Luftwaffen sähkölaitos Rovaniemellä

© Kalevi Mikkonen 2017

Sähköntarve oli Rovaniemellä lisääntynyt merkittävästi sen jälkeen, kun saksalaisten kauttakulkuliikenne alkoi syksyllä 1940. Sähkönkulutusta lisäsivät myös Pohjolan Liikenteen korjaamot Korkalovaarassa, Kiirunan uusi asuntoalue ja saksalaisten autokorjaamot, pesulat, leipomot ja asuinparakit. Rovaniemellä oli toiminnassa vain yksi kauppalan sähkölaitos Pullinpuolella, joten uuden sähkölaitoksen rakentaminen tuli ajankohtaiseksi sotavuosien aikana.

Koska saksalaisten sähköntarve oli suurin, he vuokrasivat vuoden 1942 kesäkuussa Pitkäniemen sahan alueelta 16 000 neliömetrin alueen omaa sähkölaitostaan varten. Sähkölaitoksen asennustöistä vastasi Luftwaffen Bauverwaltung insinööri Hauptin johdolla. Rakennustoiminnan tueksi Heer antoi työvoimaksi sotavankeja. Insinööri Hauptin kerrotaan sanoneen, että ei mikään voimalaitos ollut tuottanut niin paljon vastusta ja harmia kuin tämä laitos, ennen kuin se saatiin loppujen lopuksi toimimaan. Yksikään kone tai laite ei toiminut kunnollisesti heti alusta alkaen vaan kaikki oli täytynyt korjata ja kokeilla, eräät koneet moneen kertaan. Se miksi juuri Luftwaffe vastasi sähkölaitoksen rakentamisesta ja toiminnasta, johtui todennäköisesti siitä, että vain Luftwaffella oli nimitettynä sähkönjakelusta vastaava viranomainen Rovaniemellä. Maavoimilla eli Heerillä sellaista ei ollut.

Sähkölaitos sijaitsi lähellä rantaa suurin piirtein nykyisen nelostien kohdalla noin 50 metrin päässä Pitkäniemen sahasta luoteeseen samalla tasalla. Vasta marraskuussa 1943 saksalaisten 750 Kw:n höyryllä toimiva hiilivoimalaitos liitettiin kauppalan verkkoon, silloinkin kokeiluluontoisesti. Vuoden 1943 aikana saksalaisten sähkölaitos toimitti sähköä kauppalan verkostoon 508 000 kWh. Vuoden 1944 toiminnasta ei ole tietoja olemassa. 

Saksalaisten sähkölaitos ja sen korkea savupiippu Sahanrannassa. Tämä lienee ainoa säilynyt valokuva tästä laitoksesta. Kuva: Aarne Uusipaavalniemi.

Sahanranta sopi hyvin hiilivoimalan paikaksi, koska sinne oli vedetty rautatien raide. Voimalaitokseen voitiin kuljettaa junalla polttoaineena käytettävää hiiltä. Itse voimalaitos oli varsin isokokoinen rakennus ja sen vieressä oli korkea piippu. Laitoksen pihassa oli myös erillinen toimistorakennus. 

Veturiesimies Toivo Ruuhonen kävi tutustumassa laitokseen sen valmistuttua. Toimistossa oli suomalainen tyttö töissä. Voimalassa oli kattilahuone, jossa oli kaksi valtavaa kattilaa. Kattilat olivat englantilaisen Babcock & Wilcoxin valmistamia vesiputkikattiloita. Tulistimet oli yhdistetty kattiloiden yhteyteen. Sen jälkeen oli turbiinihuone. Turbiini oli AEG:n valmistama. Kattiloiden lauhdevesi laskettiin Ounasjokeen. Pojat käyttivät lämmintä lauhdevettä hyödyksi uimalla siellä jopa talviaikaan. Ounasjoen rannalla oli myös saksalaisten pumppuasema, josta oli vedetty vesijohtoputket sähkölaitokseen. Ruuhosen mielestä laitos vaikutti siistiltä ja toimintavarmalta. Laitoksen lähellä asunut Jorma Keskipoikela kertoi, että laitosta rakentamassa oli suomalaisia työntekijöitä ja venäläisiä sotavankeja. Heti voimalaitoksen valmistumisen jälkeen se toimi katkonaisesti ja laitoksen piipusta nousi savua vain ajoittain. Joskus on väitetty, että suomalaiset työntekijät olisivat sabotoineet laitosta, mutta erään laitoksessa työskennelleen työmiehen mukaan tämä ei pidä lainkaan paikkaansa.

Saksalaisten tekemä sähkölaitoksen käyttöön tarkoitettu pumppuasema Ounasjoen rannalla. 
Kuva: Aarne Uusipaavalniemi. Tiedot: Timo Vuolio.

Saksalaisten sähkölaitoksen ja kauppalan sähkölaitoksen välille ei solmittu aluejakoa. Sen takia saksalaisten laitos toimitti kokeiluvaiheen aikana virtaa kauppalan verkostoon silloin, kun se oli kauppalan sähkölaitokselle epäedullista pienen kuormituksen takia. Tämä aiheutti sen, että kauppalan sähkölaitoksen tehokerroin laski välillä lähes olemattomiin. Joulukuussa saavutettiin suomalaisten ja saksalaisten sähkölaitosten yhteinen huippukuorma, joka oli 1380 kW. Isompiakin on voinut olla, mutta saksalaisten tilastot olivat puutteellisia. Saksalaisten sähkölaitos toimi vain tammikuun 8. päivään 1944 asti, jonka jälkeen se oli korjattavana. Laitoksen toiminnasta ei ole tietoja kevään 1944 ajalta, mutta on melko todennäköistä, että se oli toiminnassa korkeintaan vain ajoittain. Sodan jälkeen saksalaisten käyttämä lokomobiili kuljetettiin Poriin, jossa Rosenlewin konepaja käytti sitä mallina sotakorvaustuotteiden valmistuksessa. Saksalaiset tuhosivat sähkölaitoksen perusteellisesti räjäyttämällä syksyllä 1944. Laitoksen vieressä olevat isot hiilikasat sytytettiin myös ja kytivät vielä pitkään. Monet rovaniemeläiset hakivat kasasta hiiliä talojensa lämmitykseen.

English summary: Luftwaffe coal power plant in  Rovaniemi

Luftwaffe build a coal power plant near Ounasjoki river in Rovaniemi in 1942 - 1943. It was in use during 1943 - 1944. The Germans destroyed it when they left Rovaniemi in October 1944. In the picture above you can see the plant and it's big chimney. In the other picture there is a pump station near Ounasjoki. It was built to serve water to the plant.

___________

Lähteitä:

Mikko Jylhä ja Markku Torkko, Sata vuotta Rovaniemen energiaa 1913 - 2013. Kerava 2014. 
Luutnantti T. Teräksen raportti. Yhteysesikunta Roin arkisto. Kansallisarkisto.

Tapani Ranta, Rovaniemen hiilivoimalaitoksesta tietää harva yhtään mitään. Lapin Kansa 11.10.1998.

AOK 20 O.Qu. Überblick über die Versorgunglage der 20.(Geb.) Armee vom 1.9.42. AOK 20, 27252/36. T-312, R-1022. National Archives and Records Administration (USA).

Kiitokset Timo Vuoliolle valokuvista!

SS-Reichsführer Heinrich Himmlerin vierailut Suomessa ja Rovaniemellä

© Kalevi Mikkonen 2017

Kolmannen valtakunnan yksi merkittävimmistä ja pelätyimmistä johtajista oli sekä Gestapon että SS:n johtaja SS-Reichsführer Heinrich Luitpold Himmler (7.10.1900-23.5.1945). Hän oli vastuussa Saksan keskitys- ja tuhoamis-leirijärjestelmän organisoimisesta.

SS-Reichsführer Heinrich Himmler. (Kuva: Bundesarchiv)

Himmler kävi kolme kertaa Suomen alueella. Ensimmäisen kerran hän kävi jo välirauhan aikana 10.2.1941 pikavierailulla Petsamon Kolttakönkäällä. Himmler poikkesi Suomen puolella tutustumassa Kolttakönkään kirkkoon ja kolttakylään Norjan -vierailunsa yhteydessä. Hän ei tuolloin tavannut suomalaisia viranomaisia.

Toinen vierailu oli hieman pitempi. Himmler saapui Rovaniemelle 22.3.1942 Junkers Ju 52 -kuljetuskoneella. Hän tapasi eversti Eduard Dietlin ja yöpyi Hotelli Pohjanhovissa. Seuraavana päivänä hän lensi Petsamoon tapaamaan kenraali Ferdinand Schörneriä ja palasi takaisin Rovaniemelle 24.3., jolloin hän tapasi mm. Dietlin, eversti Oiva Willamon ja maaherra Kaarlo Hillilän Pohjanhovin päivällisellä. Keskustelua käytiin mm. Leningradin valtauksen suunnitelmista, suomalaisesta Waffen-SS -pataljoonasta sekä Suomen ja Norjan tulevista rajajärjestelyistä. Dietl oli pyytänyt Himmleriltä Saksassa olevan suomalaisen Waffen SS-vapaaehtoispataljoonan siirtämistä Lappiin saksalaisjoukkojen vahvistukseksi. Himmler kiitteli suomalaisia maineensa mukaisiksi sotilaiksi. Hän kuitenkin päätyi siihen, että tässä vaiheessa pataljoonaa ei siirrettäisi Suomeen. Hän ei varmaankaan olisi halunnut päästää suomalaisia takaisin Suomeen, koska tällä joukolla oli paitsi propaganda-arvoa, se myös toimi eräänlaisena panttina Suomen suhteen.

Aikalaisten mukaan täysin asiallisesti ja poliittisesti korrektisti käyttäytynyt Himmler oli ollut talvisella tarkastusmatkalla Norjassa ja poikkesi sieltä pikavierailulle Rovaniemelle tapaamaan Lapin saksalaisjoukkojen komentajaa kenraalieversti Dietliä. Himmler kehui suomalaisille, miten Suomea arvostettiin Saksassa enemmän kuin suomalaiset tiesivätkään. Määräävissä asemissa olevien sympatiat Suomea kohtaan olivat yhtä suuret kuin koko Saksan kansan. Himmlerin mukaan Suomi oli Saksan liittolaisista suosituin. Himmleriä oli erityisesti ilahduttanut suomalaisten ja saksalaisten välillä pohjoisessa vallinnut hyvä toveruus. Willamon mukaan keskustelu Himmlerin kanssa oli ollut mitä avomielisintä ja rehtiä. Maljoja kilisteltiin ahkerasti toveruudelle ja aseveljeydelle. Willamo myös täytti Dietlin toiveen saunaillan järjestämisestä Himmlerille.

Tämä vierailu muistetaan Rovaniemellä parhaiten metsäherra Jarl ”Sunkku” Sundquistin Pohjanhovin vessaepisodista. Hotelli oli tyhjennetty vain Himmlerin käyttöön ja vartiomiehet asetettu oville. Sundquistille, joka hiipi salaa keittiön kautta hotelliin edellisillan laskua selvittämään, tuli vessahätä ja hän meni asioille. Viereisessä kopperossa oli myös Himmler asialla. Himmler hermostui yllättävästä tulijasta, ja ryntäsi housut nilkoissa kopista ulos. Samassa vihellys halkaisi ilman ja kaksi siviilipukuista miestä vangitsi Sundquistin. Sundquist vietiin kuulusteluihin ja häntä epäiltiin murhamieheksi ja rikolliseksi. Lopulta tiukan kuulustelun jälkeen Sundquist keksi keinon. Hän käski soittaa Dietlin, jonka hyvin tunsi, selvittämään asiaa. Dietl tuli paikalle ja väärinkäsitys korjattiin välittömästi. Konjakkilasien ääreen ilmestyi myös Himmler, ja pian juttu luisti ja nauru raikui. Lopulta Himmler teki Sundquistin kanssa sinunkaupat.

Myös pyöveli tarvitsee välillä rentoutumishetkensä. Himmler pelaamassa baijerilaista kiekkoa Lapin vierailullaan. 

(Kuva: Lapin maakuntamuseo)

Huono sää esti Himmlerin lennon Kiestinkiin seuraavana päivänä, joten Hillilä järjesti pikaisesti kotonaan päivällisen, jonne kutsuttiin Himmler seuralaisineen, Dietl, Korück 525:n päällikkö ja paikallinen Gestapon johtaja Iwan Heunert, AOK esikuntapäällikkö Ferdinand Jodl ja Willamo. Hillilä kutsui ulkoministeriön ohjeen mukaan Himmlerin vierailulle Helsinkiin, mutta hän ei tarttunut kutsuun vedoten kiireisiinsä. Hillilä kertoi raportissaan Himmlerin puhuneen sivumennen ja kylmässä äänilajissa juutalaisista ja heidän kohtelustaan Saksassa. Himmler oli maininnut jonkun ”aktionin” olevan paraikaa käynnissä heitä kohtaan. Hillilä raportoi Himmlerin kertoneen myös, että kaikki mustalaiset oli Saksassa kerätty yhteen ja siirretty Lublinin tienoille Puolaan. Suomessa ei tiedetty, että kansallissosialistien virkamiehiä oli kokoontunut 20.1.1942 Wannsee-järven rannalla olevalle huvilalle, jossa päätettiin ”lopullisesta ratkaisusta”, mikä tarkoitti kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamista. Seuraavana päivänä huonon sään jatkuessa Himmler kuljetettiin autolla Kiestinkiin, jossa ohjelmaan kuului käynti kenraali Hjalmar Siilasvuon luona Kananaisen kylässä ja Kiestingissä SS-divisioona Nordissa. Kiestingistä hän matkusti 28.3. lentokoneella Tallinnaan.

Himmler kenraali Siilasvuon vieraana Kananaisissa 27.3.1942. (Kuva: SA-kuva)

Kesällä 1942 (29.7.-6.8.) Himmler teki virallisen vierailun Suomeen yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia, joista hänellä on nimilista. Himmler oli juuri ennen Suomen matkaansa käynyt tutustumassa Auschwitziin. Himmler tapasi 29.7. pääministeri J.W. Rangellin, joka kuvaili keskusteluaan historiantutkija Mauno Jokipiille 3.11.1961: "Himmler kysyi, miten Suomen juutalaisten laita on. Sanoin hänelle, että Suomessa on noin pari tuhatta juutalaista, kunnollisia perheitä ja yksilöitä, joiden pojat taistelevat armeijassamme niin kuin toisetkin suomalaiset, ja jotka ovat yhtä kunnioitettuja kansalaisia kuin muutkin. Päätin lausuntoni sanoihin: "Wir haben keine Judenfrage", ja sanoin sen kyllin täsmällisesti, että keskustelu tästä asiasta päättyi siihen. Muuta kertaa ei juutalaiskysymyksestä Himmlerin kanssa keskusteltu." Suomalaisilla tiedusteluelimillä oli jo tuolloin jonkinlainen kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan.

Kerrotaan, että Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Tämä kertomus lienee kuitenkin pelkkää tarua. Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppusodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan. Helsingissä Himmler tapasi 29.7. myös presidentti Risto Rytin ja seuraavana päivänä hän oli jo Mikkelissä tapaamassa marsalkka Mannerheimia. Mannerheim otti vieraansa vastaan huomaavaisesti ja ystävällisesti. Himmleriä vastassa oli kunniakomppania ja tapausta juhlittiin juhlavalla päivällisellä Mikkelin klubilla.

Himmler ja Mannerheim tarkastavat kunniakomppanian Mikkelissä päämajan pihalla 30.7.1942. (Kuva:SA-kuva)

 Himmler, Mannerheim ja kenraali Waldemar Ehrfurth Mannerheimin tarjoamalla päivällisellä Mikkelin klubilla 30.7.1942. (Kuva: SA-kuva)

Mikkelistä Himmler jatkoi matkaansa jälleen Rovaniemellä 31.7.1942. Ensimmäinen tapaaminen oli Hillilän kanssa Dietlin kahvikutsuilla, jolloin Dietl kertoi joukkojensa hyökkäävän syksyllä Kantalahteen. Tämän edellytyksenä oli kuitenkin suomalaisten samanaikainen hyökkäys Muurmannin radan katkaisemiseksi. Seuraava tapaaminen oli samana iltana Willamon Rajavartioston alueella olevassa asunnossa, jonne hänet yhdessä Dietlin ja Hillilän kanssa oli kutsuttu saunomaan. Tästä tapaamisesta on säilynyt valokuva, jossa herrat poseeraavat Rajavartioston aidan vieressä nykyisen Karhunkaatajan tien kohdalla.

Hillilän raportin mukaan tapaamisessa keskusteltiin mm. Leningradin näköpiirissä olevasta valtauksesta. Himmler, joka oli saanut Mikkelissä Mannerheimiltä Vapaudenristin suurristin, näytti Hillilän mukaan olevan erittäin tyytyväinen Suomen matkaansa ja täällä saamaansa vastaanottoon. Himmler kuvaili käyntiään Helsingissä ja Mikkelissä ”hyvin voimakkain superlatiivein”. Hän sanoi jo kokonaan kotiutuneensa Suomeen ja viihtyvänsä täällä paremmin kuin missään muualla Saksan ulkopuolella. Yhteysesikunnan esikuntapäällikkö everstiluutnantti Åke Frey pääsi myös tutustumaan Himmleriin. Yksityisesti hän totesi Himmlerin olleen ”miellyttävä kokemus, avomielinen, kohtelias ja ystävällinen”.

Seuraavana päivänä 1.8. Himmler saapui lentokoneella Parolan kentälle. Koneen miehistö majoitettiin Aulangon hotelliin. Himmler oli silmin nähden hermostunut ja kärsimätön, koska mahdollisesti huonot uutiset itärintamalta ahdistivat häntä. Hän halusi viettää hieman lomaa suomalaisessa järvimaisemassa. Puolustusvoimien ylilääkäri lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti oli tarjonnut Tyrvännön Petäyksessä olevan huvilansa käyttöön. Petäykseen matkasivat Himmler, henkilökohtainen hieroja Felix Kersten, SS-Hauptsturmführer Grothmann, SS-Obersturmführer Kiermayer ja Suolahti. Mukana oli myös kolme Valtiollisen poliisin Valpon miestä. Vierailua varten Petäykseen oli palkattu keittiömestari ja tarjoilijatar. 

Paikkaa oli helppo vartioida ja se eristettiin uteliailta. Järjestelyt olivat huippusalaisia. Huvila oli vierailun aikana kuin linnoitus, ja sinne oli mm. vedetty kuuma linja Saksan lähetystön kautta Berliiniin Hitlerin päämajaan. Himmler soittikin vierailun aikana joka päivä Berliiniin. Himmleristä muistuttaa edelleenkin Palvelualojen Ammattiliiton Hotelli Petäyksen pihapiirissä Himmlerin polkuna tunnettu rantapolku sekä väestönsuojassa oleva heteka, jossa Kolmannen valtakunnan toiseksi vaikutusvaltaisin johtaja nukkui neljä yötä. Hetekassa ei Himmlerin jälkeen ole tiettävästi kukaan muu nukkunut. 

Himmler veneretkeltä tulossa. Kersten ojentaa auttavan kätensä. (Kuva: Suomen Kuvalehti 46/1963)

Himmler halusi vierailunsa aikana viettää muutaman päivän kalastamalla ja soutelemalla Vanajavedellä. Himmler viihtyi myös suurten sotakarttojensa ääressä ja välillä hän kävi kävelemässä metsässä sieniä keräämässä. Himmler teki jatkuvasti kysymyksiä Suolahdella lukemattomista pienistä yksityiskohdista. Himmler vieraili myös läheisellä pääministeri Rangellin huvilalla Luopioisten Kukkiajärvellä. Felix Kerstenin mukaan tämä Suomen matka jäikin Himmlerin viimeiseksi lomailuksi sodan aikana. Himmlerille oli 5.8. varattu lentokyyti Junkers Ju 52 -koneella Parolasta Helsinkiin, mutta viime hetkellä hän päättikin matkustaa autolla.

"Hämeenlinnassa tällaista tapausta varten oli varattu suuri henkilöauto, joka tilattiin meitä hakemaan ja sillä ajoimme sitten Turengin ja Hyvinkään kautta Helsinkiin", Eino Suolahti kirjoitti Suomen Kuvalehdessä. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Hattulan Pyhän Ristin kirkko. Himmler oli suomalaisen antropologiystävänsä Yrjö von Grönhagenin tutkimusten takia myös kansatieteellisesti kiinnostunut Kalevalan kansanperinteestä.

Himmler ja pääministeri Rangell jälkimmäisen huvilalla Luopioisten Kukkiajärvellä. Takana Grothmann ja majuri Hovilainen. 

(Kuva: Suomen Kuvalehti 46/1963)

Himmlerin matkojen todellista tarkoitusta ei kukaan oikein tiennyt, mutta ilmeisesti hän halusi selvitellä pohjoisissa olosuhteissa elävien saksalaisten mielialoja ja tutustua suomalaisten ”rodulliseen erikoislaatuisuuteen”.

Himmlerin Suomen vierailuista ei etukäteen eikä itse matkan aikana kerrottu julkisuuteen. Kummastakaan Rovaniemen vierailusta ei ollut sanaakaan lehdissä kuin vasta kesän 1942 vierailun jälkeen, kun mm. Lapin Kansa julkaisi 11.8.1942 lyhyen uutisen Himmlerin saamasta kunniamerkistä ja hänen käynnistään pohjoisessa.

Lapin Kansa 11.8.1942. (Kuva: Kalevi Mikkonen)

_________

Lähteitä:

Mauno Jokipii, Himmlerin Suomen-matka v. 1942. Historiallinen Arkisto 58/1962, 417–441.

Hannu Rautkallio, Holokaustilta pelastetut. Helsinki 2004.

Jarl Sundquist, Kairankiertäjä. Helsinki 1961.

Eino E. Suolahti, "Himmlerin "lomamatka" Suomeen kesällä 1942". Suomen Kuvalehti nr. 46/1963 (16.11.1963), 37 - 41.

Timo J. Tuikka, Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän elämä. Keuruu 2011.

Mikko Uola, Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle. Hämeenlinna 2010.

http://www.jormanmaailma.fi/index.php?juttuId=jutut/mennyt%20maailma/himmler.htm& Jorma Virtanen: "Himmlerin heteka on yhä Petäyksessä". 29.5.2003.

English summary: Himmler in Finland and Rovaniemi

Heinrich Luitpold Himmler (7 October 1900 – 23 May 1945) was Reichsführer  of the Schutzstaffel (Protection Squadron; SS), and a leading member of the National Socialist Party (NSDAP) of Germany. Himmler was one of the most powerful men in Germany and one of the people most directly responsible for the Holocaust.

Himmler visited Finland three times. First visit was 10.2.1941, when he briefly paid a visit to Kolttaköngas to see a church and a Skoltish village. Next visit was in 22.3.-28.3.1942, when he first came to Rovaniemi and visited also Kiestinki. He did not visit Helsinki this time. Third visit was in 29.7.-6.8.1942, which was both  official and vacation. This time he first arrived in Helsinki to see president Risto Ryti and prime minister J.W. Rangell. Himmler wanted to present a list of Finnish Jews to Finnish goverment, so that they could have expelled to Germany but his wishes were blocked. 

From Helsinki he travelled by air to Mikkeli to see marshall Mannerheim. From Mikkeli he travelled to Rovaniemi again and from Rovaniemi to have a vacation in Petäys. Himmler discussed some military matters with Finnish and German generals and met also Finnish public officials.

Himmler stayed in major Eino Suolahti´s villa situated in the lake district in southern Finland in Petäys. He was accompanied only by Kersten, Kiermayer, Grothmann, Suolahti and the Secret State Police officers. Himmler spent whole week swimming, fishing, visiting sauna, picking berries and mushrooms and walking in the forests.

Himmler arrived in Finland straight after visiting Auschwitz. As eye-wittnessed by Suolahti, he was seemingly nervous and could not sit in one place for long time. Even on holiday he had daily phone conversations with Hitler. On the way back to Helsinki, Himmler visited Hattula Holy Cross Church.

Eduard Dietl –  Saksan Lapin armeijan kenraali

© Kalevi Mikkonen 2017 (Päivitetty 21.10.2023)

Kenraalieversti Eduard Dietl (1) (21.7.1890 - 23.6.1944) oli jatkosodan aikana pisimmän ajan saksalaisten armeijan komentajana Lapissa. Adolf Hitler nimitti hänet uudeksi komentajaksi Nikolaus von Falkenhorstin tilalle 15.1.1942. Hitlerin mielestä hänen suosikkikenraalinsa oli parempi johtamaan Lapin rintaman sotatoimia. Dietl ei aluksi ollut kovin innokas alkamaan komentajaksi, mutta Saksan yleisesikunnan päällikkö Alfred Jodl ja Hitler itse ylipuhuivat hänet ottamaan päällikkyyden vastaan. Hitler myös uskoi Dietlin parantavan yhteistoimintaa Suomen sodanjohdon kanssa. Saksan sodanjohdon valtuuttamana hän matkustikin pikimmiten tapaamaan marsalkka Mannerheimiä taivuttaakseen suomalaiset mukaan Leningradin saartoon ja katkaisemaan Muurmannin radan. Hän kuitenkin epäonnistui näissä pyrkimyksissään.(2)

Kenraalieversti Eduard Wolfrath Christiaan Dietl. (Kuva: SA-kuva)

Dietl osallistui myös marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäiville 4.6.1942 ja kerrotaan hänen välittäneen kutsun myös Hitlerille, joka kuitenkin oli jo oma-aloitteisesti päättänyt osallistua Mannerheimin syntymäpäiville. Mannerheimin syntymäpäiväjuhlien yhteydessä Hitler ilmoitti Dietlille ylentäneensä tämän kenraalieverstiksi. Hitler myös huomioi Dietlin erityisen näkyvästi ja iloisesti tervehtiessään häntä ja pysähtyi hänen luokseen uudestaan sen jälkeen kun oli tervehtinyt muita saksalaisia upseereita. Seuraavan päivän lehdissä juhlapäivällisen vietosta kerrottaessa mainittiin Dietlin sutkausten saaneen koko vaunuosaston puhkeamaan nauruun hänen kertoessaan jonkun kaskun vuoristojääkäreistä.(3)

Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä 4.6.1942. (Kuva: SA-kuva)

Lappland-Kurier 5.6.1942. (Kuva: Kalevi Mikkonen)

Dietl toimi Suomessa armeijakuntansa esikunnassa Rovaniemellä. Hän oli ensimmäinen saksalaiskenraali, jolle Hitler Norjan Narvikin puolustustaistelujen ansiosta myönsi rautaristin tammenlehvillä. Saksan sotapropagandassa häntä kutsuttiin "Narvikin sankariksi". Ennen nimitystään Lapin armeijan komentajaksi Dietl johti saksalaista 3. vuoristodivisioonaa Norjan maihinnousun aikana 9.-10. huhtikuuta 1940 ja vuoristoarmeijan Gebirgskorps Norwegen -armeijakuntaa Suomen ja Norjan alueilla itärintaman pohjoisimmassa osassa. Komentajan nimityksen yhteydessä Suomessa olevat saksalaisten joukot nimettiin Lapin armeijaksi (Armee Lappland) 15.1.1942 ja kesäkuun 20. samana vuonna armeijakunnan nimeksi muutettiin 20. vuoristoarmeija (20. Gebirgsarmee).(4)

Kenraali Erich Heinrichs ja Dietl Rovaniemellä AOK:n tiloissa 24.5.1943. (Kuva: SA-kuva)

 Dietl oli vakaumuksellinen kansallissosialisti

Suomessa yhteysupseerina Mikkelin päämajassa toimineen jalkaväenkenraali Waldemar Erfurthin mukaan Dietl oli suuri idealisti ja vakaumuksellinen kansallissosialisti, joka vilkkaalla tavalla puolusti vakaumustaan. Hän oli jo pitkään ollut kansallissosialistisen puolueen jäsen ja nautti Hitlerin ja puolueen kenraaleille osoittamaa hyvin harvinaista suurta arvonantoa. Kun Dietl vieraili Saksassa, Hitler otti hänet aina vastaan ja osoitti hänelle suurta suosiota.(5)

Dietl oli jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 liittynyt kansallissosialistisen puolueen edeltäjään Saksan työväenpuolueeseen numerolla 524 ja hän piti ylpeydellä asepuvussaan Kansallissosialistisen Työväenpuolueen eli NSDAP:n merkkiä. Dietl oli nuorena miehenä osallistunut natsien epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen vuonna 1923. Vuosien kuluessa hän oli tukenut horjumatta Hitlerin valtaannousua ja ansainnut kansallissosialistisen upseerin maineen.(6)

Dietl oli tunnettu Hitlerin kannattaja, jolle oli myönnetty puolueen kultainen ansiomerkki, joka oli verraten harvinainen kunnianosoitus ammattisotilaalle.(7) Marraskuussa 1943 suurta kansansuosiota myös Saksassa nauttineen Dietl piti useita virallisia puheita Saksan eri kaupungeissa, jolloin hän korosti "Saksan kansan kohtalontaistelua, koska koko maailman juutalaiset olivat liittyneet yhteen tuhotakseen Saksan ja Euroopan".(8) Suomessa Dietl sen paremmin kuin muutkaan kansallissosialistiset saksalaiset eivät puhuneet samalla lailla eivätkä tiettävästi suunnitelleet mitään rodulliseen vainoamiseen liittyviä toimenpiteitä. 

Adolf Hitler ja Eduard Dietl. (Kuva: Wikipedia Commons, public domain)

Huolimatta siitä, että Dietl oli vakaumuksellinen kansallissosialisti, omien sanojen mukaan ”hänelle ei tulisi mieleenkään ryhtyä tätä oppia Suomessa saarnaamaan”.(9) Toisin kuin Saksalle, Dietl piti demokratiaa sopivimpana yhteiskuntamuotona Suomelle. Vaikka kansallissosialistiset symbolit, kuten hakaristi, olivat aina esillä, suomalaiset eivät nähneet sotilaita kansallissosialismin edustajina eivätkä olleet juurikaan kiinnostuneita keskustelemaan aatteen yksityiskohdista. Asiasta ei vain puhuttu sen paremmin valtioiden kuin niiden kansalaistenkaan normaalissa kanssakäymisessä. Dietl myös hiveli suomalaisten turvallisuuden tunnetta lupaamalla puolustaa Lapin rajoja niin kuin ne olisivat Saksan rajoja.(10)

 Dietl nautti niin saksalaisten kuin suomalaisten suosiota

Dietl oli Suomessa ollessaan kuitenkin varsin pidetty, Suomen ystäväksi mielletty saksalaisupseeri. Hän oli perehtynyt tarkkaan Suomen kehitykseen ja historiaan. Hän oli aikalaisten mukaan vahva persoonallisuus ja hänellä oli erikoisen hyvä kyky hoitaa arkaluonteisia henkilösuhteita. Rovaniemeläisille tuli tutuksi hänen luiseva olemuksensa, utelias luonteensa ja eloisat silmät. Hänet nähtiin usein kävelemässä kauppalan keskustassa tai kunnioittamassa läsnäolollaan juhlatilaisuuksia. Kaikista Rovaniemellä oleskelevista saksalaisupseereista juuri Dietlin kasvot ja olemus jäi hänet tavanneiden mieleen parhaiten. Yhteyksissään suomalaisen väestöön hän oli muille saksalaisille esikuva.(11)

Dietl ja kauppalanjohtaja Viljo Heino tutustuvat maatalouskerholaisten viljelyksiin. (Kuva: Timo Vuolion arkisto)

Viljo Heino ja Dietl keskustelemassa ilmeisesti jossakin Rovaniemen saksalaisessa sotilaskodissa. (Kuva: Timo Vuolion arkisto)

Dietl pelaamassa baijerilaista kiekkoa Rovaniemellä 26.3.1943. (Kuva: SA-kuva)

Vaikka Dietl oli kotoisin Baijerista, häntä pidettiin usein itävaltalaisena, alppijääkäreiksi kutsuttujen 20. vuoristoarmeijan itävaltalaisjoukkojen mukaan. Dietl ei ollut ainoastaan innokas vuorikiipeilijä ja laskettelija vaan aikalaisten mukaan myös uskomattoman sitkeä ja hyväkuntoinen ainakin ennen sotaa.  Hän rakennutti Rovaniemelle Ounasvaaran ensimmäisen pujottelurinteen vuonna 1943.(12)

Dietl hiihtelemässä Ounasvaaran maisemissa. (Kuva: Timo Vuolion arkisto)

Yhteysesikunta Roin upseeri A.O. Väänänen luonnehti Dietliä luonteeltaan laajat yleistiedot omaavaksi, harkitsevaksi, rehdiksi ja oikeudenmukaiseksi ihmiseksi, joka vihasi vilppiä. Hän myös valloitti välittömällä ja iloisella käytöksellään niin suomalaisen kuin saksalaisen sotilaan myötätunnon. Väänänen kertoi Dietlin olevan myös taitava ja temperamentikas puhuja, joka osasi temmata kuulijat mukaansa.(13)

Maaherra Kaarlo Hillilä kuvaili ensitapaamisellaan Dietliä vaatimattomaksi, asialliseksi ja sympaattiseksi. Hillilän mielestä Dietl oli vapaa turhista muodollisuuksista eikä osoittanut sellaista kiinnostusta poliittisiin kysymyksiin kuin edeltäjänsä. Jatkossa Dietl piti erityisen hyvinä ystävinään Yhteysesikunta Roin johtajaa eversti Oiva Willamoa ja Hillilää, joita hän kiitteli myös Mannerheimin 75-vuotisjuhlilla.(14)

Ounasvaaran kisat 23.3.1944. Dietl ja Willamo seuraamassa pujottelukilpailua. (Kuva: SA-kuva)

Dietl oli myös alaistensa suosiossa. Dietlin esikuntaan siirron saanut Konrad Knabe kertoi kirjassaan ”Lapin lentotiedustelijat” löytäneensä ylipäällikön ja hänen alaistensa joukossa toveripiirin, jonka vertaista hän ei ollut koskaan tavannut. Dietlin luona vallitsi yhteenkuuluvaisuuden henki, joka olisi voinut olla malliesimerkki kaikille Wehrmachtin esikunnille.(15) Dietlin luonteesta kertoo, että hän oli aina ollut erittäin varovainen valitessaan apulaisia ja luotti parhaiten koeteltuihin ystäviinsä, jotka tunsivat hänen omalaatuiset tapansa.(16) 

Dietlillä oli tapana käydä usein tarkastusretkillään eri puolilla Lappia. Petsamossa hän vieraili usein. Yleensä hän tuli Fieseler Fi 156 -lentokoneella suoraan Alaluostarin entisen kasarmin kentälle. Dietl tapasi soittaa puhelimella ennen tuloaan ja pyytää lämmittämään saunan. Dietl toi myös pieniä lahjoja suomalaisten tuttavaperheidensä lapsille.

Dietlin kuolema ja sitä edeltäneet tapahtumat

Rovaniemeltä Saksaan suuntautuvilla matkoillaan Dietl käytti melkein aina ajan säästämiseksi lentokonetta. Aluksi hänellä oli käytettävissään nopea Heinkel 111, joka suoriutui matkasta Rovaniemi-Berliini välilaskuitta 5,5 tunnissa. Tämä kone otettiin kuitenkin kasvavan kalustopulan takia muuhun käyttöön vuonna 1943 ja sen tilalle annettiin Junkers 52 -kuljetuskone, jota Dietl käytti sen jälkeen.(17)

Jatkosodan aikana Dietl olisi halunnut Suomen ja Saksan joukkojen tekevän yhteishyökkäyksen Muurmanskin rataa vastaan, jotta paine itärintaman keskeisillä alueilla olisi helpottunut ja jotta radan kautta kulkeva länsiliittoutuneiden apu Neuvostoliitolle olisi katkaistu. Suomi ei kuitenkaan ollut tähän poliittisesti valmis, koska Suomessa pelättiin Yhdysvaltojen julistavan sodan Suomea vastaan. Tämän takia Mannerheim ei suostunut aloittamaan hyökkäystä käyttäen tekosyynä sitä, että Saksan olisi sitä ennen pitänyt valloittaa Leningrad. Vaikka Dietl viihtyi Suomessa hyvin, hän oli silti lähimmille työtovereilleen vihjaissut haluavansa päästä päärintamalle, kun tiedot kertoivat rintamatilanteen muuttuneen Saksan kannalta huonommaksi. Dietl sai jatkuvasti tietoja Suomen kasvavasta kriittisyydestä sotaan ja pyrkimyksistä irtautua siitä. Hän ei ehkä olisi halunnut olla Suomessa silloin, kun Suomen ja Saksan aseveljeys tulisi jossakin vaiheessa päättymään.(18)

Keväällä 1944 raportoi Willamo Päämajaan, että Dietl eräässä saunaillassa ilmoitti pahoittelunsa sen johdosta, että he kaiken todennäköisyyden mukaan joutuvat hävittämään Lapin, jos tilanne muuttuu kestämättömäksi.(19) Normandian maihinnousun jälkeen Dietl ja Hillilä pohtivat asiaa palaverissaan ja Dietlin mukaan mikäli maihinnousu onnistuisi, se ratkaisisi koko sodan Saksan tappioksi. Jos taas Saksa olisi pystynyt lyömään liittoutuneet takaisin, Saksalla olisi ainakin ollut mahdollisuus selviytyä.(20)

Jatkosodan ratkaisutaistelujen aikaan kesäkuun 1944 puolivälissä Dietl kiersi tapaamassa Suomen poliittista ja sotilaallista johtoa. Saksan sodanjohdolle Dietl painotti Suomen tarvitsevan kaiken mahdollisen materiaaliavun. Hillilälle hän mainitsi, että Führer oli tuntenut epäluuloa Suomea kohtaan ja että tämä epäluulo oli johtunut siitä, että Hitler oli saanut Suomen oloista ja mielialoista väärää tietoa suurlähettiläs von Blücherin kautta.(21) Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi Dietl lähetti OKW:n luvalla jonkin verran panssarintorjunta-aseita suomalaisille omien joukkojensa varastoista.(22)

Dietl sai käskyn osallistua Sonthofenissa pidättäville luentopäiville ja saapua kuuntelemaan niihin liittyvää esitelmää Obersalzbergiin. Hän  matkusti 18.6.1944 Junkers 52 -lentokoneella Saksaan. Sonthofenissa vietetyn ajan jälkeen hän matkusti 21.6. Obersalzbergiin keskustelemaan Suomen tilanteesta Hitlerin kanssa osittain kahdenkeskisissä neuvotteluissa. Herrmannin saamien tietojen mukaan Hitler oli painottanut Dietlille, miten ratkaisevan tärkeää oli pitää Suomi mukana taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Dietl oli puolestaan ehdottanut Hitlerille, että suurin osa Suomessa, Norjassa ja Tanskassa olevista divisioonista vedettäisiin pois ja siirrettäisiin päärintamalle. Pohjoisrintamalle jätettäisiin vain sen verran joukkoja, että ne pystyisivät käymään puolustustaisteluja.(23)

Dietl sai mahdollisuuden tavata vaimonsa ja lapsensa ja hän matkusti ensin Salzburgiin ja sitten vainonsa kanssa Graziin lapsiaan tapaamaan. Dietlin koneessa oli joitakin pieniä vikoja, mutta ne korjattiin. Dietl lähti 23.6.1944 Grazista paluumatkalle, mutta lentokone syöksyi todennäköisesti oikukkaiden tuulien takia vuorenrinteeseen Semmeringin läheisyydessä ja Dietl kuoli tässä lento-onnettomuudessa. Kaksi miehistön jäsentä säilyi pahoin loukkaantuneena hengissä.(24)

Dietlin hautajaisten virallisessa muistotilaisuudessa Salzburgin lähellä olevassa Kleßheimin linnassa Hitler piti tämän arkun vierellä syvästi liikuttuneena viimeisen julkisen puheensa.(25)

Suomen ja Saksan poliittisten neuvottelujen takia uutinen Lapin ystävänä pidetyn Dietlin kuolemasta kerrottiin suomalaisille vasta 29.6. ja se otettiin vastaan surullisin mielin. Lapplandsender järjesti 1.7. Dietlin muistojuhlan, jossa lyhyesti ja koruttomasti tuotiin esille kenraalieversti Dietlin elämäntyö ja samalla arvostettiin häntä sotilaana ja kanssaihmisenä.  Vielä alleviivattiin erikoisesti hänen suurta rakkauttaan pientä Suomen kansaa ja maata kohtaan. Myös Lappland-Kurier -lehti 1.7.1944 oli omistettu lähes kokonaan Dietlin muistolle. Samoin lehden numerossa 4.7.1944 oli runsaasti Dietliä koskevaa aineistoa. Dietlin muiston kunnioittamiseksi Pohjois-Suomeen julistettiin myös maansuru.(26)

Eversti Willamo lausui ainoassa nykyaikaan asti säilyneessä Lapplandsenderin tallenteessa 4.7.1944 omat muistosanansa kenraalieversti Eduard Dietlistä. Muistosanoissaan Willamo muisteli lämpimin sanoin yhteistyötään Suomen ystävänä pidetyn Dietlin kanssa. Metsästystä harrastanut Dietl viihtyi hyvin Lapin luonnossa ja sen ihmisten parissa. Willamon mukaan hänen sydäntään lähellä olivat erityisesti lapset. Puheensa lopuksi Willamo muistutti viitaten Karjalassa käytäviin taisteluihin Dietlin velvoittavista sanoista, joiden mukaan suomalaisten ja saksalaisten oli vietävä yhteinen kamppailu voitokkaaseen loppuun saakka.(27)

 Lappland-Kurierin muistokirjoituksia Dietlistä ja Hillilän kirjoittamat muistosanat 4.7.1944. (Kuva: Kalevi Mikkonen)

Maaherra Hillilä kirjoitti ystävälleen runollisen muistokirjoituksen, joka julkaistiin Lapin läänin sanomalehdissä ja saksaksi käännettynä saksalaisten Lappland-Kurierissa 4.7.1944. Muistokirjoituksessa hän vertasi Dietlin kuolemaa oman veljensä kuoleman aiheuttamaan suruun. Lappland-Kurierissa julkaistiin myös muita suomalaisten viranomaistahojen muistokirjoituksia kenraalille. Myös hänen sankarihautajaisistaan oli lehdessä artikkeli. Dietlin kuolema järkytti vakavasti niin saksalaisia kuin suomalaisia. Ensitunnelma oli, että se varma voiton usko, jota Dietl aina säteili ympärilleen, olisi samalla luisunut pois käden ulottuvilta. Tulevaisuus näytti harmaalta ja epävarmuuden tunne täytti sydämet.(28)

Petsamossa asunut Tuulikki Soini sai tiedon Dietlin kuolemasta jo 26.6.1944, pari päivää ennen kuin suomalaisille kerrottiin mitään. Kenraali Schörner oli tämän tiedon kertonut saksalaisten palveluksessa olevalle Soinin ystävälle. Tuulikki Soini kertoi päiväkirjamerkinnöissään 26.6.1944 mm. seuraavaa: "Sirkka tuli meille aamusta silmät itkusta punaisina. Kenraali Dietlin lentokone oli saanut siipikosketuksen sumussa Hartbergin vuoristossa. Kone oli syöksynyt palavana vuorisolaan. Kaikki kenraalin JU 52 koneessa olleet olivat kuolleet. - - Dietl oli esiintynyt kuvissa poronnahkaisissa varsikkaissa ja neljäntuulenlakissa. Nutukkaita hän todella käytti talvipakkasilla, ja oli suositellut niitä sotilaillekin. Schörner sen viisaan neuvon kuitenkin kielsi. Dietl oli siitä merkillinen kenraali, että hänellä tuntui piisaavan aikaa kaikille, niin sotilaille kuin siviileille. Hän oli löytänyt ajan hiihdellä koululasten kanssa, pitänyt heille hiihtokilpailuja ja lastenjuhlia, jopa käynyt poikasten kanssa onkireissulla."(29)

Dietlin hautausuutinen Lappland-Kurierissa 4.7.1944. (Kuva: Kalevi Mikkonen)

Sodan jälkeen niin Saksassa kuin Suomessa arveltiin lento-onnettomuutta Hitlerin järjestämäksi, mutta tästä ei ole olemassa mitään todisteita eikä se muutenkaan vaikuta ollenkaan todennäköiseltä.

Dietlin hautakivi Münchenissä Nordfriedhofin hautausmaalla. (Kuva: Akseli Heikkinen)

___________

Lähdeviitteet:

1. Dietlin elämästä ja toiminnasta kts.: Kurt Herrman, Dietl – Napapiirin kenraali. Saksalaisten sotatoimet Pohjois-Skandinaviassa ja Suomessa toisen maailmansodan aikana, Loviisa 1957 (Alkuteos: General Dietl). Franz Kurowski, Generaloberst Dietl. Deutscher Heerführer am Polarkreis. Berg am Starnberger See 1990.

2. Herrmann 1957. Kurowski 1990. Earl F. Ziemke, Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940 - 1945. Porvoo 1963.

3. Jukka Partanen, Mannerheim ja Hitler. Latvia 2012.

4. Kurowski 1990.

5. Waldemar Erfurth, Suomi sodan myrskyissä 1941– 1944. Porvoo 1951.

6. Useita internet-lähteitä.

7. S. Ahto, Saksalaisten joukkojen sopivuus sodankäyntiin Pohjois-Suomessa vv 1941 - 1945. Tiede ja ase, vol. 32 (1974), s. 151 - 194.

8. Mikko Uola, Vallankumouksellisia, vakoilijoita ja aseveljiä. Myyttejä ja tosiasioita Lapin historiasta 1910-luvulta 1940-luvulle. Hämeenlinna 2010.

Braune Flecken auf'm Edelweiß. Generä- le der Gebirgstruppe im Dritten Reich. (Internetlinkki).

9. Markku Jokisipilä, Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin-sopimus. Helsinki 2004.

10. Marianne Junila, Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941 - 1944. Helsinki 2000. Bibliotheca Historica 61. Markku Jokisipilä & Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933 – 1944. Keuruu 2013.

11. Junila 2000. Uola 2010.

12. Ibid. 

13. A.O. Väänänen, Yhteysesikunta Roin toiminta. Helsinki 1947. (Julkaisematon käsikirjoitus). Lapin maakuntakirjasto.

14. Timo J. Tuikka, Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän elämä. Keuruu 2011.

15. Konrad Knabe, Lapin lentotiedustelijat. Jyväskylä 1983. 

16. Herrmann 1957.

17. Ibid.

18. Ibid. 

19. Annikki Kariniemi, Uuno Hannula - mies pohjoisesta. Keuruu 1975. 

20. Hillilän kirje Pakaslahdelle 10.6.1944. Jokisipilä 2004. 

21. Hillilän kirje Ramsaylle 17.6.1944. Jokisipilä 2004. 

22. Uola 2010.

23. Herrmann 1957.

24. Ibid.

25. Roland Kaltenegger, Saksan armeijan vuoristojoukot 1939–1945. Helsinki 2006. 

26. Väänänen 1947. Lappland-Kurier 1.7.1944 ja 4.7.1944.

27. Eversti Oiva Willamon lausumat kenraali Dietlin muistosanat Lapplandsenderissä 4.7.1944. Yleisradion elävä arkisto. (Internetlinkki). Lappland-Kurier 4.7.1944 ja 7.7.1944.

28. Lappland-Kurier 4.7.1944.

29. Tuulikki Soini, Sotasaalis. Petsamon sotapäiväkirja. Jyväskylä 1997.

___________

English summary: Eduard Dietl - The General of the German Lapland Army

Eduard Dietl (21 July 1890 – 23 June 1944) was a German general during World War II who commanded the 20th Mountain Army. He was a recipient of the Knight's Cross of the Iron Cross with Oak Leaves and Swords of Germany.

Born in 1890, Dietl joined the army in 1909 and fought during World War I. He joined the Deutsche Arbeiter Partei and the paramilitary group Freikorps in 1919. Dietl continued to serve in the German Army.

Dietl commanded 3rd Mountain Division that participated in the German invasion of Norway on 9 and 10 April 1940. Most of this division was landed at Narvik on 9 April 1940. British Naval Forces destroyed all ten destroyers that had ferried Dietl's troops to Narvik and managed to recapture the town. Dietl's mountaineers withdrew into the hills and later retook the town when British troops abandoned their efforts to evict the Germans from Norway.

Dietl was sent to Finland in June 1941. A convinced national socialist and one of Hitler's favourite generals, he was the first German soldier to receive, on 19 June 1940, the oak leaves cluster to the Knight's Cross of the Iron Cross. Dietl was also a very popular person among his men and in Lapland and especially in Rovaniemi, where the headquarters of the AOK (Armeeoberkommando) were.

Dietl commanded German forces in northern Finland and rose to the rank of Generaloberst, commanding the 20th Mountain Army on the northern Eastern Front. Dietl initially turned down his promotion, but was convinced to accept the appointment by Generaloberst Alfred Jodl and Adolf Hitler. On 23 June 1944, Dietl was killed in an air crash in Austria near Semmering. He was coming back from Graz, where he visited his family.

Rooseveltin maja ja suihkulähde

© Kalevi Mikkonen 2017

Kun YK:n alaisen UNRRA:n toiminnasta tunnettu Yhdysvaltain presidentin puoliso rouva Eleanor Roosevelt saapui yllättäen Rovaniemelle kesäkuussa 1950 tutustumaan Lapin ja Rovaniemen sodanjälkeiseen uudelleen-rakentamiseen, oli silloisella maaherralla Uuno Hannulalla vieraan isäntänä pulma siitä, mitä ohjelmaa olisi järjestettävä. Hannula sai avukseen kauppalanjohtaja Lauri Kaijalaisen, joka hankki opettaja Eemeli Kariselta lahjoituksena sopivan maapalan pohjoiseen johtavan valtatie N:o 4: varrelta, jotta siihen voitaisiin pystyttää vierasta varten maja. Napapiirillä piti järjestää vastaanottoseremoniat.

Ajatus majasta syntyi siitä, kun eversti Oiva J. Willamo oli pari kymmentä vuotta aikaisemmin pystyttänyt Napapiiri-kyltin samoille seuduille matkailijoiden pysähtymis- ja kuvauspaikaksi. Sen enempää sodassa tuhoutuneen kyltin kuin majankaan paikkaa ei määritelty tieteellisesti tarkkojen mittausten perusteella. Edellinen pystytettiin siihen, missä pohjoinen napapiiri arviolta leikkasi tuon aikaisemmin mainitun tien, jälkimmäinen taas saadulle tontille, vaikka laskelmat myöhemmin osoittivatkin sen olevan yli sata metriä liikaa etelässä.

Ennen jatkosotaa nykyinen napapiirin pajakylän alue oli pelkkää metsikköä ja sodan aikana Saksan Armee Kraftfahr Park 525 vuokrasi ison alueen huolto- ja leirialueeksi. Alueelle meni kolme kulkuväylää ja se oli paljoltii raivattu ja aika täyteen rakennettu. Napapiirin pajakylän alueella on runsaasti saksalaisten tieverkoston jäänteitä, joista osa on vieläkin käytössä mm. kuntoilureitteinä. Lisäksi alueella on raunioita, sirpalesuojia ja romua. Pajakylän kohdalla on ollut aina Nelostiehen saakka (entinen Jäämerentie) ainakin 50 rakennusta, joista iso osa on raivattu uudempien rakennusten tieltä pois. Aluetta rakennetaan koko ajan ja mökkirakennukset sekä parkkipaikat laajenevat joka vuosi tuhoten sota-aikaiset jäänteet.

Napapiirin alkuperäinen kyltti 24.5.1943. (Kuva: SA-kuva)

Napapiirin maja, jonka rakentamiselle jäi aikaa vain viikko ja jonka suunnittelun hoiti kaikessa kiireessä yön aikana jälleenrakennusajan arkkitehti Ferdinand Salokangas, tehtiin metsäneuvos Jarl Sundquistin paikalle toimittamien kämpänrakentajien voimin suoraan Ounasjoen uitosta nostetuista hirsistä. Näitä tarvittiin ohjeiden mukaan suunnilleen niin paljon, ”että kämppään mahtuu kerrallaan suurehko linja-autollinen väkeä”. Majan pinta-ala oli 34 neliömetriä. Enempään ei ollut aikaa, sillä ensimmäiset tukit oli nostettu joesta lauantaina, ja seuraavana sunnuntaina rouva Rooseveltin koneen jo laskeutuessa lentokentälle sovitettiin muuten valmiin majan ulko-ovea paikoilleen. Majan sisällä oleva takka on tyypillistä Salokankaan muotokieltä. Rakennus on suojeltu asemakaavassa. Maja löytyy koordinaateista N 66°32.627 E 025°50.761.

Sunnuntaina 11.6.1950 maja oli valmis vastaanottamaan vieraan. Tapaus oli tärkeä paikkakunnan matkailun kannalta, sillä nyt oli luotu ensimmäinen vetonaula, joka sai yhä useamman vieraan pysähtymään täällä, ostamaan jonkin matkamuiston ja lähettämään välttämättömän tervehdyksensä kotiin napapiirin erikoisleimalla varustetulla postikortilla. Rouva Roosevelt oli ensimmäinen, joka sai napapiirin erikoisleiman korttiinsa, jonka hän lähetti silloiselle Yhdysvaltain presidentille Harry S. Trumanille. Maja, joka pidettiin auki kesäkuukausina, keräsi vieraskirjaansa vuosittain tuhansia nimiä.

Rooseveltin maja Napapiirillä. (Kuva: Kalevi Mikkonen 2015)

Matkailulautakunnan aktiivisen toiminnan tuloksena saatiin uutuutena 1960-luvun alussa porot hoitajineen napapiirille antamaan hieman lisäväriä tuon ”maagisen rajan” ylittämistapahtumaan. Vuonna 1965 rakennettiin uusi Napapiirin maja ja sittemmin alueen rakentaminen on paisunut kuin pullataikina.

Moni ei sitä tiedä, että majan yhteyteen Rovaniemen kauppalan rakennustoimisto teki myös suihkulähteen. Pentti Mikkonen, joka oli tekemässä tätä suihkulähdettä kertoi seuraavaa: ”Kun rouva Eleanor Roosevelt oli tulossa vierailulle Rovaniemelle vuonna 1950, niin kauppala päätti pikaisesti rakentaa Napapiirin majan hänen vierailuaan varten. Kauppala teetti majan vierelle myös suihkulähteen. Olin mukana sen suihkulähteen tekemisessä. Minun lisäkseni siellä olivat Heikki Penttilä, Törmänen -niminen mies ja Veikko Varjonen. Kaivoa varten haimme sopivia kiviä Ounaskosken rannasta ja teimme niistä ympyrän muotoisen kivireunuksen. Suihkulähteen koko oli noin 2 x 2 metriä ja reunus oli korkeudeltaan puolisen metriä. Noin 30 metrin päässä suihkulähteestä oli ilmeisesti saksalaisten tekemä kaivo, josta johdettiin putkea pitkin vettä suihkulähteelle. Oulun Onninen teki lähteen putkityöt. Sinne laitettiin keskelle putki pystyyn, josta suihkusi vettä. Suihkulähteen pohja tehtiin betonista ja pohjalle valunut vesi kierrätettiin uudestaan suihkuputkeen sitä varten tehdyllä pienellä moottorilla.”

Suihkulähteen tekijöitä. Vas. Veikko Varjonen, Törmänen, Heikki Penttilä ja työtä valvonut Rovaniemen kauppalan rakennustoimiston työnjohtaja isoisäni Antti Mikkonen. 

(Kuva: Pentti Mikkonen)

Suihkulähde oli pitkään paikallaan majan viereisen terassin keskellä, mutta lienee jossakin vaiheessa purettu, kun sitä ei enää näy alueella. Majan vieressä on pienempi suihkulähde, jossa on mahdollisesti käytetty puretun suihkulähteen kiviä.

Suihkulähde näkyy tässä 1950-luvulla otetussa valokuvassa. (Kuva: Lapin maakuntamuseo)

________________

English summary: The Roosevelt Cottage and fountain.

Roosevelt Cottage (1950) was designed during one night and built in just one week for Mrs Eleanor Roosevelt´s visit to Rovaniemi in 14.6.1950. The cottage was first building at the Polar Circle tourist area in Rovaniemi. The coordinates of Roosevelt´s Cottage are N 66°32.627 E 025°50.761.

Mrs. Eleanor Roosevelt, the widow of the former President of the United States, famous for her humanitarianism, paid a visit to Rovaniemi in 1950 to see Lapland and the post-war reconstruction of the city. Her host, the then Governor of the county, Uuno Hannula had the difficult task of organising the programme. Hannula was helped by the local mayor, Lauri Kaijalainen, who found a suitable piece of land bordering the north-bound Highway 4 on which to build a cabin. The land was donated by Eemeli Karinen and it was here, at the Polar Circle, that the welcoming ceremony was to take place.

The idea went back more than twenty years to when Colonel Oiva J. Willamo had erected a stake in the vicinity to serve as a stopping place for tourists to photograph. During the Continuation War the area was rented for the German Luftwaffe, which built there a big camp for their soldiers and service teams.

The Polar Circle cabin was designed overnight by the architect Ferdinand Salokangas and was built by Jarl Sundquist’s experienced construction crew from logs taken straight from an Ounasjoki drive. According to the instructions, the number of logs needed was the number required to ”house a rather large bus road of people”. There was no time for more since the first logs were taken from the river on a Saturday and on the following Sunday 11.6.1950, as Mrs. Roosevelt’s plane was landing, the outer door was fitted in the otherwise completed cabin.

Next to the cottage Rovaniemi township built also a fountain. The fountain is not there any more, but there is a smaller fountain next to the cottage.