Petsamo Suomen osana 1920 - 1944

© Kalevi Mikkonen 2017

Liinahamarin satama 1930-luvulla. Postikortti. Kuva: Maire Mikkosen valokuva-albumi.

Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhassa 14. lokakuuta 1920 Petsamo liitettiin Suomeen. Tarton rauha astui voimaan rajoineen 31. joulukuuta 1920. Suomalaiset miehittivät Petsamon uudenvuodenpäivänä vuonna 1921.

Hallinnollisesti Petsamosta muodostettiin oma Petsamon lääninsä, mutta jo vuoden 1922 alussa alue liitettiin Oulun lääniin. Kun Oulun lääni vuonna 1938 jaettiin kahtia, Petsamo määriteltiin osaksi uutta Lapin lääniä.

Petsamon vaakuna. Kuva: Kalevi Mikkonen

Vuonna 1916 rakenteille laitettu Jäämerentie Rovaniemeltä Petsamoon valmistui 1931. Petsamosta muodostui tien ansiosta suosittu turistikohde. Vaikka tietä parannettiin sota-aikana, se oli monin paikoin varsin huonokuntoinen erityisesti kelirikon aikana ja niin kapeakin, että hädin tuskin vastaantuleva kuorma-auto pystyi ohittamaan toisen auton. Talviaikaan runsas lumentulo tukkeutti tien aika-ajoin. Petsamon Yläluostarin lentokenttä valmistui juuri talvisodan kynnyksellä marraskuussa 1939. Aero Oy liikennöi säännöllistä lentoliikennettä reitillä Helsinki−Petsamo kesäkuusta 1940 alkaen aina 21. kesäkuuta 1941 asti.

Maire Mikkonen: Petsamon kirkko (Alaluostari), öljyvärityö  vuodelta 1980. Lapin maakuntamuseon kokoelmat. Kuva: Jukka Suvilehto, LMM.

 Parkkina 1930-luvulla. Postikortti.

Parkkinan suojeluskuntatalo.  Kuvat: Maire Mikkosen valokuva-albumi.

Neuvostoliitto hyökkäsi Petsamoon talvisodan alussa 1939 ja miehitti koko alueen, mutta Moskovan rauhassa 1940 riitti kunnan koillisosan luovutus, joka sisälsi Kalastajasaarennon luoteisosan ja Keskisaarennon suuremman osan ilman edustan Heinäsaaria.

Vartiomies Petsamossa 20.2.1940. Kuva: SA-kuva.

Maire Mikkonen: Heinäsaari, lyijykynäpiirros vuodelta 1978. Lapin maakuntamuseon kokoelmat. 

Kuva: Jukka Suvilehto, LMM.

Välittömästi talvisodan päättymisen jälkeen Petsamon ja sen jäättömän sataman Liinahamarin merkitys kasvoi merkittävästi, sillä käynnissä olleen suursodan vuoksi maailmalle avoimia eurooppalaisia satamia olivat vain Portugalin Lissabon ja Petsamon Liinahamari. Suomen ulkomaankaupalle ainoa vapaa reitti esimerkiksi Yhdysvaltoihin kulki Liinahamarin kautta. Välirauhan aikana Liinahamarin sataman kautta kulki Suomen koko ulkomaankauppa valtamerille, ainoastaan Itämeren alueen maihin suuntautuva kauppa hoidettiin muiden satamien kautta.

Liinahamarin sataman aluetta. 

Parakkeja Liinahamarissa. Kuva otettu 18.4.1942. Kuvat: SA-kuva.

Rovaniemen ja Liinahamarin välisellä Jäämerentiellä oli yli tuhat kuorma-autoa liikenteessä yötä päivää. Suomessa organisoitiin valtava tavaraliikenne rautateitse Rovaniemelle ja sieltä autokuljetuksina Petsamoon Jäämerentien kautta. Myös Ruotsi käytti reittiä ulkomaankaupan liikenteelleen. Maantiekuljetuksia Rovaniemeltä Liinahamariin oli hoitamassa tuhansia kuorma-auton kuljettajia, varastomiehiä ja muita työntekijöitä, joille perustettiin parakkialueita sekä Rovaniemen että Petsamon alueelle.

Elokuun 4. päivänä vuonna 1940 Liinahamariin tuli siihen aikaan maailman isoin ja hienoin laiva nimeltään ”American Legion”, jonka tarkoituksena oli hakea Yhdysvaltain kansalaisia ja pakolaisia pois sodan jaloista. Laiva lähti takaisin Amerikkaan 17.8. Laivan mukana matkusti pakolaisena myös silloinen Norjan kruununprinsessa Märtha lapsineen ja seurueineen.

Talvisodan jälkeen Petsamon Kolosjoen nikkelikaivos oli tullut kiistakapulaksi Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa. Kanadalais-brittiläisen yhtiön omistuksessa olevan malmivaroiltaan rikkaan esiintymän hyödyntämistä havittelivat itselleen sekä Saksa että Neuvostoliitto. Nikkeliesiintymät oli löydetty jo 1920-luvun alussa, ja vuonna 1935 aloitettiin kaivostoiminta, mutta niitä ei ollut vielä vuoteen 1940 mennessä merkittävästi hyödynnetty. Vuonna 1934 esiintymän arvioitiin tuottavan yli viisi miljoonaa tonnia nikkeliä.

Kolosjoen nikkelikaivos 2.4.1940. Kuva: SA-kuva.

Suomen ja Saksan kaupallinen, kulttuurillinen ja sotilaallinen yhteistyö käynnistyi kauttakulkuliikenteen ja Suomelle myytyjen aseiden myötä vuoden 1940 aikana. Sotilaallisen yhteistyön tiivistyminen tapahtui alkuvuoden 1941 aikana. Saksan tavoitteena oli tehdä operaatio Barbarossan nimellä tunnettu hyökkäys Neuvostoliittoon. Siinä hyökkäyksessä Petsamon oli kaavailtu olevan tukialueena Norjasta Suomeen ennen hyökkäystä siirtyneille saksalaisjoukoille, joiden tavoitteena oli Murmanskin valtaus. Päävastuu Lapin alueen taistelutoiminnasta oli koko jatkosodan ajan Saksan Werhmachtilla.

Petsamonvuono oli hyvä kalastuspaikka. Kalastaja kokemassa sillisaalistaan 18.4.1942. 

Moottoripyöräreki oli hyvä kulkuväline lumisessa maastossa. Kuva otettu 14.4.1942.

Saksalainen lumenpoistoauto tietä aukaisemassa.  Kuvat: SA-kuva.

Suomalaisten odottama jatkosota syttyi 25.6.1941 Neuvostoliiton ilmahyökkäyksillä Suomen siviilikohteisiin. Suomen ja Saksan joukot aloittivat Suomen rajoilla pian hyökkäyksen Neuvostoliiton alueille. Itse operaatio Barbarossa oli jo alkanut 21.6. Saksan hyökkäyksillä muilla itärintaman lohkoilla. Saksan hyökkäykset kuitenkin tyrehtyivät varsin nopeasti alkuvaiheen jälkeen ja rintama jäi jotakuinkin paikoilleen aina vuoden 1944 syksyyn asti. Saksa myös kärsi suuria miestappioita mm. Litsan taisteluissa. 

Neuvostoliiton liittolaiseksi tullut Iso-Britannia katkaisi Suomen merikuljetukset Jäämeren kautta heti jatkosodan alettua. Sodan alkuvaiheessa brittikoneet pommittivat Liinahamarin satamaa jo ennen Ison-Britannian sodanjulistusta, joka tapahtui Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1941. HMS Furious lähetti 30.7.1941 kohti Liinahamaria kaksi hyökkäysaaltoa: ensimmäisessä oli yhdeksän Albacore-torpedopommittajaa, ja toisessa saman verran Swordfish-torpedopommittajia. Koneita suojasi yhdeksän Fulmar-hävittäjää. Lisäksi laivoja suojasi neljä Hawker Sea Hurricane -hävittäjää. Samaan aikaan Kirkkoniemestä itää kohti lentänyt saksalaisten Stuka-laivue harhautti ilmatähystäjät uskomaan brittikoneita omiksi, kunnes ne hyökkäsivät kohti satamaa tulittaen ja pudottaen torpedoja.

Mantereen ylle päästyään brittien lentokoneet hyökkäsivät Liinahamarin satamaan, jossa oli ainoastaan kaksi pientä kauppalaivaa. Aluksia, sataman laituria ja öljysäiliöitä pommitettuaan koneet eivät löytäneet sopivia maaleja, joten ne kaarsivat Trifonan kylän ylle. Koneet palasivat ohjeiden mukaisesti takaisin pohjoiseen vuonoa pitkin ja tulittivat maamaaleja, kuten tykistöasemia ja rakennuksia.

Satamassa ilmatorjuntatuli oli voimakasta ja tykistö pudotti yhden Albacore-pommittajan ja kaksi Fulmar-hävittäjää. Muut koneet palasivat tukialukselle. Neljä koneista oli vahingoittunut, ja miehistöistä kuoli yhteensä seitsemän henkeä. Vasta rakennetusta Liinahamarin laiturista osa tuhoutui, ja satamaan upposi yksi norjalainen rommilastissa ollut kauppa-alus. Joitakin rakennuksia ja sataman lautavarasto paloi. Myös kalajauhotehdas ja satamavarastot saivat osumia. Liinahamarissa kuoli kolme ihmistä, joista kaksi oli saksalaissotilaita ja kolmas kauppalaivaston merimies. Neljä suomalaista siviiliä haavoittui, heistä yksi vakavasti, mutta pommituksen tuhot olivat suhteellisen vähäisiä. Muutoin Iso-Britannia ei osallistunut suoranaisiin hyökkäyksiin Suomea vastaan.

Äitini Maire Mikkosen (os. Moilanen) (1924 – 2003) perhe muutti Petsamoon vuoden 1939 alkupuolella ja perhe asui siellä muutaman vuoden joutuen kuitenkin kahdesti pakenemaan sodan tieltä. Moilasen perhe asui ensin vähän aikaa Parkkinassa Hagelbergin majatalossa ja sitten Trifonassa, josta metsätyönjohtajana Kemi-yhtiössä toiminut Konsta Moilanen osti talon. Talvisodan alku 30.11.1939 muutti kaiken, ja perhe joutui kiireellä lähtemään evakkoon Tervolan Louelle. Mukaansa he eivät saaneet kovin paljon tavaroita, ja lähes koko omaisuus paloi kotitalon mukana heti sodan alussa. Polttajina olivat suomalaiset sotilaat, joilla oli käsky, että mitään ei saanut jättää viholliselle. Kotitaloon jäi mm. suurin osa perheen valokuva-albumeista.

Maire Mikkonen: Petsamon Vuonokylä, öljyvärityö vuodelta 1979. Lapin maakuntamuseon kokoelmat. 

Kuva: Jukka Suvilehto, LMM.

Talvisodan päätyttyä Moilasen perhe muutti takaisin Petsamoon, mutta tällä kertaa Liinahamarin satamakaupunkiin, jonka satama oli Golf-virran ansiosta läpi vuoden sulana. Se olikin tällöin Suomen ainoa satama muualle maailmaan. Konsta Moilanen siirtyi Kemi-yhtiön palveluksesta TVH:n varastonhoitajaksi Liinahamariin. Hän osti Liinahamarista kaksi asuntoa, jotka sijaitsivat vuonon molemmin puolin. Perheen varsinainen koti, jonne vei yksi vuonon reunaa seuraileva tie, sijaitsi hieman korkeammalla olevassa rinteessä Liinahamarista katsoen vuonon oikealla puolella. Perheen toinen vaatimaton asunto oli lähinnä kalastamista varten.

Liinahamarin satama-aluetta vuonna 1941. Kuva: Maire Mikkosen valokuva-albumi.

Jatkosodan alettua Moilasen perheen isä, äiti ja nuorimmaiset siskot joutuivat muuttamaan jälleen evakkoon tällä kertaa Nellimöön. Perheen pojat olivat rintamalla taistelutehtävissä ja vanhin sisar Lotta Svärd-järjestön tehtävissä. Äitini jäi kuitenkin työvelvollisena Liinahamariin, jossa toimi Lotta Svärd-järjestön Petsamon paikallisosaston yhden satamassa olevan ruokalan työntekijänä vuoden 1941 kesästä helmikuulle 1942, jolloin siirtyi apuhoitajaksi Ivalon sotasairaalaan. Sieltä hän meni kesällä vuonna 1943 opiskelemaan Raudaskylän kansanopistoon.

Liinahamarin Lottala vuonna 1942. Kuva: Maire Mikkosen valokuva-albumi.

Alla on kaksi sotamuistoa, joista ensimmäisen äiti kirjoitti ollessaan kansanopistossa vuonna 1943 ja toisen kirjoitin vuonna 1994 äidin kertomuksen perusteella. 

 Maire Mikkonen (os. Moilanen): Muistoja sotavuosilta

            (ainekirjoitus marraskuulta 1943 Raudaskylän kansanopistossa)

"Olemme jo saaneet kestää sodan tuho- ja tihutöitä sekä rasituksia siinä nelisen vuotta. Tältä ajalta on tietysti syöpynyt lähtemättömästi mieleen kaikenlaisia sodasta aiheutuvia tapahtumia. Ikävimpinä muistoina ovat kuitenkin talvisodan monivaiheiset tapahtumat. Silloin olin Liinahamarissa lottatyössä, sodan syttyessä niin äkkiarvaamatta, ettei ehtinyt vielä kunnollisesti käsittämään, mitä oli tapahtunut, kun täytyi jo suinpäin kiireimmän kaupalla lähteä pakomatkalle turvallisimmille seuduille, vihollisen ollessa jo Petsamon vuonon suulla odottamassa sopivaa tilaisuutta hyökkäämiseensä.

Kauhun ajatuksena tulee vieläkin mieleen, kuinka myös Kalastajasaarennon asukkaat, lähes neljä sataa ihmistä, joutuivat heidän saaliikseen, kun ei ollut mitään mahdollisuutta päästä heidän käsistään. Nekin, jotka yrittivät pelastautua pienillä kalastajaveneillään Liinahamariin, joutuivat heidän uhreikseen, toiset hukkuen Jäämeren aaltoihin ja osan vihollisen poimiessa sota-aluksiinsa. Kyllä tulee ikäviä muistoja enimmäkseen, kun muistaa vihollisen pommittaessa ja talojen palaessa, ennenkuin oli ihmisetkään ehtineet poistua. Muistan, kun kotinikin nurkan alla oli jo tuli tekemässä tuhoaan, ennenkuin oli viimeisetkään poistuneet, mutta näin oli parempi kuin antaa vihollisen suojaksi, joka niin kavalasti hyökkäsi rauhallisen kansamme kimppuun.

Muistuu myöskin mieleen, kuinka ihmiset sullottiin vähiin autoihin, että kaikilla olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus päästä pois. Ja näin jouduttiin pois vieraille seuduille ja sotapoluille. Niin hajaantui kotiväkenikin eri tahoille. Kaikki olimme puolustusvoimain tehtävissä niin kauan kunnes tuli rauha uudelleen ja päästiin palaamaan edellä mainitulle kotipaikkakunnallemme.

Rauhan palattua tuli myöskin rauhan ajan työt ja touhut. Silloin nousi taasen entisten raunioiden paikoille talo talon perästä ja kohta oli kaikki tyydyttävässä asemassa, vaikka kysyikin monelta kärsivällisyyttä, sillä vihollinen oli lyönyt leimansa joka paikkaan.

Rauhaa kesti ja liikenne vilkastui sekä maalla että merellä, sillä olihan nyt Liinahamarin satama ainoa Suomessa, joka välitti liikennettä. Autojono toisensa perästä vieri Liinahamarista kohti etelää ja laiva toisensa perästä tyhjentyi lasteineen, joita olikin useita kymmeniä aina odottamassa.

Niin kului toista vuotta ja elämä pääsi alulleen. Mutta isku tuli, eikä kestänyt kauaa, kun sota riehui taasen täydessä vauhdissaan tehden tihutöitään oikein uhalla. Taasen täytyi osan poistua sodan jaloista, niin kotiväkenikin. Minä kuitenkin olin vielä lähemmäs vuoden, mutta tämä aika ei ollut mitään hauskaa, sillä ryssä ja englantilaiset pommittivat yön ja päivän kanssa, sekä ampuivat tykeillään Saarennolta. Monta kertaa pelastui vaarallisimmaltakin paikalta, mutta aina vain oli Jumalan suojeleva käsi varjelemassa. Ilman Hänen apuansa olisi kaikki tuntunut peloittavalta ja mahdottomalta. Viime kesänä menin sitten sotasairaalaan, jossa olinkin niin kauan, kunnes tulin tänne opistoon."

Maire Mikkonen:

            Sotakokemus kesältä 1941 (30.7.1941) (kirjattu 30.5.1994) 

Tämän kertomuksen kuvailema ilmahyökkäys tapahtui siis 30.7.1941, jolloin englantilaiset lentokoneet pommittavat Liinahamaria.

"Tämä kertomus on jatkosodan ajalta, kesältä 1941. Petsamon Liinahamari oli Suomen pohjoisin satama ja viholliselle mieluinen kohde. Tämä tapahtuma sattui, kun olin menossa hakemaan koksia (kivihiiltä) läheiseltä satama-alueelta.

Juuri, kun olin keräämässä koksia, niin vuonon suunnalta alkoi saapua hävittäjälentokoneita, jotka lensivät lähes merenpinnan tasolla tulittaen koko ajan konekivääreillään. Lähellä olinpaikkaani oli lankkuja pinottu kallion seinää vasten. Hädissäni pujottauduin kallion ja lautojen väliin maata vasten. Kaipa vihollinen ehti nähdä minut, koska lautakasaan osui luotisarjoja niin että ropina kävi.

Kun lentokoneet olivat poistuneet, tulin esiin lautakasan takaa ja huomasin olevani täysin ehjä. Laudat sensijaan olivat reikiä täynnä. Hain koksit ja kiitollisena ihmepelastuksesta juoksin asunnolleni."

Äitini vanhin veli Kalevi Moilanen (1915 - 1998) osallistui sekä talvi- ja jatkosotaan että Lapin sotaan mm. Er.Os. Pennasen riveissä konekiväärimiehenä. Hän osallistui talvisodassa Sallan ja Säkkijärven taisteluihin ja jatkosodassa mm. Litsan, Kalastajasaarennon, Pihnejeffin, Luton ja lopuksi Lapin sodassa Kemin taisteluihin. Myös toinen veli Kalervo Moilanen (1922 - 1988) lähti talvisotaan vapaaehtoisena ja haavoittui jatkosodassa pahasti vatsaan, mutta selviytyi hengissä, joskin sotainvalidina. Hän taisteli mm. Poventsassa ja Ontrosenvaarassa.

Kuvia Petsamon Luttojoelta heinäkuussa 1942. Kuvissa Er.Os. Pennasen miehiä.

 Ylläolevat kuvat: Maire Mikkosen valokuva-albumi.

Luttojoen Alaköngäs 16.7.1942.

 Suomalaisia ja saksalaisia sotilaita Luttojoella 12.7.1942.

Suomalaisia ja saksalaisia sotilaita Luttojoella 12.7.1942. Värikuvat: SA-kuva.

Jatkosota päättyi 19.9.1944 Moskovan välirauhansopimukseen, jonka mukaan Petsamo oli kokonaan luovutettava Neuvostoliitolle. Rauhansopimuksen mukaisesti suomalaisten oli ajettava saksalaiset pois Suomen alueelta, mikä johti Lapin sotaan. Saksalaiset aloittivat vetäytymisen Lapin alueelta kohti Norjaa. He vetäytyivät myös Petsamon alueelta, jonka Neuvostoliitto otti haltuunsa. Sodan jälkeen vuonna 1947 Petsamon länsipuolella sijaitseva Inarin kuntaan kuulunut Jäniskosken–Niskakosken 169 neliökilometrin alue myytiin Neuvostoliitolle Pariisin rauhansopimuksessa sovittujen saksalaisten varojen jäädyttämisen vastineeksi. Alueella sijaitsee Petsamon nikkelikaivoksille sähköä tuottava Jäniskosken voimalaitos, jonka saksalaiset olivat kuitenkin tuhonneet ennen lähtöään.

Jäniskosken pato ja voimalaitos 25.11.1943. Kuva: SA-kuva.

Petsamon alueelta sodan seurauksena paenneet kolttasaamelaiset asutettiin sodan jälkeen suureksi osaksi Inarin kuntaan, Sevettijärven, Nellimin ja Näätämön kyliin ja evakkoon joutuneet muut suomalaiset muuttivat eri puolille Suomea.

Luttojoen kolttanaisia heinäkuussa 1942. Kuva: SA-kuva.

Lähteitä:

Eilispäivän Petsamo. Porvoo 1970. Toim. Jorma Pohjanpalo.

Omat arkistot ja tekemäni haastattelut.

SA-kuva.fi

Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920 - 1944. Rovaniemi 1999. Toim. Jouko Vahtola ja Samuli Onnela.

English summary: Pechenga as part of Finland 1920 - 1944

The Petsamo (Pechenga) area was given to Finland as a result of the Treaty of Tartu in 1920. 

Deposits of nickel were found in 1921, after Petsamo became a part of Finland, and in 1934 the deposits were estimated to contain over five million tonnes. Mining operations were started in 1935 by British-Canadian corporation.

Construction of a road from Sodankylä through Ivalo to Liinahamari started in 1916 and was completed in 1931. This made Petsamo a popular tourist attraction, as it was the only port by the Barents Sea that could be reached by automobile.

In the Winter War of 1939–1940, the Soviet Union occupied Petsamo. In the following peace agreement only the Finnish part of the Rybachy Peninsula, was ceded to the Soviet Union, although the Soviets had occupied all of Petsamo during the Winter War.

The harbor of Liinahamari in Petsamo was important for the Finnish and also for the Swedish economy in the peace time between Winter War and Continuation War. The harbor was free from ice all the year round. After Germany occupied Norway, this ”Arctic highway” was Finland’s and for a time also Sweden’s only outlet to the open sea. Hundreds of lorries tarnsported vital supplies purchased from abroad to Rovaniemi train station and carried back export goods along a dirt road that was so narrow that two lorries could hardly pass one another on it.

The harsh terms imposed on the Finns led them to seek support from the Third Reich. The Winter War and subsequent Moscow Peace Treaty were core factors in leading to what would become the Continuation War. In the end, this was a necessary condition for Finland's survival in the World War.

In June 1941, hostilities resumed in the Continuation War. In 1941, during World War II, Petsamo was used by Germany as a staging area for the attack towards Murmansk.

The British raid on Petsamo and especially Liinahamari (Operation EF) took place on 30 July 1941. The raid was launched before Great Britain declared war on Finland which happened in the Finnish independence day 6.12.1941. The British Fleet Air Arm launched this unsuccessful raid from the aircraft carrier HMS Furious to show support for Britain's new ally, the Soviet Union. Aircraft from the British aircraft carrier HMS Furious attacked the port on July 30, 1941. This was the only direct attack against Finland during the war.

In 1944, the Red Army occupied Petsamo again, and Finland had to cede it to the Soviet Union as part of the Moscow Armistice signed on September 19, 1944.

In 1947, Finland additionally sold the remaining 169 square kilometers of Jäniskoski area with its destroyed hydroelectric power-plant, in exchange for Soviet confiscated German investments in Finland.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaat Rovaniemellä jatkosodan aikana ja sen jälkeen

© Kalevi Mikkonen 2017

Suomen rintamilla kaatui toisen maailmansodan aikana noin 15000 saksalaista sotilasta. Suurin osa vainajista on haudattu nykyisen Venäjän alueelle, esim. Parkkina-Petsamoon (noin 3000 kaatunutta) ja vanhaan Sallaan (noin 5000 kaatunutta).

Rovaniemelle perustettiin saksalaisten sotilaiden sankarihautausmaa (Deutscher Kriegerfriedhof Rovaniemi) vuonna 1941. Sen sijaintipaikaksi tuli vuonna 1926 perustettu Viirinkankaan 4. hautausmaa, joka sijaitsee nykyisen Väylätien varrella. Hautausmaalta sen kaakon puoleisesta päästä, lähellä sodan jälkeen vuonna 1948 rakennettua kappelia, varattiin alue, johon haudattiin saksalaisia sotilaita vuosina 1941 – 1944. Viimeiset hautaukset tehtiin vähän ennen saksalaisten poistumista Rovaniemeltä.

Kaikki yllä olevat kuvat ovat saksalaisen sankarihautausmaan sankarivainajien päivän muistotilaisuudesta 16.5.1943. Kuvat: SA-kuva.

Viimeisimpiä haudattuja saksalaisia sotilaita vuonna 1944. Rovaniemi/Viirinkangas 8.11.1944. Kuva: SA-kuva.

Tammenlehvänkantajan, saksalaisen majurin hautaristi saksalaisten sankarihautausmaalla.
Rovaniemi/Viirinkangas  8.11.1944. Kuva: SA-kuva.

Sodan jälkeen saksalaisten sotilaiden hautausmaa oli osa 4. hautausmaata aina 1950-luvun lopulle asti. Haudoilla oli puuristit ja kaikki muistomerkit tai hakaristisymbolit oli poistettu haudoilta ja hauta-alueelta. Hautoja ei kaiketi kovin aktiivisesti kukaan hoitanut ja 1950-luvulla aloitettiin saksalaisten vainajien kerääminen eri puolilta nykyisen Suomen aluetta olleista kenttä- ja sankarihaudoista. Vainajien luita koottiin suomalaisten poliisien ja vapaaehtoisten voimin yhteistyössä saksalaisten kanssa vuodesta 1952 alkaen aina vuoteen 1966 asti. Vielä senkin jälkeen aina, jos jostakin löytyy saksalaisen sotilaan luita, ne siirretään asianmukaisen hautaustoimituksen jälkeen nykyisiin hautapaikkoihin. Pohjois-Suomen alueelle haudatut vainajat koottiin suunnilleen vuodesta 1960 vuoteen 1962 asti Rovakadulla olleen Torkkolan talon kellariin. Siellä tehtiin pöytäkirjoja ja laitettiin luita arkkuihin ennen kuin arkut lopulta siirrettiin Norvajärven mausoleumiin. Neljännen hautausmaan saksalaisten sotilaiden sankarihautausmaa tyhjennettiin todennäköisesti vuonna 1959.

Saksalainen sankarihautausmaa (1941 - 1959) IV hautausmaalla sinisellä merkittynä. Punaisen täplän kohdalla oli iso puinen risti ainakin vuonna 1943. Iso, mutta uudempi puinen risti oli hautausmaalla vielä vuonna 1954 otetussa valokuvassa. Se poistettiin kaiketi samaan aikaan kuin saksalainen hautausmaa tyhjennettiin. 

Kuva: Kalevi Mikkonen.

Valokuvia Viirinkankaan 4. hautausmaan saksalaisen hautausmaan osasta. Kuvat on otettu todennäköisesti 1950-luvun puolivälissä. Kuvat: Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge e.V/Eero Pajulan arkisto.

Saksalaiset sotilaat siunattiin haudan lepoon Etelä-Suomessa Helsingin Honkanummen ja Pohjois-Suomessa Norvajärven hautausmaalle. Ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita saksalaisia on haudattuna kaikkiaan 22 suomalaiselle hautausmaalle.

Norvajärven hautausmaa (Deutscher Soldatenfriedhof) sijaitsee kauniilla paikalla 18 kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen, Norvajärveen työntyvässä metsäisessä niemessä. Pysäköintialueelta vie noin 0,5 kilometriä pitkä hiekkapohjainen metsäpolku 16000 neliömetrin suuruiselle hautausmaa-alueelle. Alue on rajattu luonnonkivistä rakennetulla noin yhden metrin korkuisella kiviaidalla. Polku johtaa punagraniittiseen mausoleumiin. Kappelin on suunnitellut hampurilainen arkkitehti Otto Kindt. Se on rakennettu vuosina 1959 – 1963. Kappelin vihkiäiset olivat 31.8.1963. Lapin kommunistit vastustivat mausoleumia ja he järjestivät avajaispäivänä mielenosoituksen, johon osallistui noin 300 henkilöä. Kommunistien mauton mielenosoitus herätti laajalti paheksuntaa.

 Deutscher Soldatenfriedhof Norvajärvellä. Kuvat: Kalevi Mikkonen 2012.

Kappelin korkeassa eteisaulassa on veistos "Mutter und Sohn" eli “Äiti ja poika”, jonka on veistänyt saksalainen kuvanveistäjä Ursula Querner. Päätilassa on kahdeksan suurta kalkkikivitauluriviä. Tauluihin on kaiverrettu kyseisen taulun alla lepäävistä vainajista nimi, sotilasarvo sekä syntymä- ja kuolinpäivämäärä. Vainajat ovat arkuissa levyjen alla olevissa hautaholveissa. Arkut on hautaan laskettaessa asetettu holviin siten, että jokaisen vainajan arkku sijaitsee suoraan nimitaulun alapuolella. Ikkunoiden lyijylasimaalaukset ovat nimeltään ”Flamme des Lebens” eli ”Elämän liekki”. Maalaukset on tehnyt saksalainen taiteilija Olsen. Hautausmaa-alueella on lisäksi järven selkää vasten näkyvä kookas teräksinen risti, jonka juurella on muistotaulussa teksti, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa: “Kunnioituksemme kaikille niille sotilashaudoille, jotka ovat rakkautemme tavoittamattomissa ja siunaamme ne Jumalan rauhaan”. Ristillä muistetaan kaikkia niitä kaatuneita, jotka vielä ovat kenttähaudoissaan tai kadonneina.

"Äiti ja poika" -veistos. Kuva: Kalevi Mikkonen 2012.

Kappelin nimilaatat. Kuva: Kalevi Mikkonen 2012.

Teräksinen risti Norvajärven rannalla. Kuva: Kalevi Mikkonen 2012.

Mausoleumiin on haudattuna noin 2600 toisessa maailmansodassa kaatunutta saksalaista sotilasta. Tämän hautausmaan kummiorganisaatio on saksalaisia sotilashautoja ylläpitävän Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge e.V –organisaation Hampurin aluejärjestö ja hautausmaata hoitaa Rovaniemi-Napapiiri Rotaryklubi. 

Norvajärven hautausmaan parkkipaikan reunalla on myös norjalaisten Suomen rintamalla kaatuneiden vapaaehtoisten muistomerkki. Rovaniemi - Napapiirin Rotaryklubi on vuodesta 2010 vastannut myös norjalaisten Suomen rintamalla kaatuneiden vapaaehtoisten muistomerkin ja sen ympäristön hoidosta. Muistomerkkitaulu on kiinnitetty isoon kiveen. Muistomerkki on vihitty vuonna 1994.

Kiitos Eero Pajulalle valokuvista ja taustatiedoista!

Lähteitä:

Junila, Marianne. Deutscher Soldatenfriedhof – Pohjois-Suomen sanomalehdet saksalaisen sotilashautausmaan puolesta ja vastaan. Kirjassa: Rohkea, reima ja horjumaton. Toim. Antero Tervonen. Scripta historica XXVII, 403 – 414. Oulu: Oulun Historiaseura 1998.

http://personal.inet.fi/atk/omega/NJsuomi.html (Eero Pajulan tekstiä)

Omat arkistotutkimukset

SA-kuvat

Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorge e.V http://www.volksbund.de/home.html

Jatkosodassa kaatuneiden norjalaisten vapaaehtoisten muistomerkki. Kuva: Kalevi Mikkonen 2012.

Deutsche Zusammenfassung: Die Deutsche Soldatenfriedhöfe in Rovaniemi

Der erste Deutsche Soldatenfriedhof in Rovaniemi war in der Finnische Friedhof in Viirinkangas. Der Friedhof wurde 1941 durch die Deutsche Militärbehörden angeleg. Der Friedhof in Norvajärvi wurde am 31. August 1963 eingeweiht. Auf den Viirinkangas Friedhof und aus den Provinzen Lappland wurden die gefallenen deutschen Soldaten, nach Norvajärvi Friedhof überführt. Auf dieser Anlage ruhen 2600 deutsche Gefallene des Zweiten Weltkrieges. Der deutsche Kriegsgräberstätte Rovaniemi-Norvajärvi 18 km nördlich von Rovaniemi, der Hauptstadt Finnisch-Lapplands, liegt auf einem in den Norvasee vorspringenden Waldstück die deutsche Kriegsgräberstätte.

Ein Waldpfad führt von der Hauptstraße zu dem 16.000 m² großen Friedhofsgelände, das von einem Wall aus großen und kleinen Findlingen umschlossen ist. Ein schmiedeeisernes Tor gibt den Weg zu einem aus roten Granitquadern gefügten Gruftbau frei. In der hohen Eingangshalle wurde die Plastik Mutter und Sohn aufgestellt. In dem Gedenkraum befinden sich acht Reihen Muschelkalktafeln mit Namen, Dienstgrad, Geburts- und Sterbedaten der hier ruhenden Gefallenen, deren Sarkophage sich in der Gruft unmittelbar unter dem Gedenkraum befinden. Bei der Einbettung wurden diese so angeordnet, dass unter jeder Namentafel die zugehörigen Sarkophage stehen. Mitarbeiter des Volksbundes haben die Toten aus den Provinzen Lappland und Oulu geborgen.

Weithin über den See sichtbar mahnt ein hohes Kreuz aus Stahl, an dessen Fuß eine Gedenktafel angebracht wurde: Wir gedenken aller Kriegsgräber, die unserer Liebe unerreichbar sind und befehlen sie in Gottes Frieden.

English summary: The German soldiers’ cemeteries in Rovaniemi

The first German soldiers' cemetery was at Viirinkangas cemetery. It was founded in 1941. It was closed down about 1959. The bones of soldiers were transported to German soldiers’ cemetery at Norvajärvi, 18 km north of Rovaniemi, which was founded on August 31, 1963. 

The mausoleum, the only official monument of WWII German presence in Finnish Lapland, is the resting place for about 2600 Germans who fell in the World War II. After the Finnish-Soviet ‘Winter War’ (1939–40), Finland turned to Germany for help and came to cooperate with Germany’s 1941 attack on the Soviet Union. Some 200,000 German troops were based in Finland, mostly in the northern parts of the country. Towards the end of WWII, Finns turned against their former German brothers-in-arms, which led to the so-called ‘Lapland War’.

In the World War II about 15 000 German soldiers fell at the Finnish border. Most part of them are buried on Russian ground. There are two main cemeteries for German soldiers founded in Finland; one in Helsinki (Honkanummi) and one at Norvajärvi, Rovaniemi.

The Norvajärvi mausoleum is visited by a lot of German tourists and relatives to the soldiers during the summer season, but also Finnish tourists and locals.

Sata esinettä, sata kuvaa –näyttely Arktikumissa 

1.2.2017 - 14.1.2018

© Kalevi Mikkonen 2017, © Kuvat: Lapin maakuntamuseo

Lapin maakuntamuseon henkilökunta on koonnut Arktikumiin Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi näyttelykokonaisuuden, joka kertoo Rovaniemen ja rovaniemeläisten historiaa Lapin maakuntamuseon kokoelmia avaamalla. Kaikki esillä olevat esine- ja valokuva-aineistot ovat Lapin maakuntamuseon kokoelmiin tulleita lahjoituksia.

Näyttelyn tarkoituksena on valaista näin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna myös Rovaniemen historiaa itsenäisyyden ajalta. Lapin maakuntamuseo tarttui haasteeseen hiukan syvemmästä näkökulmasta kuin vain kertomalla kaupungin yleisestä historiasta. Museon henkilökunta päätti tehdä kokoelmanäyttelyn, joka nostaa esille museossa tallessa olevia esineitä, valokuvia ja arkistoa. Olen tutustunut museon varastoissa olevaan esineaineistoon museon ystäville järjestetyissä esittelyissä ja muutenkin, niin voin vakuuttaa että museon uumenista löytyy aivan valtaisa määrä kaikenlaista mielenkiintoista materiaalia vaikka sataan näyttelyyn eri aihepiireistä.

Ensimmäiset valkoisten sankarihautajaiset pidettiin Rovaniemellä 13.2.1918, kun Torniossa kaatunut Toivo Koivula haudattiin. 

Kuvaaja: Iikka Paavalniemi. 

Näyttelyn tekijät halusivat näyttelyn valmistamisen yhteydessä myös tutkia tarkemmin, mitä kaikkea kokoelmista löytyy ja millaisen kuvan ylipäänsä museon kokoelmat antavat Lapin ja erityisesti Rovaniemen satavuotiaasta historiasta. Samalla on tehty inventaariota siitä, mitä kokoelmista ei löydy. Onko jotakin tärkeää aineistoa, mitä museossa ei jostain syystä ole? Museon ystävien kokouksissa on tätäkin puolta pohdittu ja siellä on jo luetteloitu niitä aihepiirejä, mistä tarvitaan runsaasti lisätietoja. Samalla on pyritty keräämään tätä aineistoa (esineitä, valokuvia, kertomuksia) museon myöhempää käyttöä varten.

Pyykinpesua joen rannassa 1910-luvulla. Kuvaaja: Iikka Paavalniemi. 

Tässä näyttelyssä nousevat esille erityisesti ns. tavallisten ihmisten tarinat. Tekijät halusivat kertoa niistä rovaniemeläisistä; yksilöistä ja perheistä, joiden aineistoa kokoelmat sisältävät. Keitä he olivat? Millaista elämää he Rovaniemellä elivät? Miksi juuri heidän aineistoaan säilytetään museossa? Tarinat ja muistelut ovat myös osa vuonna 2000 järjestetystä ”Muistoja Rovaniemeltä” muistitiedon keruuprojektista ja keväällä 2016 pidetyistä yhteisistä muistelutilaisuuksista.

Näyttely kattaa siis sadan vuoden jakson rovaniemeläistä yksilöhistoriaa esinein, kuvin ja kertomuksin. Aineisto on sidottu laajempiin yhteyksiin, kuten sisällissotaan, talvi- ja jatkosodan vuosiin ja muihin ajan ilmiöihin lyhyehköillä taustateksteillä.

Talot tulessa murhapolton seurauksena vuonna 1930. Kuvaaja: tuntematon. 

Aineiston ja ajanjakson laajuuden vuoksi tekijät ovat tietysti joutuneet rajaamaan aihetta reippaasti ja valikoimaan sellaista materiaalia, joka samalla kun antaa kuvan eri vuosikymmenistä yleisemmin myös valottaa yksittäisten ihmisten ja perheiden kertomusten ja kuvien kautta tavallisten ihmisten arkista elämää. Erityisen hyvin tämä on mielestäni onnistunut 1910 – 1960 –lukujen kohdalla, jonne on onnistuttu löytämään mielenkiintoisia kertomuksia ja hyvin ajan henkeä kuvaavia valokuvia ja esineitä. Näyttelyn ehdottomasti mielenkiintoisin osa ainakin näin varttuneemman historiafanaatikon mielestä ovat juuri nuo aikajaksot.

Ylen lähetykset alkoivat näkyä Rovaniemellä 1964. Kun ei ollut omaa televisiota, sitä katsottiin vaikka näyteikkunasta. 

Kuvaaja: Lauri Alanärä.

Viimeiset vuosikymmenet tähän päivään asti eivät tämän kirjoittajan mielestä ole historiallisesti yhtä kiinnostavia kuin vanhemmat. Nykyiset tapahtumat ovat liian tuoreena mielessä eikä näyttelyyn ole löydetty mitään erikoisempaa. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että perspektiivi tuoreempiin tapahtumiin on lyhyt ja toisaalta tiedän, että museon kokoelmista puuttuu varsinkin 1980- ja 1990-luvuilta aika paljon esineaineistoa. Valokuva-aineistoa näistä ajoista kyllä löytyy runsaasti. Näyttelyssä onkin viimeisimmistä vuosikymmenistä lähinnä lyhyehkö yleiskertomus kuvien ja joidenkin esineiden kanssa maininnoilla tärkeimmistä tapahtumista ilman henkilökuvauksia. Lake Placidin olympialaisten kultamitalimies Jokkeri Törmäsen mäkipuku toki löytyy vitriinistä!

Kirjoittajan museolle lahjoittama marjatynnyri, jota käytettiin 1950- ja 1960 -luvuilla. Kuvaaja: Jukka Suvilehto.

Nämä kaksi erilaista metallista marjanpoimuria ovat olleet käytössä Rovaniemen seudulla puolukka- ja mustikkametsissä erityisesti 1960-luvulla. Marjanpoimureita on ollut myös puisia – sekä teollisesti valmistettuja että kotitekoisia. Kuvaaja: Suvi Harju.

Kaikkiaan näyttely on erittäin onnistunut kokonaisuus ja museon väki on onnistunut löytämään museon kätköistä varsin edustavan kattauksen rovaniemeläisten historiaa. Näyttely on myös museon henkilökunnan korkean ammatillisen tason mukaisesti jälleen hienosti laitettu esille samaan tilaan, jossa oli myös huippuhieno Wir waren freunde –näyttely. Visuaalisesti näyttelyä on mukava katsella ja se etenee vuosikymmenittäin helposti seurattavaa polkua. Suosittelen lämpimästi siihen tutustumista ja kannattaa myös varata reilusti aikaa yksityiskohtien tarkasteluun ja tekstien lukemiseen.

Yhdysvaltojen varapresidentti Lyndon B. Johnson vierailulla Rovaniemellä 1963. Kuvaaja: Lauri Alanärä.

”Nykyään kenen tahansa ulottuvilla on palveluja, joista sodan varjossa eläneet eivät uskaltaneet uneksiakaan. Mutta kaikkein arvokkaimman rovaniemeläiset ovat saaneet lahjana: ympäröivän luonnon, maisemaa kehystävät vaarat ja joet, Ounas- ja Kemijoen, joiden varaan asutus aikoinaan tänne syntyi ja jotka ovat Rovaniemen omaleimaisen identiteetin muodostajina ja tunnuksina korvaamattomia ja siitä syystä erityisen vaalimisen arvoisia. ”

Rovaniemeläinen mies, s. 1928.

Näyttely on Lapin maakuntamuseon omaa tuotantoa

Tekijät:

Tuija Alariesto, amanuenssi (näyttelyt)

Suvi Harju, kuva-arkistonhoitaja,

Ami Kallo, opas-valvoja

Hannu Kotivuori, museonjohtaja, arkeologi

Hanna Kyläniemi, amanuenssi (esineet)

Asko Leskinen, opas-valvoja

Heidi Pelkonen, amanuenssi (maakunnallinen työ ja arkisto)

Teijo Rovanperä, museomestari

Jukka Suvilehto, valokuvaaja

Museoavustajat: Timo Naukkarinen, Outi Gross, Anne Mustonen, Jarmo Ranttila, Tiina Syväniemi

English summary:

100 Objects, 100 Pictures in Arktikum

1.2.2017 – 14.1.2018

In 2017, Finland will celebrate its centenary of national independence. In honour of the event, the Regional Museum of Lapland will stage 100 Objects, 100 Pictures, an exhibition on the history of Rovaniemi and its inhabitants from 1917 to 2017 displayed with 100 objects and 100 photographs.

Highlighted from each decade are photographs, archive materials and objects from the museum’s collections that tell about the history of Rovaniemi and its people. The exhibition also addresses the basic activities of the museum especially with regard to maintaining and managing collections. Why have these items in particular been acquired and collected and what do they tell? It is also important to identify so-called blind spots, matters and phenomena that for some reason or another have not been recorded in the collections.

Museum collections are acquired mainly through donations. This exhibition also presents the importance of donors in recording our shared history. The materials that are obtained for museum collections are of greatest value when their stories and information on their context are also passed on to future generations. Individual stories and recollections are also an important part of this exhibition.