Lapin siviiliväestön evakuointi syksyllä 1944

 ja evakkoaika Ruotsissa 1944 – 1945

© Kalevi Mikkonen 2018

Neuvostoliiton ja Suomen 4.9.1944 solmiman aseleposopimuksen mukaisesti Suomen oli riisuttava aseista ja luovutettava Neuvostoliiton sotilasjohdolle Suomeen jääneet saksalaiset sotilaat 15.9.1944 mennessä. Suomalaisille oli selvää, että sopimusehdon täyttäminen oli mahdoton tehtävä ja johtaisi taisteluihin entisten aseveljien kanssa. Neuvostoliitto halusi sitoa Pohjois-Suomessa olevat saksalaisten joukot taisteluihin Suomen kanssa, jotta ne eivät ehtisi Keski-Euroopan ratkaiseviin taisteluihin mukaan. Samalla se saisi rikotuksi Suomen ja Saksan välillä vallinneen asevelihengen. Ajan voittamiseksi Adolf Hitler halusi Suomeen tulleen uuden saksalaisjoukkojen komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin säilyttävän neuvotteluyhteyden suomalaisiin niin pitkään kuin se oli mahdollista syyskuun 15. päivän jälkeen, jotta operaatio Birke voitaisiin toteuttaa joutumatta taisteluihin suomalaisten kanssa. Saksalaisten huolena oli myös polttoainepula, sillä polttoainetäydennys Saksasta loppui syksyllä 1944. Viivyttely sopi mainiosti myös suomalaisten suunnitelmiin, koska evakuoinnin onnistumisen lisäksi toivottiin Lapin säästyvän suuremmilta tuhoilta.

Saksalaiset olivat 15.9. mennessä ehtineet poistua vapaaehtoisesti vain Etelä-Suomesta, joten Pohjois-Suomen osalta käytiin saksalaisten kanssa salaa neuvotteluja taisteluiden välttämiseksi ja Lapin asukkaiden evakuoimiseksi. Sekä Suomi että Saksa välttelivät aluksi taistelukosketusta. Neuvostoliitto alkoi kuitenkin painostaa Suomen hallitusta syyttäen sitä haluttomuudesta täyttää välirauhansopimuksen ehtoja, minkä takia Suomi joutui rikkomaan tämän herrasmiessopimuksen Saksan kanssa. Taistelutoiminta Saksaa vastaan oli siis aloitettava, mutta sitä ennen Lapin evakuointi oli saatava päätökseen. Oikea Lapin sota alkoi 1.10.1944 suomalaisten maihinnousulla Tornioon.

Lapin evakuointi

Lapin alueen evakuointi käynnistyi syksyllä 1944. Suomi oli pakotettu tyhjentämään alue siviiliväestöstä ja nopeasti. Se edellytti yli 100 000 Lapin asukkaan evakuointia. Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen 6. syyskuuta annettiin koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky. Koska maassa oli myös 400 000 Karjalan evakkoa, kysyttiin Ruotsilta, voisiko maa ottaa vastaan 100 000 pakolaista Lapista. Lapin siviiliväestö uhkasi jäädä kahden tulen väliin. Myös puna-armeija oli mahdollisesti tulossa Lappiin rajan yli ja sen miehitystä pelättiin. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua. Ruotsiin siirtyi kaikkiaan 56 417 evakkoa. 

Rovaniemi oli sijaintinsa ja liikenneyhteyksiensä takia muualta Lapista tulleiden evakkojen pääasiallinen huoltopaikka. Evakuointia varten perustettiin henkilökuljetustoimisto kauppalan Kivikoululle ja materiaalin kuljetustoimisto Karjapohjolan konttoriin. Itse evakuointikeskus toimi Kansallis-Osakepankin tiloissa evakuointipäällikkö Väinö Kososen johdolla. Huoltopaikkoja perustettiin Rovaniemelle ja moniin maalaiskunnan kyliin Lotta Svärdin ja Suomen Punaisen Ristin toimesta.

 Evakkojunaa lastataan Rovaniemen asemalla 17.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Evakkojen tavarapaljoutta Rovaniemen asemalla 17.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Evakkoja matkalla junalle Rovaniemellä 17.9.1944. Kuva: SA-kuva.

Pieni evakko miettii maailman menoa Rovaniemen asemalla 17.91944. Kuva: SA-kuva.

Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 prosenttia, 103 885 henkeä. Ruotsin lisäksi osa väestöstä evakuoitiin Keski-Pohjanmaan kuntiin, joista keskeisimpiä olivat Kälviä, Alaveteli, Halsua ja Kaustinen ja rovaniemeläisiä evakuoitiin Etelä-Pohjanmaan Alahärmään, Ylihärmään, Kauhavalle ja Oravaisiin. Väkeä asui myös Evijärvellä, Himangalla, Kauhajoella, Kruunupyyssä, Kannuksessa, Pietarsaaressa, Kokkolassa, Ylivieskassa, Oulussa ja Vaasassa. Yksittäisiä lappilaisia siirtyi myös lukuisiin muihin paikkoihin, joissa heillä oli jo sukulaisia ennestään. Mm. isän puolen isoisäni  meni veljensä luo Ouluun ja hänen muu perheensä Ruotsiin. Äitini vanhemmat ja sisarukset muuttivat Nellimista Raudaskylään, jossa äitini oli asunut vuodesta 1943 jo ennestään. Evakot majoitettiin aluksi pääosin julkisiin rakennuksiin, kuten kouluihin, kirkkoihin, rukoushuoneisiin yms. paikkoihin. Sieltä heitä pyrittiin sijoittamaan yksityismajoitukseen sikäli kuin näitä paikkoja oli tarjolla.

Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22 000 päätä Ruotsiin ja 8 000 eteläiseen Suomeen.  Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia vaan auttoivat lappilaisia sekä ihmisten että tavaroiden kuljetuksissa evakuointikeskuksiin.

Aluksi kaikki sujuikin yhteisymmärryksessä Suomen ja Saksan välillä, ja suomalainen siviiliväestö evakuoitiin Lapista Ruotsiin ja Pohjanmaalle 22.9.1944 mennessä varsin hyvässä järjestyksessä saksalaisten auttamana. Suhteet saksalaisten ja suomalaisten välillä säilyivät hyvinä aina lokakuun alkuun saakka. Rovaniemen evakuointi aloitettiin vasta 16.9. ja väestö evakuoitiin rautateitse 22.9. mennessä. Evakuoinnin alkaessa Rovaniemen väliluku oli 8 233 ja maalaiskunnan 16 230. Rovaniemen kauppalan väestä Ruotsiin siirtyi 4 800 ja muualle Suomeen 3 433 ja maalaiskunnan väestä 1 080 Suomeen ja 15 200 Ruotsiin.

Evakkoon lähtevä väestö sai ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, mitä jaksoi käsissään kantaa. Osa tavaroista oli pakattu kolleihin. Rovaniemi ja Hirvaan pysäkki olivat myös maalaiskunnan ja osin muualtakin tulleen väestön evakuointikeskuksia. Rovaniemen kautta kulki evakkoja karjoineen etelään ja saksalaisia sotilasyksikköjä varusteineen pohjoiseen. Rautatie ja maantiet olivat siten koko ajan täyskuormitettuja. Rovaniemeltä lähti päivittäin keskimäärin 20 junaa vuorokaudessa. Kaikkiaan lähetettiin pois 620 junavaunullista tavaraa ja lisäksi sekä autoilla että hevoskyydillä siirrettiin tavaraa Rovaniemeltä. Kun viimeiset tavarajunat lähtivät 23.9.1944 klo 19.30, jäi asemalle tuhoutumaan vielä runsaasti kolleja. Näiden tavaroiden joukossa oli erittäin arvokastakin irtaimistoa. Rovaniemen alueen hevoset ja karja siirrettiin pääosiltaan Ruotsiin, kun sen sijaan lähes kaikki lampaat ja siat teurastettiin ennen lähtöä.

Evakkomatka Ruotsiin on alkamassa 17.9.1944. Kuva: SA-kuva.

Evakkoaika Ruotsissa

Ruotsin sotilas- ja siviilihallinto perusti erityisen evakuointiesikunnan suomalaisten vastaanottoa ja sijoittamista varten. Sen johdossa oli Norrbottenin rykmentin komentaja, eversti Nils Björk. Haaparanta julistettiin valmiusalueeksi ja siellä oli Suomesta tulevien evakkojen vastaanottokeskus, josta evakot siirrettiin junilla muualle Ruotsiin pysyvää sijoittamista varten. Myös muualta Tornionjokivarren ylityspaikoilta tulleet evakot vietiin leireihin Haaparannan kautta. Majoitus Haaparannalla oli teltoissa, joissa evakot joutuivat odottelemaan eteenpäin menoa kolmisen päivää. Ulkomaalaiskomission alavirastossa tehtiin luettelot kaikista maahan saapuneista. He saivat hätäviisumin, tupakka- ja saippuakortit. Lääkärintarkastuksen ja rokotuksen jälkeen edessä oli ns. täisauna, jota monet suomalaiset pitivät nöyryyttävänä.

 Evakot ovat saapuneet Haaparantaan 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Evakoille varattuja voileipiä Haaparannalla 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Vastaanottoteltta, jossa sadat evakot odottavat kuljetusta eteenpäin. Haaparanta 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Rovaniemen ja Rovaniemen maalaiskunnan asukkaita Haaparannalla 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

 Suomen markat vaihdetaan Ruotsin kruunuiksi. Haaparanta 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

Evakkojen kuormastoja Haaparannalla 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

Rovaniemen maalaiskunnan evakkoja parakin edustalla Haaparannalla 19.9.1944. Kuva: SA-kuva.

Lapin siirtoväki sijoitettiin Ruotsissa pääosin neljän pohjoisimman läänin alueelle Gävleborgin läänin ollessa eteläisin sijoituslääneistä. Pienin ryhmin he tulivat sijoitetuiksi lähes sadalle paikkakunnalle ja 40 kunnan alueelle, joille Tukholmassa sijaitsevan Kuninkaallisen Siviilipuolustusviraston toimesta perustettiin pienempiä ja suurempia evakkoleirejä. Lääninhallituksissa oli virkamiehet erityisesti tätä tarkoitusta varten. Paikallisesti johdossa olivat siviilipuolustuspäälliköt, joiden alaisina olivat majoitusleirien esimiehet. Leireille palkattiin myös muuta henkilökuntaa, kuten emännät, heidän apulaisensa ja karjaleireille ”rehuisännät” ja pitäjille ”rehuvoudit”. Muonitus leireillä oli pääsääntöisesti varsin hyvä ja myös vaateavustuksia jaettiin niitä tarvitseville.

Joidenkin isompien paikkakuntien ympäristössä oli jopa useampia leirejä eri alueilla. Pieniä ryhmiä oli myös muilla alueilla kuin tässä on mainittu. Seuraavat Ruotsin paikkakunnat joutuivat vastaanottamaan suomalaisia evakkoja varsin paljon:

Norrbotten: Arvidsjaur, Edefors, Jällivaara, Hortlax, Jokkmokk, Jukkasjärvi, Kiiruna, Ala-Kainuu, Neder-Luleå, Norrfjärden, Piteå, Råneå, Töre ja Älsby.

Västerbotten: Bjurholm, Bureå, Burträsk, Bygdeå, Byske, Degerfors, Dorotea, Jörn/Lindå, Lycksele, Lövänger, Malå, Nordmaling, Norsjö, Kusfors, Nysätra, Skellefteå, Sorsele, Sävar, Teg, Vilhelmina, Vännäs ja Åsele.

Västernorrland: Anundsjö, Bodum, Borgsjö, Fjällsjö, Gideå, Grundsunda, Haverö, Indal, Junsele, Ljustorp, Njurunda, Nätra, Ramsele, Resele, Sidensjö, Själevad, Skorped, Stöde, Tarp, Trehörningsjö, Tuna, Tåsjö ja Ådalsliden.

Gävleborg: Alfta, Arbro, Bjuråker, Bollnäs, Forsa, Färila, Gnarp, Hanebo, Härmånger, Hög, Järvsjö, Ljusdal, Norrbo, Ovanåker, Rengsjö, Söderala, Valbo ja Voxna.

Ljusdals Tidning 20.9.1944.

Ote Ljusdalin kunnan vuosikertomuksesta 1944.

Majoituspaikoiksi tulivat pääasiassa koulut, seurakuntatalot, rukoushuoneet, kansantalot ja joissakin tapauksissa elokuvateatterit ja jopa kirkot. Karanteeniajan päätyttyä suuri joukko pakolaisia sai lisäksi majoituksen yksityishenkilöiden luona. Parakkileirejä oli aluksi vain harvoja, mutta myöhemmin rakennettiin eri paikkakunnille parakkeja koulujen ja kokoushuoneiden vapauttamiseksi alkuperäiseen tarkoitukseensa. Evakkoja oli vastaanottamassa Ruotsin Punainen Risti, ruotsalaiset lotat, tulkit, poliisi ja vapaaehtoisia siviilejä. Perillä evakot joutuivat karanteeniin tautivaaran vuoksi.

Leireillä sattuneiden sairaustapausten vuoksi karanteeniaikaa oli kerta kerralta pidennettävä, ja se aiheutti ajanoloon tyytymättömyyttä evakoissa. Tautivaara oli kuitenkin todellinen myös evakoille. Lapin kylissä oli eletty pienessä piirissä, maailmasta erillään. Tuhkarokko, kurkkumätä ja hinkuyskä olivat tuolloin tappavia tauteja, koska monien evakkojen vastustuskyky oli huono. Joissakin Ruotsin leireissä terveydenhuoltopalvelut ja saniteettitilat olivat huonosti järjestettyjä, joten pahoja epidemioita pääsi syntymään ja kuolleisuusluvut olivat varsin suuria.

Mm. Ruotsin Västerbotteniin sijoitettiin noin 17.000 evakkoa, pääasiassa naisia, lapsia ja vanhuksia. Se ei ollut mikään pikku juttu. Organisoinnin hoiti silloinen kaupunginarkkitehti Dennis Sundberg. Hänestä tuli hankkeen majoituspäällikkö. Tilanne oli hänelle ja koko Ruotsille uusi eikä mitään valmiita suunnitelmia ollut. Hän pyysi apua eri viranomaisilta, sitä kuitenkaan saamatta. Ruotsalainen byrokratia hankaloitti asioiden hoitoa, eikä dramatiikkaakaan puuttunut. Olot leireillä pyrittiin järjestämään mahdollisimman viihtyisiksi. Saunat rakennettiin ajallaan ja rakennusluvat järjestyivät aikaa myöten. Lisäksi sadat perheet olivat evakuoinnin aikana hajaantuneet ja luonnollisesti perheiden jäsenet halusivat etsiä omaisiaan ja pyrkiä yhdistämään perheensä. Levottomuutta aiheutti myös tietojen puuttuminen Suomen tilanteesta, jota pyrittiin myöhemmin ratkaisemaan suomalaisille suunnatuilla lehdistötiedotteilla ja toimittamalla leireille suomalaisia lehtiä. Myös suomenkielisiä radiolähetyksiä saatiin kuuluville ajan myötä. Lisäksi leireillä järjestettiin illanviettoja ja joskus siellä vieraili suomalaisia kuuluisuuksia, kuten Pekka Tiilikainen ja Markus-setä.

Ns. Pikku-Helsingin suurleiri (Lägret Kursfors), joka muutettiin helmikuun puolivälissä 1945 suomalaisten evakkojen kokoamis- ja kotiuttamiskeskukseksi, sijaitsi Norsjön pitäjässä lähellä Kusforsin pysäkkiä Västerbottenissa. Kusforsin leiri oli alunperin perustettu lokakuussa 1944 saksalaisten sotilaskarkureiden internointileiriksi, joten sen ympärillä oli piikkilanka-aita. Pikku-Helsingin leirin päällikkönä oli koko ajan luutnantti Martin Carlsson, mutta leirin toimintaa pyöritti suomalainen evakkovaltuuskunta. Pikku-Helsingin suurleirillä oli useita erilaisia työhuoneita, joissa evakot saivat tehdä lähinnä muodollisesti palkattua työtä. Leirin ruokataloudessa työskenteli enimmillään 84 suomalaista naista. Leirillä oli yleensä hieman yli 1000 asukasta kerrallaan, joskin siellä majoittui eri aikoina yhteensä noin 5000 evakkoa. Kusforsin leirillä oli jopa oma suomenkielinen lehti. Evakkojen tyytymättömyys leirin oloihin kasvoi sitä mukaa, kun muonitustilanne keväällä heikkeni ja koti-ikävä paheni. Myös monista käyttötarvikkeista, kuten peseytymisvälineistä, oli huutava pula ja tautiepidemioita puhkesi ja useita lapsia kuoli tauteihin.

Pikku-Helsingin evakkoleiri (Lägret Kusfors) Norrsjön pitäjässä Kusforsin lähellä. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Evakkokertomuksia

Erkki Olavi Lilja (s. 1939) syntyi Rovaniemellä, Hätelän talossa. Hänen isänsä Olavi Petter Lilja oli kotoisin Kiuruvedeltä ja muuttanut Rovaniemelle ennen talvisotaa. Äiti Helmi Kristiina (o.s. Rautajoki) oli kotoisin Tapionkylästä. Erkki oli perheen ainoa lapsi. Vaikka Erkki oli pieni poika, hän muistaa sota-ajasta pommitukset ja evakkomatkan Ruotsiin. Matka Rovaniemeltä taittui täpötäydessä junassa Tornion kautta Haaparannalle. Erkki joutui matkustamaan yläritsillä eli tavarahyllyllä. Junavaunun ilma oli niin sakeaa, että hän aprikoi: ”Jos olisi hypännyt alas, olisi leijunut kuin höyhen. Vaunussa oli paljon lapsia, vaippoja vaihdettiin ja oksennuksen haju lemusi ilmassa. Lähtiessä äiti oli ripustanut narulenkillä pahvisen osoitekilkuran kaulaani. Haaparannalla äiti sitoi vielä noin metrin mittaisen narun yhdistämään häntä ja minua.” Erkki kun oli utelias ja vilkas, ja olisi voinut eksyä ihmettelemään suurta maailmaa. Ruotsista Erkki muistaa täisaunan: ”Suomalaiset naiset päivittelivät alastomina seisoessaan, kun ruotsalaissotilaat tuijottivat kylpijöitä.”

Erkin ja hänen äitinsä lopullinen evakkopaikka sijaitsi Piteån alueella, jossa oli paikka nimeltä Bergsviken eli ”Persviikken”. Heidän evakkopaikkansa oli kylässä oleva rukoushuone. Erkki Lilja kertoo: ”Rukoushuoneen saliin oli pahvista rakennettu ’kopperoita’, joissa oli neljä petipaikkaa: kaksi kaksinkertaista sänkyä. Kopperoihin pyrittiin sijoittamaan evakkoperhe aina yhteen tai muuten henkilöitä, jotka olivat tuttuja keskenään.” Liljan perheen isä Olavi, joka oli osallistunut sekä talvi- että jatkosotaan, kotiutettiin loppuvuodesta 1944. Hän nouti perheensä Kiuruvedelle vuodenvaihteessa 1944 – 1945. Piteåssa ja sen lähialueilla oli silloin noin 3700 suomalaista evakkoa. Heidät majoitettiin pääasiassa kouluihin ja mm. rukoushuoneelle.

Erkki Lilja lahjoitti evakkomatkalla kaulassaan roikkuneen osoitelapun Lapin maakuntamuseolle vuonna 2015. Erkin äiti on kirjoittanut poikittain olevan tekstin lappuun evakkomatkan jälkeen selitykseksi, jotta lapun tarkoitus säilyisi, niinkuin se säilyikin. Muuten lappu olisi voitu heittää roskikseen hänen poismenonsa jälkeen. Kuva: Erkki Lilja.

Rovaniemen kauppalan ja kaupungin palveluksessa mm. vesilaitoksen esimiehenä pitkään toiminut Pentti Mikkonen (s. 1925) kertoi evakuoinnista seuraavaa: ”Syyskuussa olin evakuointitehtävissä viikon verran. Ensin evakuoitiin kauppalantalon tavarat, mm. kauppalan painava kassakaappi saatiin vaivoin siirretyksi auton lavalle. Seuraavaksi evakuoitiin koulujen tavaroita. Tässä työssä oli mukana kuusi henkilöä: johdossa kauppalansihteeri Väinö Hoppania ja muina työntekijöinä autonkuljettaja Nyqvist, Enkvist-niminen mies, Vihtori Haapalainen, Antero Sormunen ja minä. Tavarat vietiin autolla Karjapohjolan ja varastojen välillä varastoraiteella oleviin vaunuihin. Voi olla, että ne vaunut lopulta jäivätkin siihen, kun tämä meidän porukka oli niitä ihan viimeisiä lastaajia.

Syyskuun loppupuolella oli viimeinen työpäivä, jonka jälkeen lähdettiin kiireesti pois. Kauppala ei ollut enää järjestänyt kuljetustakaan. SPR:n kuorma-autoa kuljettava Orvo Malinen tuli illalla hakemaan minut ja isäni Antin ja sanoi, että äkkiä kyytiin, jos vielä Koivusta päästään läpi. Tarkoitus oli mennä Arpelan kautta Tornioon. Koivun suomalaisten sotilaiden tarkistuspisteellä auto pysäytettiin. Kaikilla piti olla lupalappu ja henkilökortit.  Meillä ei lupia ollut, mutta kun oli se SPR:n auto, niin suomalainen upseeri päästi läpi. Torniossa oli majoituksena vanha rukoushuone. Varhain seuraavana aamuna paikalle tuli suomalaisia kuorma-autoja ja kaikki paikalla olleet siirrettiin autoilla Haaparannalle. Saksalaisia ei silloin näkynyt missään. Haaparannasta porukka siirrettiin Uumajan lähellä olevaan kylään, jonka nimi oli Sävar. Jäin sinne kolmeksi kuukaudeksi. Minun äitini ja sisarukset oli evakuoitu jo aikaisemmin Jörniin, mutta en silloin tiennyt, missä he olivat. Jörn sijaitsee Västerbottenissa noin 70 kilometriä Skellefteåsta luoteeseen. Siellä oli enimmillään yli 1 000 evakkoa, joista useimmat olivat rovaniemeläisiä. Sen takia leiriä kutsuttiin Pikku-Rovaniemeksi.”

Jörnin keskustasta noin neljän kilometrin päässä oli siis tuo Pikku-Rovaniemeksi kutsuttu Lindå -nimisella alueella sijaitseva leiri. Leirillä oli 105 asuntoparakkia. Tätä leiriä pidettiin mallikelpoisena sijoituspaikkana, joka tarjosi asukkailleen lähes kaikki asiaankuuluvat palvelut. Leirissä oli oma parakkikirkko, suutarin työpaja, parturi, sairaala- ja synnytysparakit, lastentarha, kansakoulu ja kaksi ruokalaparakkia. Iltaisin ja pyhinä oli tarjolla mm. ompelu- ja askartelukerhoja, seuroja, jumalanpalveluksia sekä elokuvaesityksiä. Leirille järjestettiin myös vuoden 1945 eduskuntavaalien äänestyspaikka. Antti Mikkosen perheen äiti Aino Mikkonen, joka työskenteli leirillä kaiketi ruokahuollossa, ja pienimmät lapset olivat koko ajan tässä leirissä. He muistelivat siellä vietettyä aikaa lämmöllä ja leirin elämästä jäi heille hyvät muistot ja kiitollisuus Ruotsia kohtaan.

Koti-ikävän lievittämiseksi leirin parakit, kaupat ja kadut nimettiin Rovaniemen vastaavien mukaan. Leirissä oli Jaakonkatu, Annankatu, Koskikatu ja Kittiläntie. Ruokalat olivat nimeltään Pohjanhovi ja Lapinmaa. Kaupat olivat Lapinmaa ja Osuuskauppa. Ruotsalaiset laativat leirejä varten monipuolisen ja riittävästi kaloreja ja vitamiineja sisältävän ruokalistan, joka sisälsi paljon maitoa, kahvia, teetä, pullaa, leipää, oikeaa voita, vihanneksia, juureksia, puuroa, velliä, kalaruokia, perunoita, läskisoosia, lihakeittoa, lihapullia ja paistettuja makkaroita. Kaikilla leireillä tuo suunniteltu ruokalista ei toteutunut noin hienosti, mutta nälkää niissä ei tarvinnut kenenkään nähdä. Päivän aikana oli kolme ateriaa: aamiainen, lounas ja päivällinen. Jörnin/Lindån evakkoleiri lakkautettiin kesällä 1945, jolloin sen asukkaat palasivat Suomeen.

Jörnin leirin evakkoja. Kuva: Pentti Mikkosen valokuva-albumi.

Ruotsalainen Anna Olsson, joka oli Jörnin leirillä sairaanhoitajana. Kuva: Pentti Mikkosen valokuva-albumi.

Tammikuussa 1945 Pentti Mikkonen lähti Ruotsista ensin junalla Haaparannalle. Hän oli saanut ilmaisen junalipun ja pienen rahasumman matkavaroiksi. Suomessa hän kävi ensin Iissä äidin veljen luona. Sieltä hän sai kyydin Kemiin ja sieltä rekka-auton perävaunussa bensatynnyreiden välissä kyydin Rovaniemelle. Pentin isä Antti oli tullut Rovaniemelle jo joulukuussa 1944. Silloin oli aika vähän väkeä vielä paikalla. Suomen viranomaiset eivät antaneet evakoille lupaa palata, koska asuntopula, miinavaara, elintarvikepula ja huonot liikenneyhteydet olivat esteenä. Lähes kaikki oli tuhottu. Ensin Antti ja Pentti asuivat kelloseppä Jokisen säilyneessä talossa niin kauan kuin nämä tulivat takaisin evakosta. Sitten he saivat huoneen Ampujankadulta (nyk. Evakkotie) Kettusen farmiksi nimetyssä talossa. Se oli jäänyt tuhoamatta ja siinä oli viisi yhden huoneen asuntoa. Kauppalan kaduilla liikkuminen oli rajoitettua miina- ja ammusvaaran takia ja liikkua sai vain sellaisilla alueilla, jotka oli tarkastettu. 

Evakosta paluu

Vasta huhtikuussa 1945 alkoi varsinainen muuttoaalto takaisin Suomeen. Viimeiset Ruotsin evakot palasivat vuoden 1946 loppuun mennessä. Suomeen evakuoitujen paluu meni vieläkin pitemmälle, sillä se päättyi vasta vuoden 1947 loppupuolella. Kaikkiaan yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Raskaalla evakkotaipaleella menehtyi yhteensä 516 henkilöä, joista 279 oli rovaniemeläisiä. Heille pystytettiin vuonna 1965 kuvanveistäjä Ensio Seppäsen tekemä muistomerkki Rovaniemen toiselle hautausmaalle.

Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Kun jälleenrakennus pääsi vauhtiin, Lapin läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta. Silti asuntotilanne oli pitkään varsin vaikea ja rakennusmateriaaleista oli huutava pula.

Vaikka jälleenrakennus Rovaniemen alueella lähti käyntiin heti evakkojen palattua takaisin, pahoin tuhoutunut Rovaniemi oli muutaman vuoden ajan pitkälti parakkikauppala. Saksalaisilta jääneissä parakeissa toimivat valtion ja kauppalan virastot, jälleenrakennuslautakunnat, poliisi, rajavartiolaitos, kirkot, pappilat, postit, pankit, monet liikeyritykset ja kauppalan veturitallikin. Niihin majoitettiin aluksi myös evakkoja, joiden kodit olivat tuhoutuneet. Myös kauppala rakensi sodan jälkeen lukuisia parakkeja omia virastojaan, kirjastoa ja evakkojen asuttamista varten. Vielä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa näitä parakkeja oli jonkin verran pystyssä ihan keskellä Rovaniemeäkin. Pikkuhiljaa ne kuitenkin purettiin yksi kerrallaan ja viimeiset pari saksalaisparakkia purettiin 1980-luvun lopulla.

Lapin väestön evakkomatkalla kuolleiden maakunnallinen muistomerkki on Rovaniemen 2. hautausmaalla sankarihautojen läheisyydessä. Hautausmaa on kirkon yhteydessä Vapaudentiellä. Muistomerkin teki professori Ensio Seppänen ja se paljastettiin 18.7.1965. Kuva: Kalevi Mikkonen.

___________

Lähteitä:

Ahto, Sampo. Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944 - 1945. Hämeenlinna 1980.

Ahvenainen, Jorma. Rovaniemen historia II 1632 - 1960. Kuopio 1970.

Annanpalo, Heikki - Tuomaala, Ritva - Tuominen, Marja (toimituskunta). Kuvatoimitus Heikki Annanpalo. Saatiin tämä vapaus pitää. Tutkija kohtaa rovaniemeläisveteraanin. Jyväskylä 2001.

Arrela, Veli - Rännäli, Erkki (toim.). Näin taisteli kotirintama. Rovaniemi 1991.

Erkkilä, Veikko ja Iivari, Pekka. Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa. Keuruu 2015.

Etto, Jorma (toim.). Evakkotaival. Kuvia ja muisteluksia Lapin evakosta 1944 - 1945. Rovaniemi 1975.

Kulju, Mika. Lapin sota 1944 - 1945. Juva 2013.

Erkki Liljan muistelu 14.1.2018.

Pentti Mikkosen haastattelut 30.10.2013 ja 5.11.2013.

Paavonkallio, T. W. Lapin tuho 1944. Suurtapahtumien varjossa nähtyä ja koettua. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1946.

Rovaniemen kauppalan kunnalliskertomus vuosilta 1943 - 1949. Turku 1951. Rovaniemen kaupungin arkisto.

Ursin, Martti. Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944 - 1945 jälkeen. Rovaniemi 1980.

Lisäksi omia arkistotutkimuksia.

___________

Svenska sammanfattning: Lapplands evakuering 1944 och de evakuerade i Sverige 1944 - 1945

På hösten 1944 när de tidigare vapenbröderna Finland och Tyskland efter starka ryska påtryckningar blev fiender företogs omfattande evakueringar av civilbefolkningen i norra Finland. Finlands regering hade under hösten 1944 tillfrågat den svenska regeringen om Sverige kunde bistå och ta emot evakuerade. I Lapplandskriget 1944 - 1945 tvingades ca 104 000 invånarna i Lappland evakuera eller på något sätt ta sig söderut till Mellersta Österbotten i Finland eller till Sverige. Mer än 56 000 personer tvingades fly från sina hem och driva sina husdjur med sig till Sverige. Man lastade så mycket man kunde på fordon men det mesta blev ju naturligtvis kvar. Boskapen (25000 – 30000 kreatur) fick ju också följa med så långt det var möjligt.

Vid ankomsten till Haparanda mottagningscentral möttes evakuerade av svensk militär som visade vägen till ett tältläger där man fick stanna i tre dagar. Under tiden fick man tvätta sig och decifinera kläder och dylikt. Därefter gick resan vidare med tåg. Röda korset, lottor, tolkar, polis och civilt hjälpmanskap ställde upp vid mottagandet av evakuerade. Evakueringslägren var belägna i Norrbotten, Västerbotten, Västernorrland och Gävleborg.

Evakuerade inkvarterades i skolor och andra offentiliga byggnader. Senare bygdes det barackbyar för dem. Insamlingar av kläder, sängar, sänglinne och andra nödvändigheter gjordes och fördelades på förläggningarna. Frivilligarbetet var intensivt. Huvudsakligen var omständigheterna på lägren ganska bra, men i några fall blev det svåra epidemier (mässling, difteri, kikhosta) och många evakuerade blev sjukna och över 500 personer, huvudsakligen barn, dog. I slutet av 1945 fick de sista av finnarna återvända hem till vad som återstod.

English summary: The evacuation of Lapland in 1944 and the evacuation camps in Sweden in 1944 - 1945

When the Continuation War ended in September 1944 and southern Finland settled down to the work of peace, the Lapland War began in the Province of Lapland.The ceasefire agreement (4.9.1944) between Finland and the Soviet Union required the Finns to break diplomatic ties with Germany and publicly demand the withdrawal of all German troops from Finland by 15 September 1944. 

With the exception of the inhabitants of the Tornio area, most of the civilian population of Lapland (totaling 103 885 people) was evacuated to Sweden and  to central Ostrobothnia and other areas in Finland. The evacuation was carried out as a cooperative effort between the German military and Finnish authorities prior to the start of hostilities.

With this in mind, orders were given on 6.9.1944 for the whole of Lapland to be evacuated. Transports from Rovaniemi began on 16.9.1944 and were completed in a week’s time. Since people from the rest of Lapland were also passing southwards through Rovaniemi and the Germans were moving northwards at the same time, all roads and railway lines were unbelievably congested. In the course of one week a total of 20,000 people moved from Rovaniemi to northern Sweden and 4,500 south to Ostrobotnia in Finland. They usually took their horses and cows with them, but slaughtered most of the sheep and pigs before leaving. The official restrictions were to take as little as possible, but people still carried enormous numbers of packages to the railway station. The last evacuation train left Rovaniemi on September 23rd 1944.

The first evacuation centre in Sweden was in Haparanda. There were tents for arriving evacuees and Swedish officials registered the comers. From there they were transported by train to other places in Norrbotten, Västerbotten, Västernorrland and Gävleborg. Northern Sweden received totally 56 417 Finnish evacuees that were accommodated first in schools and other public buildings and later in camps.

People evacuated to the Swedish camps suffered a cultural shock. Swedish help was well intentioned and for the most part quite well organised, but in some cases its implementation was not always well planned. For instance, evacuees were subjected to delousing after crossing the border, which felt especially humiliating as Swedish soldiers watched over the Finnish women and children. Many people remember this as a ”terribly humiliating experience”. Medical services and isolation possibilities in some of the barrack camps were insufficient, which caused a sanitary crisis, the spread of infections and deaths mostly among the children. The evacuees had poor immunity against diseases. About half of them were children and the death toll was awfully high among them. Over 500 evacuees died in the camps.

Generally, the evacuees in Ostrobothia in Finland had an easier time, because they often lived and worked on family farms. Still, some of them were experiencing health problems, especially tuberculosis.

People returning home had to start a new life from scratch. Not only had their homes and public buildings been destroyed, but everyday objects from furniture to photographs had been ruined; the entire landscape of the region had changed.

Most of the villagers returned during the spring and summer of 1945, after the military had de-mined the main roads and the men had prepared rudimentary accommodation for their families, typically log-built saunas.

---