliromua ja mm. Mauser-kiväärin piippu ja ilmeisesti konekiväärin piippu sekä tykin ammuksen hylsy.[16]

Mannisen piha-alueen löytöjä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylän puoleisessa ns. lossinrannassa eli nykyisen Ellintien päässä saksalaisilla oli täisauna (Entlausungs-Anstalt). Sen miehistö asui Alasuutarin pirtissä. Yksi miehistöön kuuluva oli katolinen pappi, joka piti pirtissä hartaustilaisuuksia. Sotilaat antoivat lapsille suklaata ja muita herkkuja. Pirtissä oli puhelin, johon piti saksalaisen soittaessa vastata ”Ein Augenblick, bitte”.[17] 

Saksalaisten Entlausungs-Anstalt. Kuva: Kirjassa Saarenkylän historia/Erkki Alasuutarin albumi.

Luftwaffen Wettererkundungsstaffel (Wekusta 5) -yksikön sääasema nimeltään Wetterdienststation 607 (saksalaiset puhuvat myös suomalaisesta sääasemasta) sijaitsi valokuvan perusteella Kemijoen rannassa, nykyisen Suutarintien ja Kemijoen välisellä alueella. Tarkkaa kohtaa on vaikea määrittää, mutta ilmeisesti se oli lähellä Alasuutarin maita tai sen alueella. Asemalla oli työssä noin 20 henkilöä: suomalaisia ja saksalaisia upseereita ja miehistöä, lottia ja muutama saksalainen nainen. Aseman yhteydessä oli myös ruokala. Ruokalan ruoka tuotiin saksalaisten varastoista.[18]

Luftwaffen sääasema. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Sääasema sijaitsi Kemijoen rannalla jossakin tällä alueella. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Alli Hyvärinen kertoi Lotta Svärd-kirjassa säähavaintoasemasta: ”Seuraava määräyskirja oli Rovaniemellä Saarenkylässä oleva säähavaintoasema, ja tehtävänä oli hoitaa noin 20 hengen ruokatalous yksin. Siinä yksikössä oli sekä suomalaisia että saksalaisia upseereita, jotka työskentelivät rinta rinnan. Oli Suomen ja Saksan armeijan upseereita ja lottia sekä myös muutama saksalainen nainenkin. Muistini mukaan naisilla oli siviiliasusteet, kun taas kaikki me lotat käytimme vain lottapukua. Komennuksella olevat lotat eivät saaneet käyttää siviilivaatteita. Ruokamme oli saksalaista armeijan ruokaa, heillä kaikki oli säilötty niin, että pilaantumisen vaaraa ei ollut. Koin tässä yksikössä oloni kasvattavana ja ihmettelen näin jälkikäteen, miten kelpuuttivatkaan, sillä paikka oli mielestäni liian vaativa nuorelle tytölle. Pieniä kommelluksia lukuun ottamatta muistelen aikaa kaiholla. Olimme kuin samaa perhettä, sillä erotuksella, että joukko oli kaksikielistä.”[19]

Saksalaisilla oli venäläisten vankien vankileiri Saarenkylän alueella Lankkutien varrella nykyisen Patteritien kohdalla Lankkutien itäpuolella. Monet vangeista, vaikka elivätkin jossain määrin kehnoissa ja ankarissa oloissa, eivät aikalaisten kertomusten mukaan silti olisi halunneet palata takaisin Neuvostoliittoon. Leirillä oli vankiparakkeja ja vartijoilla oma parakki. Piikkilanka-aita oli leirin ympärillä. Luottovankeja oli Saarenkylän tiloilla töissä. Ainakin 13 venäläistä vankia oli maataloissa työmiehinä. He mm. pilkkoivat polttopuita siten, että metrin pölkyt pilkottiin kolmeen osaan. Luottovankien sallittiin kulkea joillakin alueilla vapaasti. Kyläläiset saattoivat teettää heillä töitä. Monet ostivat heidän tekemiään sormuksia, korulippaita tai muita puuesineitä ja käsitöitä. Kerran kolme vankia karkasi leiriltä ja heidät saatiin kiinni ja ammuttiin toisten vankien silmien edessä.[20]

Saarenkylän kansakoululla oli koko sota-ajan majoitettuna suomalaisia, ruotsalaisia ja lopulta saksalaisia sotilaita. Eniten koulu kärsi vaurioita saksalaisten kauttakulkujoukkojen majoituksista. Hevoset, muulit ja aasit söivät koulun aidan ja istutuspuutkin. Majoitusten väliaikoina koulu oli välillä opetuskäytössäkin. Koululle rakennettiin keväällä 1942 kunnollinen sirpalesuoja. Sen rakentamiseen ja kaivaustöihin käytettiin venäläisiä sotavankeja. Aluksi vankien majoituksessa oli vaikeuksia, mutta lopulta saatiin kunnan huostassa ollut entinen ns. Posion torppa Myllymäeltä vankien ja vartijoiden asunnoksi. Työn johto oli suomalaisten kirvesmiesten käsissä. Lokakuun puolivälissä 1944 saksalaiset tuhosivat koulun ennen lähtöään perusteellisesti.[21]

Saarenkylän kunnalliskodissa käytettiin myös sotavankityövoimaa, koska työvoimapulan takia suomalaista työvoimaa ei ollut helposti saatavissa. Vuoden 1941 lokakuussa vankeja oli 21, ja heidän mukanaan oli yksi vartija. Vangit eivät viipyneet kovinkaan pitkää aikaa, joten kunnalliskodin johtokunta päätti pyytää vankileirin päälliköltä, että viisi vankia jäisi siihen saakka, kunnes työvoimapula helpottaisi. Vangeille järjestettiin laitoksen puolesta vaatetus. Työvoimapula jatkui koko sodan ajan ja esimerkiksi vuonna 1942 maatilan työvoimana käytettiin ainoastaan sotavankeja. Koska huoltotarkastaja oli kieltänyt vankien asumisen mielisairasosastolla, etsittiin majoitukseen muita ratkaisuja. Lopulta vangit asuivat tallirakennuksen valjashuoneessa, josta he tekivät olosuhteisiin nähden varsin kodikkaan tilan. Vuonna 1943 kunnalliskodilta perittiin vangeista 25 markkaa päivältä ja lisäksi piti maksaa vartijan palkka 500 markkaa/kuukaudessa. Vankityövoima oli kunnalliskodille tärkeää, joten sotavankeja oli kevääseen 1944 asti. Kunnalliskodin rakennukset säilyivät Lapin sodasta ilman suurempia vaurioita, mutta evakkoaikana suomalaisten sotilaiden majoituksen jäljiltä remonttia jouduttiin tekemään.[22]

Saksalaiset tarvitsivat vankien lisäksi myös palkattua suomalaista työvoimaa. Onni Manninen kertoi: ”Monet saarenkyläläiset olivat saksalaisten töissä mm. siivoojina, pyykinpesijöinä tai tavaraa kuljettamassa. Isä ja veli ajoivat Rovaniemen lentokentälle maita hevosten vetämillä kärryillä. Kerran he toivat myös paluumatkalla saksalaisten soittokunnan soittopelejä hevoskyydillä saksalaisten varuskuntaan. Saksalaisille ajettiin hevoskärryillä vettä 400 litran astioissa, polttopuuta ja muutakin tavaraa. Talvella oli vähän teitä käytössä ja usein ainoa tapa kuljettaa tavaraa oli hevospelillä. Saksalaiset käyttivät puun ohella koksia ja kivihiiltä lämmitykseen.”[23]

Muutenkin vuorovaikutus saarenkyläläisten ja saksalaisten välillä oli varsin vilkasta ja pääosin ystävällismielistä. Onni Manninen muisti kuitenkin erään tapauksen: ”Kerran eräs rintamalta tullut suomalainen kuumakalle hakkasi saksalaisupseerille mustat silmät, kun tämä oli sattunut silloin vierailulle miehen kotona.” Saksalaiset kyllä auttoivat ensiapu-, lääkintä- ja onnettomuustapauksissa parhaansa mukaan ja myös eläinlääkintäpalveluja oli kyläläisille tarjolla.[24] Maalaiskunnan sosiaalilautakunnan ja saksalaisten joukkojen yhteistyönä vähävaraisille perheille tarjottiin ruokailumahdollisuus saksalaisten keittiöllä.[25] Saksalaisia asui myös vuokralla Saarenkylän taloissa. Saksalainen teurastaja teurasti paikallisten asukkaiden elikkoja tarvittaessa. Saksalaiset ostivat maitoa Saarenkylän tiloilta. Nykyisellä Vaskurintiellä lähellä nykyistä nuorisoseuran taloa saksalaisilla oli maakeittiö Hiukan talon mailla. Siellä olivat heidän soppatykkinsä.[26]

Saarenkylän lapset viljelypalstoilla 9.7.1942. Kuva: SA-kuva.

Entisen Jäämerentien (nyk. Rinteenmäki) n. 6 – 6,5 km:n kohdalta Luftwaffen yksikkö Nachschub-Leitstelle der Luftwaffe Rovaniemi vuokrasi 1.8.1942 alkaen alueita molemmin puolin Jäämerentietä ainakin Uuno Ikäheimosen ja Holopaisen mailta parakkien rakentamista varten. Heiltä vuokrattu alue oli 10 825 neliömetriä. Entisen Jäämerentien 6 km:n kohdalta Rovaniemeltä katsoen tien vasemmalta puolelta Luftgaustab Finnland eli Nachschub-Leitstelle der Luftwaffe Rovaniemi (kenttäpostinumero L 05563) vuokrasi myös 1.8.1942 Santeri Törmäsen mailta 9 500 neliömetrin suuruisen alueen, 1.9.1942 alkaen Aapo ja Maija Ylisuutarin mailta 3 300 neliömetrin suuruisen alueen ja Matti Hiukan mailta 16 900 neliömetrin suuruisen alueen. Sama yksikkö vuokrasi Juho K. Kulpin mailta 1.12.1942 alkaen 17 400 neliömetrin suuruisen alueen ja Eelis Alakulpin mailta 1.2.1943 alkaen 15 000 neliömetrin suuruisen alueen, Mikko Alakulpin mailta 16 800 neliömetrin suuruisen alueen, Mikko Kulppilan ja Reino Alakulpin mailta 15 200 neliömetrin suuruisen alueen sekä Rovaniemen kauppalan mailta 16 300 neliömetrin suuruisen alueen rakennustoimintaa varten. Tämä alue oli Luftwaffen Lager Kolonnenhof Eismeerstrassen leirialue.[27]

Nämä alueet sijaitsevat Vaaratien, Korsipolun, Ruohopolun, Heinäpolun ja Hirsirinteen alueella. Saksalaisilta jäi tuolle alueelle eli Hirsirinteellä useita parakkeja, joita he eivät lähtiessään tuhonneet. Ne olivat osittain käytössä sodan jälkeen. Alue on sodan jälkeen rakennettu täyteen omakotitaloja, joten sieltä ei ole enää mitään näkyviä jäänteitä löydettävissä. Joitakin betonijäänteitä voi olla omakotitalojen piha-alueilla. Sama iso leirialue jatkui tien oikealla puolella nykyisten Jahtipolun ja aina Käpäläpolun alueille saakka.[28] Leiristä on nykyään jäljellä vain vähäisiä jäänteitä, koska alue on tarkasti rakennettu. Vuoden 1949 ilmakuvassa koko saksalaisten leirialue näkyy vielä hyvin.

Lager Kolonnenhof Eismeerstrasse Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1949.

Luftwaffen leirin vähäisiä jäänteitä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Saksalaisilla, todennäköisesti Luftwaffella, on ollut vuokrattuna maa-alue suurin piirtein Norvatien ja Syväsentien välisellä alueella Ritarinteen alkupään pohjoispuolella. Maa-alue on pääasiassa peltoaluetta ja sen laidoilla on metsikköä. Lähes kaikki merkit saksalaisten rakennelmista ovat hävinneet pellon raivauksessa. Alueen reunalta löytyi kolme mahdollista asemakaivantoa ja keskialueelta hieman romua.[29]

Tämän Ritarinteen tien alueen toisella puolella on myös ollut Luftwaffelle 15.7.1943 alkaen Viljo Niemen mailta vuokrattu 500 neliömetrin alue ja Rovaniemen maalaiskunnalta vuokrattu alue, joka oli suuruudeltaan noin 15 500 neliömetriä. Nämä alueet oli varattu puhelin ja -lennätinverkoston antennien pystyttämistä varten. Alueella on lisäksi ollut neljä rakennusta näihin liittyen. Sopimuksen tehnyt yksikkö oli Kommandierender General der deutschen Luftwaffe in Finnland. Leiri oli nimeltään Lager Petsamontie 5 km.[30] Tämä alue on rakennettu täyteen omakotitaloja, joten sieltä ei enää ole mitään löydettävissä ja kaikki mahdolliset rakennelmat on muutenkin purettu ilmeisesti jo ennen Lapin sotaa tai pian sen jälkeen, jos ne räjäytettiin.

Lager Petsamontie 5 km:n antennialueen suunnitelma 15.7.1943. Asiakirja: Rovaniemen kaupunginarkisto. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Saarenkylässä oli sota-aikana ehkä Pohjois-Suomen suurin koivupilkettä valmistava pilketehdas. Tehtaan rakennuttivat Arvi Kuusela ja Albert Narkaus. Tuotannosta puolet meni saksalaisten käyttöön ja puolet yksityisille. Saksalaiset tuhosivat tehtaan syksyllä 1944.[31]

Syväsenvaaran alue

Syväsenvaaran itä- ja pohjoislaidoilla on saksalaisten kaivantoja, joitakin rakennusten jäänteitä ja ilmeisesti jonkinlaisia kivistä tehtyjä suojarakennelmia sekä huoltoteiden jäänteitä, joista osa on nykyisin kuntopolkukäytössä. Ne lienevät Luftwaffen rakentamia. Alueella on ollut sodan jälkeen myös urheilukenttä jossakin vaiheessa ja urheilukentän kohdalla on ilmeisesti sijainnut saksalaisten tämän alueen keskusalue. Nykyisin näkyvät jäänteet ovat tämän kentän ulkopuolella ulottuen aina nykyisen Santa Parkin paikoitusalueen seudulle asti, jossa lienee ollut saksalaisten kaivantoja.[32]

Syväsenvaaran laella oli lentokentän valomajakka yölentoja varten. Oiva Konttijärvi (1930 – 2024) kävi eräänä jatkosodan talvena hiihtoretkellä Syväsenvaarassa. Hän kertoi: ”Syväsenvaarassa oli saksalaisilla lentomajakka, joka antoi kirkasta, vilkkuvaa valoa. Se näkyi hyvin kauppalaankin. Menimme sinne kerran hiihtäen. Lentomajakan vieressä oli verkkoaidalla ympäröity pieni parakki, jonka koko oli ehkä noin 5 x 5 metriä. Parakissa oli vartiomies, ja hänen koiransa oli pihalla. Koira tietysti haukkui ja vartiomies saapui paikalle pitäen kivääriään olalla piippu maahan osoittaen. Kävellessään hän samalla laukaisi kiväärin kerran ampuen maahan ja koira hiljeni. Olimme janoissamme ja pyysimme häneltä vettä. Sotilas tarjosikin meille juotavaa. Olimme maastosta keränneet venäläisten pudottamia lentolehtisiä, jotka olivat antautumiskaavakkeita. Näytimme niitä sotilaalle, joka vain tuhahtaen sanoi, että paskaa.”[33]

Tästä vartiorakennuksesta ei ole muita jäänteitä, kuin joitakin tiilien kappaleita, jotka mahdollisesti olivat huoltoparakin osia. Valomajakan maston tukivaijereiden kiinnityskoukkuja löytyy nykyisen näköalatornin ympäriltä. Näköalatorni lienee samalla paikalla kuin jossa valomajakka oli.[34] Syväsenvaarassa on joskus ollut myös vahva valonheitin, jota käytettiin ainakin harjoitusammunnoissa.[35] Näköalatornin vieressä on joku saksalaissotilas kaivertanut kiveen: H. Breul 1941, Lisa ja hakaristin, jonka joku on raaputtanut pois.

Kivikaiverrus valomajakan viereltä. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Sama kaiverrus nykyisin. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Vuoden 1949 ilmakuvassa näkyy joitakin rakennusten tai muiden rakennelmien jäänteitä. Nykyisten Veistäjäntien ja Pakkaajankujan välillä lähellä Veistäjäntietä on ollut isohkon rakennuksen (n. 11 x 33 metriä) jäänteet. Veistäjäntien pohjoispään pohjoispuolella nykyisin rakennetun alueen kohdalla näyttäisi olleen jonkinlainen rakennelma (n. 13 x 20 metriä), josta ei saa tarkemmin selvää. Urheilukentällä on myös rakennuksen jäänteitä. Muitakin pienempiä rakennuksia alueella lienee ollut, mutta joita ei näy ilmakuvassa. Hieman kauempana lännessä on myös rakennuksen jäänne ja sinne menevä tie. Sen vieressä näyttäisi ilmakuvan perusteella olleen myös pari pienempää rakennusta. Ilmakuvasta näkyy, että silloiselta Jäämerentieltä on mennyt Syväsenvaaraan tie suurin piirtein nykyisen Veistäjäntien mukaisesti. Tämän tien varrella välillä 150 – 240 metriä Jäämerentieltä laskien on ollut viisi ilmakuvassa näkyvää kaivantoa, jotka ovat ehkä olleet polttoainesäiliöiden kaivantoja.[36]

Syväsenvaaran alueen jäänteitä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Lankkutie

Sodan loppuvaiheessa vuonna 1944 saksalaiset rakensivat peräytymistien Saarenkylään. Tämä entinen kylätie alkoi Saarenkylän Färinrannasta Rovaniemen Osuuskaupan myymälän kohdalta. Tie kääntyi nykyiselle Sahatielle ja seurasi vanhaa kärry- tai kylätietä Piirittävaaran tienhaaraan, josta se jatkui Vitikanpäähän. Tie kulki nykyisen Vitikanpääntien suuntaisesti Vitikanpään päähän, josta kahden lyhyehkön pukkisillan ja saarien kautta päästiin Ounasjoen yli Ylikylän puolelle silloisen Törmäsen talon eli nykyisen Apajatien 28:n kohdalle, jossa tie kulki pihan läpi, ja jossa saksalaisilla oli vartiotupa. Saksalaiset käyttivät sitä joukkojen ja materiaalien kuljetukseen. Samalle paikalle oli tehty silta jo 1930-luvulla aina kesäisin alueen asukkaiden eläinten, heinänkorjuukaluston ja ruokatarvikkeiden kuljetuksia varten. Silta purettiin osittain aina tulvan ja jäiden lähdön aikaan ja rakennettiin uudestaan sen jälkeen.[37]

Saksalaiset vahvistivat peräytymisliikennettä varten kylätietä laittamalla pehmeiden maastokohtien ylityksiin tehdyillä 2/5 tuuman lankuista puutapeilla kaksinkertaiseksi naulattuja 1,5 x 1,5 metrin kokoisia lankkulevyjä. Kaksi levyä laitettiin aina rinnakkain, jotta lankkutielle saatiin riittävästi leveyttä autoja varten. Lankkutie oli siten kolmen metrin levyinen. Ohituskohdilla laitettiin kolme lankkulevyä vierekkäin. Myös Hiansaaren ylittänyt tieosuus oli lähes kokonaan katettu näillä levyillä. Pukkisiltojen kansirakenne tehtiin niin, että poikittaisen lankutuksen päällä oli pituussuuntainen lankutus ajoraiteiden osalta. Raideleveys oli silloisten ajoneuvojen mukainen.[38] Lankuissa on näkyvissä puutappien porattuja reikiä ja myös vielä paikallaan olevia puutappeja. Lankut kiinnitettiin toisiinsa puutapeilla. Joistakin lankuista löytyi myös rautanauloja, mutta ne ovat TVH:n tekemien sodanjälkeisten korjaustöiden jäljiltä. Lankut olivat leveydeltään eripituisia, eli noin 10 - 20 cm, paksuus noin 6 cm. Puutappien reikien halkaisija noin 2 cm.[39]

Lankkutien lankkujen jäänteitä tuli näkyville tien kunnostuksen yhteydessä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Lankkutien ja sillan rakensivat Organisaatio Todtin työyksiköt, koska saksalaiset sotilaat kutsuivat sitä muisteluissaan ja myös AOK 20:n arkistotiedoissa nimellä OT-Brücke Nord. Saksalaiset ehtivät tuhota pukkisillat lähtiessään, mutta suomalaiset korjasivat ne käyttökuntoon 1.11.1944 mennessä. Lankkutie oli sodan jälkeen siltojen tuhoamisen takia varsin kovassa käytössä 1950-luvulle saakka. Nykyinen Lankkutie on saanut nimensä tämän saksalaisten tekemän peräytymistien mukaan.[40] Lankkutien lautoja on käytetty eräällä tontilla olevan vuonna 1950 rakennetun navetan ylisillä lattian tekoon. Navetassa oli myös jostakin läheltä tuotu saksalaisen rakennuksen muurattu savupiippu. On mahdollista, että saksalaisten lankkutien jäänteitä löytyisi myös Nelostien takaa Piiritäntien (sekin entistä lankkutietä) ja myös Vitikanpääntien alta, ellei näistä paikoista ole jo sodan jälkeen otettu lankut uudisrakentamiseen.

Aarne Mikkonen kertoi seuraavaa: ”Kävimme 1960-luvun alussa poikien kanssa usein uimassa joko Vitikanpääntien tai Ylikylän kautta vanhan pukkisillan kohdalla Hiansaaressa. Vitikanpääntiellä oli silloin jossakin kohdassa vielä jokunen pätkä lankkutietä jäljellä. Sillan kohdalta uimme joko Vitikanpäästä tai Ylikylästä Hiansaareen. Kummallakin puolella oli silloin hiekkaranta, kun vesi ei ollut vielä niin ylhäällä kuin nykyisin. Vanhan sillan puisia tukipaaluja oli joen pohjassa, mutta Hiansaaressa en muista mitään jäänteitä olleen. Ei niitä kyllä erikseen etsittykään. Itse entisen sillan kohdalta oli vaarallista uida juuri näiden paalujen ja siltarakenteiden kiinnitykseen käytettyjen rautalankojen ja vaijereiden takia. Uimmekin yleensä sillan vierestä, niin ettei virtaus vienyt paaluja kohti. Kerran sattui, että jäin toisesta jalasta kiinni johonkin rautalankaan enkä päässyt itse irti. Huusin apua ja olin jo hukkumaisillani, mutta joku mies tuli paikalle ja sukelsi irrottamaan jalkani. Siinä oli hukkuminen lähellä.”[41]

Lankkutiestä tarkemmin tässä artikkelissa: 

https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2026/03/saarenkylan-vitikanpaan-lankkutie-ja-ot.html

Lapin sodan alku ja evakkoaika

Saksalaiset pioneerit miinoittivat vahvasti mm. lentopommeilla Putaan sillan, jota Vaskurin sillaksi sanotaan. Pommit oli tarkoitus räjäyttää sähkölaukaisimella, jota varten oli laitettu pitkät langat. Lähellä kalassa olleet pojat Toivo Manninen (s. 1927) ja Kauko Aakkonen (s. 1929) huomasivat tämän. Pojat soutivat veneellä katsomaan, mitä sinne oli laitettu ja kävivät hakemassa kotoa sivuleikkurit. Sen jälkeen he katkaisivat langat ja arvokas historiallinen silta jäi tuhoamatta.[42]

Sodan tuholta säilynyt Vaskurin silta on vieläkin käytössä pyörä- ja jalankulkutienä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Vaskurin sillan historiasta voi lukea tästä artikkelista:

https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2026/04/saarenputaan-vaskurin-museosilta.html

Syyskuussa 1944 ennen Lapin sodan alkua alkoi siviiliväestön evakuointi myös Saarenkylän alueelta. Maalaiskunnan asukasluku oli 16 280, joista 15 200 siirtyi Ruotsiin ja 1080 Keskipohjanmaalle. Onni Manninen kertoi: ”Meidän isä yritti viimeiseen asti piilottaa tavaraa mailleen, koska kaikkea ei voinut ottaa mukaan. Meillä oli kaksi hevosta käytössä. Karjaa lähdettiin viemään Ruotsia kohti jo viikkoa ennen ihmisten evakuointia. Elukat vietiin proomulla Ylikylän kohdalta joen yli. Elukkojen (300 kpl) kanssa matkaa taitettiin n. 20 km päivässä. Yöksi elukat siirrettiin pois maantieltä huoltoporukan edeltä järjestämään aitaukseen. Saksalaisia autokolonnia tuli usein vastaan ja joitakin elukoita jäi autojen alle. Ruotsiin mentiin Arpelan tien kautta. Haaparannalla elukat majoitettiin nykyisen Ikean kohdalle. Evakkojen majoitus oli n. 4 km:n päässä. Evakkojen vaatteet puhdistettiin mahdollisista syöpäläisistä ison metallikehikon sisällä höyrystämällä. Tämä kesti yhden päivän. Elukat vietiin Haaparannalta junalla Luulaja-joen varteen. Evakot majoitettiin n. 10 km:n päässä toisistaan oleviin Södra ja Norra Sunderbyn kyliin Luulajasta Bodeniin päin. Ne, joilla oli hevoset ja kärryt, ajoivat heinää elukoille.”[43]

Onni Manninen sairastui evakkoaikana kurkkumätään ja hän joutui olemaan viisi viikkoa Bodenin sairaalassa suljetulla osastolla. Muu perhe asui Östersjössä silloin. Evakon päätyttyä karja tuotiin junalla takaisin Rovaniemelle. Hevoset laitettiin avovaunuihin, joihin oli tehty sivulaudoitukset. Jotteivät hevoset pillastuisi, niitä piti pitää matkan aikana turvista kiinni. Rovaniemelle tultiin takaisin 16.5.1945. Rovaniemellä oli sillat tuhottu, joten ihmisiä kuljetettiin joen yli proomuilla. Jäämerentien sillan vieressä oli laituri. Mannisen ja monen muun saarenkyläläisen talot oli poltettu. Mannisen talon piippu, leivinuuni ja hella olivat säilyneet. Leivinuunissa paistettiin leivät ja tehtiin ruokaa ennen jälleenrakennusta.[44]

_______________________

Lähdeviitteet:

[1] Lotat sotavuosina Saarenkylässä (Hilda Pöykön haastattelu). Kirjassa: Saarenkylän historia. Useita kirjoittajia. Rovaniemi 1998, 346.

[2] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. Rovaniemen kaupunginarkisto (RKA).

[3] Jaakko Alakulppi, Lapin Ilmailuhistoria I. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 Lapin ilmasotaan 1944 - 45. Lapin Maakuntamuseon julkaisuja 9. (2. korjattu painos). Vaasa 2004, 333. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014. Maanmittauslaitoksen ilmakuvat ovat vuosilta 1946 ja 1949.

[4] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA. Joukko-osastotiedot: KM.

[5] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[6] Juha Laitisen sähköposti 8.4.2025.

[7] Https://poliisi.fi/-/sotilasrajahteita-raivataan-rovaniemella?fbclid=IwAR3JMC7UW27ptRHedl40oxkBPXt6KVCgk8YKYUeq_lZ2OkiucdW0HNiL16Q

Yksityinen tiedonanto 28.9.2025.

[8] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[9] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[10] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[11] Ibid.

[12] Maanmittauslaitoksen ilmakuvat vuosilta 1946 ja 1949.

[13] Sotapäiväkirjat kokoelma (1939 – 1945). Kansallisarkisto.

[14] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[15] Ilmakuva Rovaniemen alueesta 1946. Kuva n:o 545/02. PT.

[16] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[17] Erkki Alasuutari, Elämää sodan aikana Saarenkylässä. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 349 - 350.

[18] Sirkka Suonisen kuva-aineisto. Outi Nevanlinnan vieraskirja. Lapin maakuntamuseo (LMM).

[19] Alli Hyvärinen, Lottana sodassa. Kirjassa: Kaija Kähkönen. Lotta-Svärd. Poimintoja Rovaniemen seudun lottien toiminnasta. Rovaniemi 1996, 10 -11.

[20] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2015.

[21] Saarenkylän kansakoulu 50-vuotias. Lapin Kansa 6.9.1952.

[22] Sirpa Vanhahanni. Rovaniemen maalaiskunnan vanhainkoti 100 vuotta 1888 - 1988. Rovaniemi 1988, 107 - 109.

[23] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[24] Ibid.

[25] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunta. Saapuneet kirjeet 1940 - 1949. RKA.

[26] Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014.

[27] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[28] Omat kenttätutkimukset. KM.

[29] Ibid. Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[30] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[31] Osmo Salla & Pentti Niemi, Saarenkylän pilketehdas. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 167 - 168.

[32] Omat kenttätutkimukset. KM.

[33] Oiva Konttijärven haastattelut 22.3.2016 ja 23.3.2016.

[34] Omat kenttätutkimukset. KM.

[35] Oiva Konttijärven haastattelu 22.3.2016.

[36] Maanmittauslaitoksen ilmakuva vuodelta 1949. Omat kenttätutkimukset. KM.

[37] Pentti Niemi, Lankkutien vaiheita. Kirjassa: Saarenkylän historia. Rovaniemi 1998, 190 - 191. Erkki Mannisen haastattelu 16.6.2014. Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015. Juhani Setälän tietoja 6.6.2015 ja 26.10.2018.

[38] Niemi 1988, 190.

[39] Omat kenttätutkimukset. KM.

[40] Tagesmeldung 15.10.1944. Anlagenband zum Kriegstagebuch, AOK 20, Ia, 1.10.-15.10.1944. AOK 20, 65635/7. T-312 R-1063. National Archives and Records Administration (USA). Niemi 1998, 191. Emil Schuler, Mit dem Bergschuh in Russland und Finnland. München 1959, 181.

[41] Aarne Mikkosen (s. 1949) haastattelu 9.11.2018.

[42] Toivo Manninen, Kivisilta - museosilta. Kirjassa: Saarenkylän historia 1998, 197 - 198. Toivo Mannisen haastattelu vuodelta 1993. Kirjassa: Erkki Lilja, Lapin tiemuseokohteiden ja -esineiden viides ulottuvuus. Hämeenlinna 2008, 16 - 17.

[43] Onni Mannisen haastattelu 9.2.2015.

[44] Ibid.

 

Saksan armeijan toiminta Rovaniemen Oikaraisen kylässä 1941 - 1944

© Kalevi Mikkonen 2.5. 2026 (päivitetty 9.6.2026)

Oikaraiselle on matkaa Rovaniemen keskustasta n. 20 km Kemijokea ylävirtaan. Kylä sijaitsee molemmilla puolin jokea.

Näissä Oikaraisen maisemissa harjoittelivat sekä Armee-Pionier-Schule Oikarainen että Leichte Sturmboot-Kommando 901.  Kasvillisuutta on nykyään paikallisesti huomattavasti enemmän ja toisaalta iso osa aluetta on sorakuoppa-aluetta. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Jatkosodan alettua saksalaiset marssittivat joukkojaan, kesällä 1941 mm. SS-divisioona Nordin, Oikaraisen kautta Kuusamon, Kiestingin ja Uhtuan suunnalle. Joukot lähtivät Rovaniemeltä aina komppania päivittäin niin kauan kuin niitä riitti. Myöhemmin marssimiset tapahtuivat usein talviaikaan 1941 – 1942, jolloin voitiin käyttää jäätietä Kemijoen ylittämiseen. Joukot marssivat 20 – 30 km:n päivävauhtia ja heitä majoitettiin Ylä-Kemijoen kylien asunnoissa hyvää vuokraa vastaan. Joukkojen mukana oli paljon moottoriajoneuvoja, vankkureita, hevosia, muuleja, erilaista sotakalustoa ja huollon kenttäkeittiöitä, muonaa ja kuormaeläinten rehuja. Joukkoja majoitettiin myös Oikaraisella yksityisten taloissa ja mökeissä, joten paikalliset asukkaat saivat lisätuloja saksalaisten majoittamisesta pääluvun mukaan ja heidän käytössään olleiden hevosten ja muulien tallipaikoista ja niiden syöttämisestä. Joukoilla oli eläinten rehut ja heinät mukana, Niitä ei liene ollut tarpeeksi, koska ulkona puihin sidotut hevoset ja muulit söivät 1,5 metrin korkeudelta mäntyjen rungot putipuhtaiksi. Kaikille eläimille ei riittänyt talleja, riihiä eikä latoja, joten osa eläimistä joutui olemaan taivasalla vain loimet selässä. Silloin oli navetoilla, riihillä ja ladoilla käypää arvoa. Kyläläiset majoittivat sotilaita mielellään, sillä saksalaisten joukoilla oli hyvät muonat hedelmistä alkaen ja he antoivat niitä majoittavan talon väellekin.[1]

SS-Divisioona Nord matkalla Kiestinkiin kesällä 1941. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto (KM).

SS-Divisioona Nordin kenttäkeittiö kuorma-auton lavalla. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto (KM) via Nilla Pieski.

SS-Divisioona Nordin väsyneen näköisiä hevosia levähdystauolla. Puutolppiakin näkyy jyrsityn. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto (KM) via Nilla Pieski.

Das leichte Sturmboot-Kommando 901

Syöksyvenekomennuskunta 901 (Das leichte Sturmboot-Kommando 901) muodostettiin 1.1.1941 "Einsatzgruppe Lehmertistä" ja se sijoitettiin aluksi Ranskaan ja myöhemmin Puolaan, jossa se kärsi kalustotappioita. Saatuaan uudet veneet ja koulutuksen jälkeen se siirrettiin laivalla veneet mukana Stettinistä Vaasaan 1.6.1942, josta matka jatkui junalla Rovaniemelle. Syöksyvenekomennuskunta saapui Rovaniemen asemalle 3.6.1942. Asemalta se jatkoi kuorma-autoilla Oikaraisen kylään, jossa oli silloin n. 400 asukasta. Syöksyvenekomennuskunnan kolonnassa oli 81 syöksyvenettä. Saksalaisten saapuminen oli pieni yllätys kyläläisille. Kaikkiaan komennuskunta, jonka vahvuudessa oli neljä upseeria, johtajanaan yliluutnantti (kapteeni 1943) Lehmert, 31 aliupseeria ja 219 miehistön sotilasta, aloitti välittömästi telttakylän rakentamisen suojeluskunnan punaisen hirsitalon (Jokkapirtin) ympäristöön. Upseerit majoittuivat kyläläisten asuintaloihin.[2] Tuohon aikaan Oikaraisen kylällä ei ollut sähkövaloa ollenkaan, joten saksalaisten tarvitsemaa sähköä tuotettiin aggregaateilla.

Syöksyveneet (Kevyt syöksyvene 39) oli suunniteltu jalkaväen nopeaan kuljetukseen jokien ja vesistöjen ylityksen aikana. Ne olivat n. kuusi metriä pitkiä, 1,58 metriä leveitä, sivukorkeus 0,64 metriä ja varustettuja pitkävartisilla, 2,5 metrin pituisen varren päässä olevilla 30 – 33 hevosvoiman moottoreilla. Syöksyveneen paino oli tyhjänä 200 kg ja moottorilla sekä kannella 492 kg. Yhdellä polttoainetankillisella veneen ajoaika oli n. kaksi tuntia. Moottoreissa oli käytössä äänenvaimentimet, jotta moottorien aiheuttama ääni ei olisi ollut kovin suuri. Veneen miehistönä oli lastattuna tavallisesti 1 + 6 miestä ja konekivääri keulassa tai 4 – 5 miestä sekä yksi raskas kranaatinheitin. Usein veneitä säilytettiin Aholan talon rannassa. Joukkojen harjoittelun lisäksi sotilaita käytettiin myös rakennustöihin ja jalkaväen turvallisuustehtäviin.[3]

Saksalaisten Sturmboot (Kevyt syöksyvene 39). Kuva: Bundesarchiv.

Syöksyveneiden varustus. Kuvat: U.S. National Archives and Records Administration (NARA).

Harjoitusalueena olivat tietysti Kemijoki ja sen rannat erityisesti Tuominiemen kohdalla. Jo 23.6.1942 kenraalieversti Eduard Dietl, yhdessä kenraalimajuri Ferdinand Jodlin ja silloisen Armee-Pionier-Führer eversti Dr. Meisen kanssa, teki tarkastusmatkan alueelle. Se oli sotilaille tärkeä tapahtuma, koska Dietlin maine oli jo saavuttanut heidätkin. Dietl, jota sotilaat yleisesti kutsuivat ”meidän Dietliksi” saapui ensimmäistä kertaa kylään 23.6.1942. Dietl seurasi komennuskunnan harjoituksia rannalta yhdessä muiden upseerien kanssa, kun syöksyveneet harjoittelivat hyökkäyksiä moottoriveneiden syöksyessä Kemijoella ranta-alueelle. Dietliä kiidätettiin myös syöksyveneen keulassa pitkin Kemijokea. Sotilaiden elämä Oikaraisessa oli kesän ajan hyvin rauhallista, koska sotatapahtumat olivat kaukana sieltä, eivätkä he oikeastaan tienneet tai kuulleet sodan kulusta paljoakaan. Sen ajan, kun sotilaat olivat Oikaraisella, tuttavuuksia sotilaiden ja kylänväen kanssa alkoi syntyä, ja monet sotilaat, varsinkin upseerit, olivat tekemisissä paikallisten kanssa. Heidän tuomansa tuliaiset armeijan muonavarastolta olivat merkittävä lisä paikallisten ruokavarastoon. Sotilaiden vastaanotto oli kyläläisten kodeissa aina ystävällistä.[4]

Syöksyvenekomennuskunta harjoittelemassa Kemijoella Oikaraisen luona. Kuvat: Propagandakompanie (PK) 680.

Kenraalieversti Dietliä kuljetettiin syöksyveneellä Kemijoella 23.6.1942. Kuva: PK 680.

Nuokkuva kenraalieversti Dietl veneen nokassa. Kuva: PK 680.

Kenraalieversti Dietl ja Syöksyvenekomennuskunnan upseerit seuraamassa syöksyveneharjoituksia 23.6.1942. Kuva: PK 680/Bundesarchiv.

Saksalaiset järjestivät ainakin kesällä 1942 yleisurheilukisoja. Ohjelmassa on ollut mm. kuulantyöntökisa ja partiosuunnistusta. Jokkavaaran suojeluskuntatalon vieressä järjestettiin Kameraden Sportfest -urheilutapahtuma 21. – 22.8.1942.[5]

Heinäkuussa 1942 komennuskunnan oli tarkoitus osallistua Petsamossa Unternehmen Wiesengrundiin, mutta se operaatio peruutettiin. Elokuussa 12 venettä miehistöineen siirrettiin Kairalaan, jossa se tuki Brandenburgin koulutusrykmentin kommando-operaatioita strategisesti tärkeän Murmanskin rautatien räjäyttämiseksi. Elokuun lopulla leppoisa elämä Oikaraisessa loppui muiltakin, kun osa komennuskunnasta siirrettiin Alakurttiin ja osa (60 miestä) lokakuussa Hyrynsalmelle sillanrakennustoimintaan.[6] Osa komennuskunnasta siirrettiin takaisin Oikaraiselle kesäkuussa 1943 ja sen oli tarkoitus toimia kesän aikana ja ehkä myöhemminkin opetusryhmänä (Lehrgruppe) Armee-Pionier-Schule Oikaraisen yhteydessä. Pioneerikoulu vastasi komennuskunnan majoituksesta.[7]

Kuva-artikkeli Syöksyvenekomennuskunta 901:stä Lappland-Kurierissa 26.10.1943.

Kevyt Syöksyvenekomennuskunta 901 rakensi myös siltoja jokien yli. Tämä syöksyveneiden päälle rakennettu ns. B-Brücke tehtiin itärintamalla. Kuva: Kirjoittajan oma arkisto (KM).

Suomen ja Neuvostoliiton solmittua rauhan 4.9.1944 Syöksyvenekomennuskunta 901 lakkautettiin ja sen upseerit ja miehistö (yht. 169 henkilöä) siirrettiin muiden yksiköiden käyttöön, mm. jo aiemmin kesällä muodostettuun Sperr-Kp.z.b.V. erityistehtäväyksikköön. Syöksyveneet annettiin Heeres-Pi.Btl. 757:n hallintaan.[8] Syöksyvenekomennuskunnan pioneereille määrättiin tehtäväksi miinoitteiden ja räjähteiden sijoittaminen saksalaisten perääntymisreitille, saksalaisten parakkeihin ja useisiin isompiin suomalaisten rakennuksiin, kuten Pohjanhoviin ja virastotaloihin Rovaniemellä. Rakennukset ja sillat tuhottiin aikasytytyksellä tai valmiiksi asennetuista kaukolaukaisimista myöhemmin. Pohjanhovin tuhoaminen oli heidän viimeinen tehtävänsä Rovaniemellä, ja 15.10.1944 he poistuivat Rovaniemeltä.[9]

Armee-Pionier-Schule Oikarainen

Saksan Armeepionierführer beim (Geb.)AOK 20, 25.6.1942 tehtävään nimitetty eversti (kenraalimajuri 1.11.1942 alkaen) Richard Bazing, antoi 1.11.1942 määräyksen rakentaa oppilaiden kouluttamista varten Jokkavaaran alueelle parakkikylä, jossa oli ainakin kymmenkunta majoitusparakkia ja ympäristöön lukuisia kaivantoja puolustus- ja harjoitustarkoituksiin. Jo alkuvuodesta 1942 oli Oikaraisen alueella toiminut saksalaisten Lehr- u. Versuchskommando Oikarainen kouluttanut useita kursseja Vuoristojoukkojen pioneeripataljoonien 82 ja 83 kanssa ja tekemässä arviointityötä alueen hyödyntämiseksi jatkossa. Alueen pääasialliseksi käyttäjäksi tuli sitten Armee-Pionier-Schule Oikarainen (kenttäpostinumero 15509, Stab Armee-Pionier-Schule 19219A). Koulun johtaja oli aluksi kapteeni Weidlich Geb.Pi.Btl.91:stä ja vuonna 1943 yliluutnantti, sittemmin kapteeni Daniel Pi.Btl.234:stä, joka siirtyi OKW:n Führerreserveen 6.7.1944. Hänen tilalleen tuli koulun johtajaksi kapteeni Dittmann Geb.Pi.Btl.99:stä. Huollon osalta koulu yhdistettiin Schneeräum-Abt. 602:n kanssa hallinnollisesti. Koulutus tapahtui 17/(Pi.) verst.Geb.Jg.Rgt.139:n lukusuunnitelman ryhmänjohtajakoulutuksen mukaan kolmannesta koulutusviikosta alkaen. Ensimmäinen kurssi järjestettiin 9. – 28.11.1942 ja siihen osallistui 40 henkilöä. Ensimmäinen varsinainen pioneerien ryhmänjohtajakoulutus tapahtui 16.11. – 5.12.1942, ja siihen osallistui 24 koulutettavaa. Koulutukseen kuului mm. panssarimiinojen sijoittelua yli 80 cm:n lumipeitteeseen, omien ja venäläisten miinojen sijoittamista jäätyneeseen maahan lumen kanssa tai ilman, miinojen käyttöä ja suojausta kovalla pakkasella sekä suojavarustusten rakentamista lumesta, jäästä ja jääbetonista.[10] Kaikkiaan talvikaudella 1942 – 1943 vietiin läpi neljä kurssia pioneerien joukkueenjohtajille (osallistujia yhteensä 107), neljä kurssia joukkuepioneerien ryhmän- ja joukkueenjohtajille (yhteensä 131 osallistujaa) ja sen lisäksi kolme kurssia englantilaisen tyyppisillan ammattikoulutukseen Armee-Pionier-Parkin leirialueella (osallistujia yhteensä 102).[11]

Näiden kurssitusten jälkeen pioneerikoulu suljettiin talven ja alkukesän ajaksi. Henkilökunta siirrettiin muihin yksikköihin siksi aikaa. Kaikki myöhempään koulutukseen tarvittavat aseet, ammukset ja muut varusteet varastoitiin Oikaraisen tai Armee-Pionier-Parkin leirialueille. Parakkeja ei purettu vaan ne jäivät odottamaan myöhempää käyttöä. Tavaroiden ja parakkien vartioinnin varmisti Gemeindebehörde Oikarainen. Pioneerikoulun hevoset palautettiin Kaakamon Armee-Pferdepark 463:n hoiviin tai yksikköihin, mistä ne oli tuotu pioneerikoulun käyttöön.[12]

Väliaikaisen talviseisokin (2.3.1943 alkaen) ja alkukesän jälkeen Armee-Pionier-Schule avattiin jälleen 10.6.1943. Koulutushenkilökunta koottiin vuoristojääkärien eri armeijakunnista ja siihen kuului kouluttajia, autonkuljettajia ja kansliahenkilökuntaa XVIII.(Geb.) A.K.:n, XIX.(Geb.) A.K.:n, XXXVI.(Geb.) A.K.:n ja Schneeräum Abt. 602:n joukoista yhteensä 14 henkilöä ja lisäksi jokaisesta armeijakunnasta kaksi upseeria ja neljä korpraalia. Yhden kurssin ajaksi XXXVI.(geb.)A.K. antoi kouluttajiksi myös yhden joukkueen Sturmbootkdo. 901:stä täyden varustuksen kera ainakin kesä-heinäkuun 1943 ajaksi järjestämään moottori- ja syöksyvenekoulutusta. Armee-Pionier-Park antoi kurssien suorittamisen ajaksi ½Geräteeinheit Brückenkolonne B:n (varusteyksikön) pioneerikoulun käyttöön suorittamaan sekalaisia varuste- ja laitehuoltotehtäviä sekä siihen liittyvää hallintoa. Hallinnollisesti pioneerikoulu oli edelleen alistettu Armee-Pionier-Führerin alaisuuteen ja majoitus tapahtui kuten aiemmin. Kurinpitovalta kuului Pataljoonan komentajan asioihin. Talousasioissa pioneerikoulu oli alistettu Schneeräum Abt. 602:n alaisuuteen.[13]

Oikaraisen koulutukseen tuleville järjesti Frontleitsstelle 42 tarpeellisen syöpäläisten puhdistuksen, kenttäpuvun, harjoituspuvun, urheiluvarusteet ja uimahousut.[14] Henkilökunta oli huolellisesti valittava henkilöistä, joilla oli perusteellinen pioneeripalvelukoulutus ja sillanrakennuskoulutus. Koulun johtajaksi nimettiin yliluutnantti Daniel ja hänen avukseen luutnantti Schreiber 10.6.1943 alkaen.[15]

Oikaraisen pioneerikoulun ohjelmaa kesäkaudella 1943. Kuva: Bundesarchiv.

Pioneerikoulun opetusohjelman mukaisesti vuoden 1943 loppuun mennessä 21.6.1943 alkaen oli suoritettu seuraavat yleensä kolmiviikkoiset kurssit: viisi kurssia pioneereille (Pionier), jotka kuuluivat erilliseen pioneeriaselajiin, kuusi kurssia joukkopioneereille (Truppenpionier), jotka olivat muiden aselajien (esim. jalkaväen) pioneereja, jotka tekivät kevyempiä raivaus- tai linnoitustehtäviä, yksi kurssi panssarikoulutusjoukoille (Panzer-Lehrtruppe) ja kaksi kurssia ilmavoimien kouluttajille (Luftwaffenausbilder). Panssarintorjunnalle annettiin erityinen merkitys, sillä Panzer-Abt. 211:n neljä koulutusjoukkoa vahvistettuna joillakin pioneereilla koulutettiin kouluttajiksi kaikkien joukkojen käyttöön. Koulutukseen kuului maastokoulutusta, niin saksalaisten kuin venäläisten miinojen käsittelyä, miinakenttien etsimistä ja rajausta, panssarintorjuntaa ja iskuryhmäkoulutusta. Erikoiskoulutuksena oli miinakammioiden rakentamista, sekä moottori- ja syöksyvenekoulutusta, erilaisia vesistöharjoituksia ja sillanrakennusta hieman kurssista riippuen. Myös käskytys- ja komentokieleen kiinnitettiin huomiota. Kantahenkilökunnan puutteen vuoksi lokakuun puolivälistä joulukuulle jouduttiin opetusta keskeyttämään. Uusien rakennusten pystyttäminen oli edellytyksenä majoituksen järjestämiseksi ja koulutustoiminnan edistämiseksi. Lukuvuodelle 1943 – 1944 oli suunnitelmissa järjestää kurssit pataljoonan komentajille (Btls.Kdre) ja komppanian päälliköille (Kp.-Führer). Luftgaustab Finnlandin yhdelle upseerille ja seitsemälle aselajialiupseeriteknikolle järjestettiin panssarintorjuntakoulutus 16.8. – 14.9.1943 ja Luftgaustab Finnlandin 30 miehelle erityiskurssi panssarintorjunnassa, räjähdysaineiden ja miinojen käsittelyssä 9. – 29.12.1943. Armeijan huoltojoukkojen (Armee-Nachschubtruppen) aliupseereille järjestettiin koulutus 13. – 25.9 1943. Osallistujia oli 30. Pioneerien joukkueenjohtajille (Zug-Führer) järjestettiin neljäs kurssi 30.9. – 20.10.1943 ja AOK 20:n eri vuoristoarmeijakuntien joukkuepioneerien joukkueenjohtajakoulutukset 2. – 15.12.1943 ja 20.12.1943 – 5.1.1944. Erityiskoulutusta suunniteltiin myös 1907-ikäluokan ja nuorempien ei-taistelutehtävissä oleville joukoille samoin kuin maajoukkojen täydennysmiehistöpioneereille (Ersatz-Heer-Pioniere). Vuoden 1944 kurssiohjelmassa Armee-Pionier-Schule järjesti panssarintorjuntakurssin koulutusta myös muualla kuin Oikaraisessa, mm. Joutsijärvellä ja Rovaniemen Lager Rosella.[16] Kuten kurssiohjelmasta ilmenee, pioneerikoulun toiminta oli erittäin vilkasta ja pitkäaikaista, vaikka koulutettavat tietenkin koko ajan vaihtuivat.

Oikaraisella koulutettavien Luftwaffen ja Panzertruppen pioneerien välinen melontakilpailu kumiveneillä elokuussa 1943. Tapahtumapaikkaa ei nimetä muuten kuin että se tapahtui Kemijoella, mutta taustan perusteella Rovaniemen kauppalan kohdalla. Lappland-Kurier 10.9.1943.

Oikaraisen pioneerikoulun ohjelma talven 1943-1944 puolivuotiskaudelle. Kuva: Bundesarchiv.

Näiden joukkojen ase- ja varustehuolto kyettiin pääasiassa toimittamaan Armee-Pionier-Parkin varastoista tyydyttävästi. Sen sijaan varaosien, erityisesti moottorisahojen, paineilmakompressorien, miinanraivaajien ja poraus- sekä piikkausvasaroiden puutteelle ei pystytty tekemään mitään tilauksista huolimatta. Muitakin puutteita oli tavaratoimituksissa, mm. sähköaggregaateista. Huollon ja tavaroiden saaminen laitteille Saksasta kesti tässä vaiheessa usein kolme kuukautta tai enemmän johtuen mm. siitä, että Ruotsi kielsi saksalaisten tavaroiden junakuljetukset maansa läpi. Myös suomalaisten yritysten toimitukset saksalaisille takkusivat. Armee-Pionier-Parkin suorituskyvyn parantamiseksi ehdotettiin saksalaisten omien varastojen inventointia, jotta siten saataisiin laitteet erityisesti varaosien suhteen korjattua toimintakykyisiksi.[17]

Oikaraisen pioneerikoulun kesäkurssit vuonna 1944. Kuva: Bundesarchiv.

Vuoden 1944 talvi- ja kesäkurssit ensimmäisellä vuosipuoliskolla toteutettiin suunnitellusti. Tällöin kurssitettiin pioneerien joukkue- ja ryhmänjohtajia (Zug- u. Gruppenführer) neljä kurssia, joissa oli 101 osallistujaa; rakennuspioneerien vastaavia myös neljä kurssia, joissa oli 120 osallistujaa; joukkuepioneerien joukkueenjohtajia (Gruppenführer der Truppenpioniere) kolme kurssia, joissa oli 84 osallistujaa; sekä huoltojoukoille (Versorgungstruppen) kaksi kurssia, joissa oli 60 osallistujaa. Heinä-elokuussa pioneerikoulu järjesti viisi kurssia pioneerien joukkueen- ja ryhmänjohtajille sekä Luftwaffen kouluttajille, kussakin n. 30 - 35 osallistujaa. Näillä kaikilla kursseilla opetettiin pääasiassa räjähdysaineiden ja miinojen käsittelyä ja tunnistamista sekä panssarintorjuntaa ja myös vesillä liikkumista ja sillanrakennusta. Suomen tehtyä rauhan Neuvostoliiton kanssa koulu keskeytti toimintansa Oikaraisella 4.9.1944 ja kaikki siellä palveluksessa olevat miehet komennettiin osaksi omiin yksikköihinsä ja osaksi liitettiin jo aiemmin kesällä 1944 perustettuun Sperr-Kp.z.b.V. erityisyksikköön, joka muutti syyskuussa nimensä muotoon Pi.Sperr-Abt. z.b.V., johon jo ennestään kuului osa pioneerikoulun ja Syöksyvenekomennuskunnan miehistöä. Näiden tehtävänä oli jälkijoukkona varmistaa muiden joukkojen perääntyminen ja vihollisen tien tukkiminen polttopisteissä miinoituksilla ja räjäyttää rakennukset. Erityisyksikkö oli varustettu pioneeriaseilla ja panssarintorjunta-aseilla. Suurin osa näistä joukoista poistui Oikaraiselta melkein heti 4.9. jälkeen, mutta viimeiset lähtivät vasta 11.9. Pioneerikoulu suunniteltiin avattavaksi uudelleen helmikuussa 1945 jossakin muualla.[18]

Saksalaisten maanvuokraukset ja Oikaraisen silta

Jokkavaaran ja lähiympäristön alueella on rakennusten jäänteiden lisäksi sirpalesuojia, runsaasti poteroita ja pesäkkeitä, jotka ovat olleet todennäköisesti harjoituskäytössä. Sodanjälkeinen soranotto on tuhonnut ison osan varuskunnan alueesta.[19]

Jokkavaaran pirtin eli silloisen suojeluskunnan talon ympäristöstä ja Jokkavaaran pohjoisrinteeltä saksalaiset vuokrasivat lisäalueita 1.4.1943 alkaen ja tästä eteenpäin Jokkavaaran Pirtin (4 500 neliömetriä), Hyvösen perikunnan (3 000 neliömetriä) ja Vuopalan perikunnan (8 500 neliömetriä), sekä 1.10.1943 alkaen Hilda Hyvösen mailta (4 200 neliömetriä) parakkileirin rakentamiseksi. Jokkavaaran pirttien tasalta ylempää vaaran rinteestä saksalaiset vuokrasivat Hyvösen perikunnan maita 39 750 neliömetrin suuruisen alueen. Kaikkiaan Saksan armeija vuokrasi alueelta kymmenien tuhansien neliömetrien edestä maita alueen maanomistajilta ja lisäksi huoneita maanomistajien taloista upseereiden ja kurssilaisten majoittamista varten.[20]

Kylämaisema teki myös kenraalieversti Dietliin suuren vaikutuksen ja pioneerit rakensivat hänelle vapaa-ajan asunnon Kemijoen rannalle. Suurin piirtein nykyisen Tuomikummun tien päästä Kemijoen etäpuolen rantakaistaleelta saksalaiset vuokrasivat 1.7.1943 alkaen kesäasunnon pystyttämistä varten 2 000 neliömetrin suuruisen alueen Kristian Rannan mailta. Tämä lienee sama paikka Tuominiemen suvannossa sijaitsevan Niittylammen rannalla, jonne pioneerit rakensivat kenraali Dietlille hirsimökin. Siellä hän kävi adjutanttinsa kanssa rentoutumassa kesäisin. Tuominiemessä oli myös uimapaikka ja hiekkaranta. Aholan pihan kautta vapaa-ajan asunnolle mennessään Dietl tapasi tervehtiä Aholan talon talonväkeä, koska hänen reittinsä kulki sen pihan läpi. Kerrotaan urheilullisen Dietlin jopa kokeilleen vesisuksilla hiihtoa Kemijoessa. Lisäksi pieni auto-osasto sijaitsi Tuominiemen kärjessä (nykyisen Lossinkorvantien) eräässä talossa. Talon pihalla oli suuri parakkimainen autokatos.[21]

Kenraalieversti Dietl kalaverkkopuuhassa kesämökillään. Kuva: Museovirasto.

Jokkavaarassa saksalaisilla oli laajoja alueita käytössään. Erityisesti pioneerien aliupseerikoulu Armee-Pionier-Schule Oikarainen toimi alueella useita vuosia käyttäen sitä harjoittelupaikkanaan. Pioneerikoulussa nuorille sotilaille opetettiin monenlaisia sotataidon oppeja. Heillä oli käytössään kaksi panssarivaunua lähinnä opetustarkoituksia varten. Pioneerikoulun ja Syöksyvenekomennuskunnan lisäksi siellä oli pysyvämmin auto-osasto ja ilmavoimien lentäjien majoituspaikka. Yläkemijoen suojeluskunnan Oikaraisen kyläosaston suojeluskuntatalo oli vuokrattu Pioneerikoulun miehistön majoitusta varten 1.4.1943 alkaen. Majoitussopimuksia allekirjoitti saksalaisten puolesta pioneerikoulun johtaja kapteeni Daniel.[22]

Upseerit asuivat vuokralla alueen maataloissa. Mm. Hyvösen talossa oli saksalaisille upseereille ja koulutuksessa oleville pioneereille vuokrattu huoneita. Hyvösen suuressa pirtissä asusti ajoittain jopa 28 koulutuksessa olevaa sotilasta ja päällystöä, sekä olohuoneessa kurssin johtaja. Kurssilaiset olivat tulleet rintaman eri lohkoilta, Petsamosta, Sallasta ja Kiestingistä pioneerilinjan jatkokoulutukseen. Kurssilaiset vaihtuivat muutaman viikon välein. Väinö Hyvösen saavuttua rintamalta lomalle, saksalaiset ja itävaltalaiset sotilaat ottivat hänet vastaan kuin suuren sotasankarin osoittaen näin suurta arvostusta aseveljelle. Kun kurssipäivä oli ohi, kutsuivat vieraat hänet ja äitinsä suureen pirttiin katetulle, erinomaisen hienolle päivälliselle, jonka heidän kokkinsa oli valmistanut. Aterialla oli useita ruokalajeja parhaista raaka-aineista ja juomana hienoimpia ranskalaisia viinejä. Viinit oli tuotu Ranskasta ja ruuan raaka-aineet Tanskasta ja Hollannista. Maljoja kilisteltiin Suomen ja Saksan urhoollisten armeijoiden kunniaksi ja niiden menestykselle. Väinö Hyvösen äiti asui usein yksin kotona sodan aikana. Majoituksessa olevat sotilaat auttoivat häntä kaikin tavoin, kuten puiden teossa ja talvella lumitöissä. Hyvösen äiti leipoi kahvileipiä, joita antoi vieraillekin, mitä he arvostivat kovasti.[23]

Eräässä parakissa järjestettiin juhlia, iltamia ja elokuvaesityksiä, joihin myös kyläläisiä kutsuttiin joskus mukaan. Elokuvat olivat pääasiassa sotaelokuvia. Saksalaisilla oli myös oma pr-kampanjansa, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa kyläläiset ja sotilaat niin, että yhteistyö sujuisi paremmin. Saksalaiset järjestivät vierailunsa kyläläisten koteihin siten, että heidät oli jaettu ryhmiin, jotka kävivät kukin heille määrätyissä taloissa vierailuilla, jottei varsin niukoissa oloissa eläville asukkaille tullut ylimääräistä rasitusta heidän takiaan. Kyläläisten ja sotilaiden välille syntyi ystävyyssuhteita ja sodan aikana välit säilyivät hyvinä.[24] Saksan joukkojen lääkärinä Oikaraisessa toiminut tohtori luutnantti Emil Conzelmann huolehti paitsi sotilaiden myös paikallisten asukkaiden lääkäripalveluista. Vaimolleen kirjoittamissa kirjeissä hän kertoo lukuisista hoitotoimenpiteistä, joita Oikaraisen asukkaat häneltä saivat vieläpä ilmaiseksi.[25]

Nykyisen Ahonvieri -nimisen tien kohdalta, Koskenkyläntien toiselta puolen, lähtee vanha Jokantie kääntyen eteläsuuntaan Jokkavaaran itärinteen läpi. Tämän tien varrelta saksalaiset vuokrasivat syyskuussa 1943 Eelis Ylianttilan maita (yhteensä 17 255 neliömetriä), Olli Karvon (10 100 neliömetriä) ja Paavo Karvon maita (3 400 neliömetriä) varastoparakkien ja suojien pystyttämistä varten. Jokantien varressa olivat saksalaisten auto- ja panssariparakit. Siinä olevat kaivannot olivat polttoaineen säilytystä varten. Ne olivat noin metrin syvyisiä ja levyisiä pitkiä ”ojia”, joihin bensiinitynnyrit työnnettiin.[26]

Alueella on runsaasti ilmeisesti harjoituskäyttöön tehtyjä taistelupesäkkeitä ja ampumapoteroita sekä alkuperäisiä huoltoteitä sekä rakennuksen jäänteet. Alueelle kaivetut soranottopaikat ovat osittain tuhonneet jäänteitä. Osa kaivannoista voi olla suomalaisen suojeluskunnan kaivantoja sotaa edeltävältä ajalta, mutta suurin osa lienee Armee-Pionier-Schule Oikaraisen jättämiä.[27]

Erään parakin paikka. Taustalla nykyinen Jokkavaaran pirtti. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Parakin paikka Jokkavaaran yläosassa. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Rinnekaivantoja. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Taisteluhauta tai sirpalesuojakaivanto. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Eväspaikan jätteitä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Alueella oli aikaisemmin paljon kaikenlaisia jäänteitä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Lapiomiehillä on ollut pioneerikoulun toiminnoissa paljon hommia. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Fiina Nivanteen omistaman Kraatarin tilan mailta saksalaiset vuokrasivat huhtikuussa ja elokuussa 1943 Kemijoen etelärannan ja maantien väliltä 5 400 neliömetrin alueen telttaleirin pystyttämistä ja urheilukenttää varten. Urheilukenttä oli merkitty aivan Kemijoen rannalle. Tämä alue oli jotakuinkin samalla kohdalla kuin ylempänä tien varressa oleva Jokkavaaran pirtti.[28]

Tämän alueen vierestä Kemijoen etelärannalta saksalaiset vuokrasivat samaan aikaan Hyvösen perikunnan maita 3 150 neliömetrin suuruisen alueen harjoituskentäksi. Edelleen tämän saman alueen täydennykseksi saksalaiset vuokrasivat Herman Kuvajan mailta 2 800 neliömetrin suuruisen alueen jokirannasta syöksyveneiden sijoitusta varten ja syyskuussa 1943 750 neliömetrin alueen saunan pystyttämistä varten. Samalta alueelta saksalaiset vuokrasivat 1.7.1943 alkaen Fiina Nivanteen mailta 2 000 neliömetrin alueen täydennykseksi parakkileirin pystytystä varten.[29]

Jokkalan kohdalla Jokkavaaran itärinteen alueelta saksalaiset vuokrasivat elokuussa 1943 Yläkemijoen Suojeluskunnalta 15 000 neliömetrin (50 x 300 metriä) suuruisen alueen ampumarataa varten. Ampumarataan liittyen Ylianttilan Ahola -nimisen tilan mailta Jokkavaaran itärinteeltä he vuokrasivat 23 250 neliömetrin alueen. Alueella oli jo entuudestaan suojeluskunnan ampumarata, jonka saksalaiset kunnostivat ja laajensivat.[30] Alueen kohdalla on nykyisin samanmuotoinen, mutta huomattavasti isompi hiekkakuoppa. Alueella on runsaasti vanhoja huoltoteitä ja myöhempiä sorankuljetusta varten tehtyjä teitä. Lisäksi siellä on kaivantoja, poteroita, pesäkkeitä ja taisteluhauta. Alue oli Armee-Pionier-Schule Oikaraisen harjoittelukäytössä.[31]

Jokirannasta ja ketoniityltä saksalaiset vuokrasivat Eelis Ylianttilan mailta harjoituskentäksi ja varastointipaikaksi yhteensä 7 500 neliömetrin suuruisen alueen ja Ylianttilan Ahola -nimisen tilan mailta toukokuussa 1944 vielä 2 924 neliömetrin suuruisen niittyalueen kasvimaata varten.[32] Jokanlammen ympäristössä on myös ampumapoteroja sekä taistelupesäkkeitä. Nämä ovat olleet mahdollisesti Armee-Pionier-Schule Oikaraisen harjoituskäytössä olleita alueita.[33]

Kemijoen ylitys Oikaraisen kohdalla tapahtui aina kesään 1944 asti kesäisin pienehköllä moottorilla varustetulla teräksisellä lossilla. Saksalaisten joukkojen huolto sodan aikana vaati jatkuvaa yhteyttä sekä talvella että kesällä, joten lossi oli heille jatkuva hidaste ja sinne muodostui usein pitkiä ajoneuvojonoja. Talvisin oli käytössä jäätie. Saksan sotaonnen käännyttyä joukkojen virta Kuusamon suunnalta takaisinpäin alkoi tulla ajankohtaiseksi vuoden 1944 aikana.[34]

Saksan Wehrmacht käytti Oikaraisen lossia huoltokuljetuksiin paljon, mutta se oli kuitenkin hidaste varsinkin isompien kolonnien kuljetuksissa. Jatkosodan aikana Rovaniemellä palvellut Frontleitsstelle 42:n autonkuljettaja Gerhard Pommerening kulki mm. puolalaisella Polski Fiat 508 -kuorma-autollaan (alakuva) usein tämän lossin kautta. Kuvat on otettu lossin kaakon puoleisesta päästä. Kuvat: Gerhard Pommereningin albumi.

Keväällä ja kesällä 1944 saksalaiset Syöksyvenekomennuskunta 901:n pioneerit rakensivat puusta pukkisillan Kemijoen yli Oikaraisen lossin viereen. Silta oli alun perinkin tarkoitettu vain väliaikaiseksi, koska se ei olisi kuitenkaan kestänyt keväistä jäiden lähtöä. Silta oli kuusi tai seitsemän metriä leveä ja sen tukipilarit juntattiin massiivisella 500 kilon painoisella juntalla joen pohjaan. Tukipilarit ulottuivat suurin piirtein tulvaveden aikaiselle korkeudelle, ja niiden päälle olisi voinut rakentaa uuden sillan tarvittaessa. Sillan alaosaan jätettiin kaksi viidentoista metrin pituista uittoväylää, jota kautta tukit voitiin uittaa ja joista myös päästiin veneillä sillan alitse. Väylien kohdalta silta vahvistettiin seitsemän tai kahdeksan metrin pituisilla ja 70 senttimetrin levyisillä teräspalkeilla. Nämä teräspalkit löydettiin Oikaraisen uuden sillan rakennustöiden yhteydessä vuonna 2010 tehdyissä ruoppauksissa. Silta oli valmiina kesäkuun alkupuolella ja käytettävissä vain muutaman kuukauden. Lokakuussa Oikaraisen alueelta lähtiessään he räjäyttivät sillan räjäytyspanoksilla tai ehkä 500 kilon lentopommeilla.[35]

Syöksyvenekomennuskunnan rakentama pukkisilta Kemijoen yli Oikaraisella. Kuva: Mikko Pitkäniemen albumi.

Saksalaiset aikoivat rakentaa myös paremman teräsbetonisen sillan Jokkarannalta Tapion ja Pauli Tervon talojen välistä vastarannalle, jossa tuolloin oli Kalle Ylioikaraisen piha-alue. Paikalle tuotiin valukourut ja kapearaiteisia vaunuilla oli tarkoitus kuljettaa soraa kiskojen päällä Jokkavaarasta myötämäkeen. Sillan rakentaminen oli tarkoitus tehdä vankityövoiman avulla ja heidän majoittamisekseen saksalaiset pystyttivät Jokkalan maalle kymmeniä vaneritelttoja asunnoiksi. Tämä projekti jäi kesken ja saksalaiset räjäyttivät kaikki varusteet, vaneriteltat ja samalla koko kylän ennen lähtöään.[36]

Paikalle saapuneet ensimmäiset suomalaiset sotilaat ehtivät nähdä perääntyvien saksalaisten tekemät hävitykset jopa omin silmin. Vuopalan omistama Hietalan talo mm. räjäytettiin ihan heidän lähellään ja suuria hirsiä lensi ilmassa Jokkavaaran suojassa olleiden suomalaisten ylitse. Se tietenkin katkeroitti suomalaisia. Suomalaisten joukoissa taistellut Väinö Hyvönen riensi kesken tuhotöiden hetkeksi katsomaan omaa kotitaloaan, jonka päärakennus oli jo täysin liekkien vallassa eikä mitään ollut pelastettavissa. Puimahuone, jossa saksalaisilla oli ollut hevosia, paloi vain kytemällä, joten sen rakennuksen kuin myös viereisen heinäladon hän onnistui pelastamaan. Sodan jälkeen lähimetsästä saksalaisten varastoalueelta löytyi useita tynnyreitä karbidia, 10 kg:n panssarimiinoja ja muita räjähdysaineita. Alueella oli myös useita maahan kaivettuja hirsirakenteisia ilmatorjuntatykkien pesäkkeitä. Hirsiä kuten muutakin alueelta löytyvää tavaraa, käytettiin uusien rakennusten raaka-aineina ja asuntojen sisustukseen.[37]

Oikaraisen Tikkasenkarin lähettyvillä Lavajängän vieressä oli suuri ammusvarasto, jonka he lähtiessään myös räjäyttivät. Tämän seurauksena ammuksia, miinoja ja muita räjähteitä levisi satojen metrien alueelle. Sodan jälkeen poikaset kantoivat sieltä repuissaan ruutia, säkeittäin pussiruutia ja valoraketteja.[38] Vielä nykyisinkin Tikkasenkarin rantavesistä löytyy ammuksia ja pommeja miltei joka vuosi.

Jossain Oikaraisen alueella oli ainakin syyskuussa 1944 jonkin aikaa toiminnassa Feldlazarett (mot) 662. Tämä oli kaiketi tilapäinen sairaala saksalaisten joukkojen perääntymisvaiheen ja Lapin sodan aikana.[39]

Oikaraisenvaaran taisteluhautalinja

Oikaraisen kylän Kemijoen pohjoispuolelta nykyisen Kuusamontien vieressä lähellä nykyisen Permantokoskentien risteystä (Huom! Teitä ei sota-aikana ollut) noin 18 km:n päässä Rovaniemen keskustasta saksalaiset vuokrasivat syyskuussa 1943 M. Ylioikaraisen mailta Oikaraisenvaaran etelärinteeltä 50 000 neliömetrin (200 x 250 metriä) suuruisen alueen ”harjoitusasemien rakentamiseksi”.[40] M. Ylioikaraisen mailta vuokrattiin jo elokuussa 1943 myös 30 x 150 metrin (4 500 neliömetriä) suuruinen alue aivan rantakaistaleelta harjoituskentäksi.[41]

Näiden asemien suunnittelu määrättiin uuden Ski-Brigade Finnlandin nimellä perustetun yksikön komentajan, entisen Vuoristoarmeijan operaatiopäällikön, eversti Hans Steetsin vastuulle. Asemat rakensi saksalaisten pioneeriyksikkö (Armee-Pionier-Park) tuliasemille annettujen yleisohjeiden mukaisesti.[42]

Saksalaisten rakentama taisteluhauta/puolustuslinja on 65 metriä pitkä ja luode-kaakko -suunnassa. Linjan leveys on ollut 1,5 – 2 metriä ja syvyys 1 – 1,5 metriä. Sen kaakkoispäässä on kaksi betonista valettua konekivääribunkkeria, joiden ulkomitat ovat noin 2 x 2 metriä. Bunkkerin sisäosa on noin 1,5 x 1,5 metriä, betoniringin leveys noin 80 cm ja bunkkerin syvyys vajaat kaksi metriä. Linjan päässä on vahvasti rakennettu korsu, jonka sisäosa on noin 3 x 3 metriä. Korsun rakenteet on tehty hirsistä. Vähän ennen taisteluhaudan keskikohtaa on toisen puukorsun jäännökset. Sen sisus on ollut noin 1,5 x 2 metriä, mutta se on hajonnut. Bunkkerit oli varustettu raskailla konekivääreillä. Ampuja seisoi betoniaseman sisällä korokkeella ja konekivääri pyöri laakereilla. Taisteluhaudan puuosat on viety sodan jälkeen polttopuuksi.[43] Konekivääribunkkerien tyyppi oli ilmeisesti Vf58c Ringstand, josta käytetään myös nimitystä ”Tobruk”. Näillä rengastelinekonekivääreillä oli 360 asteen ampumakenttä tarvittaessa.

Taisteluhaudan konekivääripesäkkeitä ja korsu. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Kuva: Signaali N:ro 10/1944.

Oikaraisenvaaran puolustuslinja oli osa Rovaniemen ympäristöön rakennettua Ringwall-puolustusketjua. Ketju rakennettiin loppukesällä ja alkusyksystä 1944 osana Operaatio Birke -suunnitelmaa suojaamaan saksalaisten vetäytymistä kohti Pohjois-Norjaa ja Ivaloa.

_______________________

Lähdeviitteet:

[1] Hannes Viiri. Saksalaiset Yläkemijoen kyläkuvassa. Totto XVI. Rovaniemi 2002, s. 52.

[2] Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.3. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.4. bis 31.6.42. 15.7.1942. Bundesarchiv RH 20-20/307; Irja Wendisch. Tohtori Conzelmannin sotavuodet Lapissa. Jyväskylä 2002, 13 - 14.

Https://www.historisches-marinearchiv.de/projekte/landungsfahrzeuge/sturmboot/beschreibung.php?site=2&var1=wert1&var2=wert2;
Https://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Gliederungen/PiSturmbootkp/Stubikom901.htm

[3] Https://www.historisches-marinearchiv.de/projekte/landungsfahrzeuge/sturmboot/beschreibung.php?site=2&var1=wert1&var2=wert2.

[4] Wendisch 2002, 15 - 16; Viiri 2002; 52; Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.3. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.4. bis 31.6.42. 15.7.1942. Bundesarchiv RH 20-20/307.

[5] Wendisch 2002, valokuvasivut.

[6] Https://www.lexikon-der-wehrmacht.de/Gliederungen/PiSturmbootkp/Stubikom901.htm.

[7] Oberkommando der 20.(Gebirgs)-Armee Ia/IIa/A.Pi.Fü., Abt.Pi.1.Nr. 2013/43 geh. Betr. Armee-Pionierschule. Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.7. bis 31.12.43. A.H.Qu., den 25.9.43. Bundesarchiv RH 20-20/270.

[8] Armeepionierführer beim (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.7. bis 31.12.44. A.H.Qu., den 18.2.1945. Bundesarchiv RH 20-20/272; Armeepionierführer beim (Geb.) A.O.K. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.1. -31.6.1944. A.H.Qu., den 30.8.1944. Bundesarchiv RH 20-20/271.

[9] Wendisch 2002, 5 -7.

[10] Armeepionierführer beim A.O.K. Lappland. Tätigkeitsbericht für die Zeit 1.1.- 31.3.42. O.U., den 1.Juni 1942.Bundesarchiv RH 20-20/267; Armeepionierführer beim (Geb.)A.O.K.20. Betr.: Armee-Pionierschule Oikarainen. A.H.Qu., 1.11.1942. Armeepionierführer beim (Geb.)A.O.K.20. Abt.Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit vom 1.7.-31.12.42 mit Anlagen. 27252/47. T-312 R-1026 (mikrofilmi). National Archives and Records Administration (NARA, USA); Armeepionierführer beim (Geb.) A.O.K. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.1. -31.6.1944. A.H.Qu., den 30.8.1944. Bundesarchiv RH 20-20/271; Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943 RKA; Omat kenttätutkimukset (KM).

[11] Oberkommando der20.(Gebirgs)-Armee /A.Pi.Fü, Abt.Pi.1./Ia Nr. 43. A.H.Qu., den 17.2.1943. Betr.: Auflösung der A.Pi.Schule. Tätigkeitsbericht, AOK 20, A.Pi.Fü. 1 Jan - 30 Jun 1943. AOK 20, T-312, R1039. NARA.

[12] Armeepionierführer beim (Geb.)A.O.K.20. Abt.Pi.1/Ia Nr. 139/43 v. 17.2.43. Betr.: Auflösung der A.Pi.Schule. Tätigkeitsbericht, AOK 20, A.Pi.Fü. 1 Jan - 30 Jun 1943. AOK 20, T-312, R-1039. NARA.

[13] Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.1. bis 30.6.43. Oberkommando der 20.(Gebirgs)-Armee Ia/IIa/A.Pi.Fü, Abt.Pi.1, Nr.1008/43 geh. A.H.Qu., d. 15.5.43. Betr.: A.Pi.Schule Oikarainen. Bundesarchiv RH 20-20/269; Armeepionierführer beim (Geb.)A.KO.K.20. Abt.Pi.1 Nr…43geh. A.H.Qu., den 31.5.43. Betr,: A.Pi.Schule Oikarainen. Bundesarchiv RH 20-20/269.

[14] Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.1. bis 30.6.43. Oberkommando der 20.(Gebirgs)-Armee Ia/IIa/A.Pi.Fü, Abt.Pi.1, Nr…./43 geh. A.H.Qu., den 7.6.43. Betr.: A.Pi.Schule Oikarainen. Bundesarchiv RH 20-20/269.

[15] Oberkommando der20.(Gebirgs)-Armee Ia/IIa/A.Pi.Fü, Abt.Pi.1./Ia Nr. 1008/43 geh. A.H.Qu., d. 15.5.1943. Betr.: A.Pi.Schule Oikarainen. Tätigkeitsbericht, AOK 20, A.Pi.Fü. 1 Jan - 30 Jun 1943. AOK 20, T-312, R-1039. NARA.

[16] Oberkommando der20.(Gebirgs)-Armee Ia/A.Pi.Fü, Abt.Pi.1./Ia Nr. …./43 geh. A.H.Qu., den 7.6.1943. Betr.: A.Pi.Schule Oikarainen. Tätigkeitsbericht, AOK 20, A.Pi.Fü. 1 Jan - 30 Jun 1943. AOK 20, T-312, R-1039. NARA.

Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.7. bis 31.12.43. A.H.Qu/ den 4.8.1943/den 7.8.1943/den 7.10.1943/den 13.11.1943/den 19.11.1943/den 20.11.1943/den 24.11.1943/den 28.12.1943/16.3.1944. Bundesarchiv RH 20-20/270.

[17] Armeepionierführer (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.7. bis 31.12.43. A.H.Qu., den 16.3.1944. Bundesarchiv RH 20-20/270.

[18] Armeepionierführer beim (Geb.) A.O.K. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.1. -31.6.1944. A.H.Qu., den 30.8.1944. Bundesarchiv RH 20-20/271; Oberkommando der 20.(Gebirgs)-Armee Ia/A.Pi.Fü,.Pi.1, Nr1030./44 geh. A.H.Qu., den 18. Mai 1944. Betr.: Lehrgangsplanung für Sommerhalbjahr 1944 an A.Pi.Schule. Bundesarchiv RH 20-20/271; Armeepionierführer beim (Geb.) A.O.K. 20/Abt. Pi.1. Tätigkeitsbericht für die Zeit v. 1.7. bis 31.12.44. A.H.Qu., den 18.2.1945. Bundesarchiv RH 20-20/272; Wendisch 2002, 212, 219.

[19] Omat kenttätutkimukset (KM).

[20] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943. RKA.

[21] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943. Rovaniemen kaupunginarkisto (RKA); Hannes Viirin kertomia tietoja; Wendisch 2002, 15.; Omat kenttätutkimukset (KM).

[22] Viiri 2002, 49; Hannes Viirin luento 19.11.2014; Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943. Rovaniemen kaupunginarkisto (RKA).

[23] Väinö Hyvönen. Elämänvirran pyörteissä ja sotaretkillä. Umeå 2002, 69 - 70.

[24] Viiri 2002, 50; Hannes Viirin luento 19.11.2014.

[25] Wendisch 2002, passim.

[26] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943. RKA; Hannes Viirin kertomia tietoja.

[27] Omat kenttätutkimukset (KM).

[28] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943. RKA.

[29] Ibid.

[30] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943 ja Saapuneet kirjeet 1944 - 1949. RKA.

[31] Omat kenttätutkimukset (KM).

[32] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen sekä Saapuneet kirjeet 1940 - 1943 ja Saapuneet kirjeet 1944 - 1949. RKA.

[33] Omat kenttätutkimukset (KM).

[34] Hannes Viirin luento 19.11.2014.

[35] Ibid.; Viiri 2002, 51; Hannes Viiri. Oikaraisen ylikulkuongelmat ratkeamassa. Kolmas siltahanke toteutumassa. saNO Se (Oikaraisen kylälehti) 2/2009

[36] Ibid.

[37] Hyvönen 2002, 89 - 91, 102 - 103.

[38] Viiri 2002, 50.

[39] Besondere Anordnungen für die Versorgung Nr. 68. Oberkommando der 20.(Gebirgs-)Armee O.Qu./Qu.1 Nr. 263/45. A.H. Qu., den 18.9.1944. Kriegstagebuch /geb) AOK 20/O.Qu. ”B.A.V.” v. 1.7.44 - 17.12.44 1. Ausf. Band 3. AOK 20 65641/7. T-312, R-1069. NARA.

[40] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[41] Rovaniemen maalaiskunnan majoituslautakunnan arkisto sota-ajalta 1942 - 1944. Sopimukset liitteineen. RKA.

[42] Airio, Pentti. Aseveljeys. Saksalaiset ja suomalaiset Itä-Lapissa 1941 - 1944. Saarijärvi 2014.

[43] Omat kenttätutkimukset (KM). Markku Saarinen, Oikaraisenvaaralta piti viivyttää vihollista. Lapin Kansa 3.7.2014.