Vanhaa Rovaniemeä, osa 7: 
Rovaniemen Kolpeneenharjun sairaala- ja asuinrakennukset
Ferdinand Salokangas Rovaniemen jälleenrakennuksen arkkitehtina

© Kalevi Mikkonen 2018

Sana Kolpene tulee saamenkielestä ja on alkuperäisessä muodossaan kuolpene, joka suomeksi tarkoittaa harju. Kolpeneenharju on upea rovaniemeläinen luonnon muodostama kohde. Kolpeneenharjulla oli jo kivikaudella asutusta ja kaivauksissa on löydetty kivikautisen asuinyhteisön jäänteitä. Kolpeneenharju tarjosi asukkailleen jo silloin hyvän ja kauniin asumisalueen, jonka läheisyydessä oli runsaat riistamaat, metsät ja kalavedet.

Kolpeneen laajahkolle alueelle rakennettiin 1950-luvulla Kolpeneen keskuslaitoksen neljä rakennusta, jotka olivat arkkitehti Ferdinand Salokankaan (1903 – 1981) suunnittelemia. Ensimmäiset Kolpeneen huolto- ja sairaskodin kaksi isoa rakennusta valmistuivat vuonna 1952 (Kolpeneentie 41). Näiden itäpuolella oleva Lapin mielisairaalan työntekijöiden asuintalo (Kolpeneentie 67) valmistui 1957. Myös itäpuolella oleva Rovaharjun vuonna 1959 valmistunut sairaalarakennus (Kolpeneentie 61) oli Salokankaan suunnittelema.

 Kolpeneen huoltolaitoksen ensimmäisiä rakennuksia merkittynä 1950-luvun kartalle. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Ilmakuva Kolpeneen sairaala-alueesta 1960-luvun alkupuolelta. Keskellä näkyvät nyt jo puretut huoltolaitoksen rakennukset ja niiden välissä oleva piha-alue sekä Rovaharjun sairaala, lämpökeskus ja sairaalan työntekijöiden asuinrakennus.  Kuva: Lauri Alanärä/Lapin maakuntamuseo.

Tässä toisessa ilmakuvassa näkyvät samat peltoalueiden ympäröimät rakennukset. 

Kuva: Lauri Alanärä/Lapin maakuntamuseo.

Arkkitehti Ferdinand Salokangas johti Lapin jälleenrakentamista 1945 - 1948 ja työskenteli arkkitehtinä omassa vuonna 1949 perustamassaan arkkitehtitoimistossa Rovaniemellä vuoteen 1956 asti. Jälleenrakennuksen aikana Salokangas työskenteli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusosaston (KYMRO) alaisen Lapin rakennuspiirin johtajana. Jälleenrakennustyö keskittyi Rovaniemen kauppalan alueelle, mutta käsitti myös ympäröivän maaseudun, Kemijärven, Kemin ja Tornion alueet. Salokankaan töihin kuului myös budjetointia, töiden suunnittelua, kuljetus- ja varastointijärjestelyjä sekä rakennustöiden valvontaa, joten tehtävää Salokankaalla riitti yllin kyllin.

Arkkitehti Ferdinand Salokangas (1903 - 1981). Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Salokangas suunnitteli Rovaniemelle ainakin 17 rakennusta. Monipuolinen tuotanto vastasi hyvin jälleenrakennuskauden tarpeisiin. Se käsitti julkisten hallinto- ja asuinrakennusten lisäksi myös yksityisiä omakotitaloja. Salokankaan dekoratiivinen arkkitehtuuri on persoonallista ja omintakeista. Salokankaan piirtämien rakennusten erityispiirteenä on huolellinen detaljisuunnittelu. Sodanjälkeistä romantiikkaa edustavasta muotokielestä kertovat harjakatot, julkisivujen karkea rappaus sekä tiilen ja liuskekiven käyttö koristelussa ja ornamentiikka parvekkeissa ja kaiteissa. Salokankaan tyyli näkyy myös rakennusten sisätiloissa mm. näyttävissä tulisijoissa.

 Salokankaan suunnittelun jälkiä Keskuskansakoulun opettajien asuintalossa. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Saman talon pikantti ns. ranskalainen parveke. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Myöhemmissä 1950-luvun töissä, kuten Kolpeneen rakennuksissa, näkyy modernimpaa ja pelkistetympää ilmaisua. Huolto- ja sairaskodin rakennukset toteutettiin tyyppipiirustusten pohjalta valtion ja kunnan yhteistyönä. Salokankaan tehtävä oli rakentamisen ja muutostöiden seuranta. Toteutus heijastaa tyyppipiirustusten koruttomuutta ja yhdenmukaisuutta, jolloin arkkitehdin oma kädenjälki häviää lähes kokonaan. Salokangas kuitenkin lisäsi yhteen pääjulkisivuun aiemmista töistään tutun pohjakuvaltaan amebamaisen parvekkeen. Kolpeneen alue sijaitsee luonnonkauniilla mäntykankaalla, josta on nykyisin näkymä Salmijärvelle. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ostaa näitä kahta käytöstä poistettua vanhan huolto- ja sairaskodin rakennusta, koska ne olivat ränsistyneitä ja sisältä vandaalien tuhoamia. Tämän takia niitä ei myöskään haluttu laittaa suojelukohteiksi. Lisäksi rakennusten purkaminen oli kallista. Vanhimmat kaksi rakennusta on nyt kuitenkin jo purettu. Vielä sinne ei ole rakennettu mitään tilalle.

Kolpeneen huoltolaitoksen läntinen osa. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Sama länsipuolen rakennuskompleksi eri suunnalta kuvattuna vuonna 2013, jolloin se oli jo hylätty. 

Kuva: Kalevi Mikkonen.

Huoltolaitoksen itäinen osa ja piha-alue vuonna 2013. Kuva: Kalevi Mikkonen. 

Salokankaan suunnittelema amebamainen parveke länsipuolen rakennuksessa. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Entisen mielisairaalan henkilökunnan asuinrakennuksessa on kuusi asuinkerrosta ja ullakko sekä pulpettikatto. Nykyisin rakennus on vuokra-asuntokäytössä. Rovaharjun entisen B-mielisairaalan rakennus on pitkä ja kapearunkoinen ja sen päädyissä on matalat toimistosiivet. Rakennus toimi mielisairaalan lisäksi keuhkosairaalana vuosina 1974 - 1988. Vuonna 1998 rakennus peruskorjattiin kokonaan yksityisasunnoiksi ja sen ulkomuotokin muuttui täysin toisenlaiseksi. Asukkaiden kertomusten mukaan vanhasta rakennuksesta jäi kuitenkin paikalle kummituksia, jotka joskus säikyttelevät talon asukkeja ja koiria. Rovaharjun sairaalan ja henkilökunnan asuntojen väliin rakennettiin myös lämpökeskus, joka on edelleen pystyssä.

Entisen Rovaharjun mielisairaalan henkilökunnan kerrostalo on nykyisin vuokra-asuntokäytössä. 

Kuva: Kalevi Mikkonen.

Entinen Rovaharjun sairaala on kokenut lähes täydellisen muodonmuutoksen. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Lämpökeskus on kuitenkin lähes entisellään, ainakin ulkoisesti! Kuva: Kalevi Mikkonen.

Ferdinand Salokankaan tunnetuimpia rakennuksia Rovaniemellä Kolpeneen rakennusten lisäksi ovat Leppäluodon asuin- ja liiketalo vuodelta 1946 (Valtakatu 35), Rovaniemen kauppalan toimitalo ja talonmiehen asunto vuodelta 1949 (Valtakatu 18), Rovaniemen paloasema vuodelta 1949 (Koskikatu 61) Napapiirin maja vuodelta 1950, Rantavitikan koulun opettajien asuintalo vuodelta 1950 (Korvanranta 56), Salokankaan perheen asuin- ja ateljeetalo vuodelta 1951 ja sen laajennusosa vuodelta 1953 (Karhunkaatajantie 24), Kansakoulu ja opettajien asuintalo vuosilta 1952 – 1954 (Rovakatu 4 – 6), Keskuskansakoulun opettajien asuintalo vuodelta 1953 (Kansankatu 11), Inapolun asuinkerrostalo vuodelta 1956 (Inapolku 3) ja Ammattikoulun rakennukset vuodelta 1961 (Jokiväylä 9).

Entinen Rovaniemen kauppalan vuonna 1949 valmistunut toimitalo (Valtakatu 18). Kuva: Kalevi Mikkonen.

Rovaniemen vuonna 1949 valmistuneen paloaseman vanha osa. Kuva: Kalevi Mikkonen.

 Salokankaan asuin- ja ateljeetalo, joka valmistui vuosina 1951 ja 1953 (Karhunkaatajantie 24). Kuva: Kalevi Mikkonen.

Pieni ns. ranskalainen parveke Salokankaan talosta. Kuva: Kalevi Mikkonen.

 Keskuskansakoulun opettajien asuintalo vuodelta 1953 (Kansankatu 11). Kuva: Kalevi Mikkonen.

Sama talo toisesta kulmasta. Huomaa päädyn ranskalaiset parvekkeet. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Inapolku 3:n pitkä, nivelmäinen asuinkerrostalo vuodelta 1956. Jokaisesta asunnosta on näkymä Kemijoelle. Julkisivun valkoinen ruudukko on erikoisuus. Kuva: Kalevi Mikkonen.

____________

Lähteitä:

Charlotte Malaprade. Ferdinand Salokangas. Salokankaan arkkitehtuuria Rovaniemellä. Lapin maakuntamuseon/Rovaniemen kaupungin näyttelyesite.

Museovirasto

Omat tutkimukset

____________

English summary: The Old Rovaniemi, part 7: The Kolpene mental hospital area 

This old hospital area of Kolpene in Rovaniemi was for mentally handicapped people. It was situated in Kolpeneenharju which is a beautiful type of boreal forest consisting mostly of pine trees. The first two buildings were built in 1952. The architect that designed them was Ferdinand Salokangas (1903 – 1981). Salokangas worked in Rovaniemi from 1945 to 1956, leading the reconstruction work of Lapland until 1948 and then running his own office. His contribution to the townscape ranges from public buildings to apartment blocks and single-family houses. These charmingly sophisticated buildings often feature a free-form window in the entrance door. His balconies and stairs often have very decorative banisters, and vivacious carvings embellish painted window shutters and wooden corbels.

Towards the end of the 1950s, Salokangas adopted a more reduced expression following the mainstream architecture. His stay in Rovaniemi ended when he moved to Helsinki, where he had started his architectural career. His original production counts at least seventeen buildings still on site nowadays in Rovaniemi. The hospital buildings were simple and showed traces of pre-war functionalism. The rigidness of the faces of the building were softened by the ample ornamentation that was so dear to Salokangas. These first two hospital buildings have been demolished in recent years because they were decommissioned and in bad shape because of vandalism.

”Kummituslennot” Lapissa, muualla Suomessa ja Pohjois-Skandinaviassa 1930-luvulla

© Kalevi Mikkonen 2018 (Päivitetty 15.1.2024)

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa kirjoitettiin sanomalehdissä ja puhuttiin 1930-luvulla ns. kummituslentokoneista tai -lentäjistä (englanniksi ghost fliers, ruotsiksi spökflygare). Kummituslentokonehavaintoja oli erityisesti talvina 1933 – 1934 ja 1936 – 1937 Fennoskandian pohjoisosassa.[1] Suomessa suurin osa havainnoista tehtiin Pohjois- ja Itä-Suomessa.[2]

Ruotsissa ensimmäiset raportit ”kummituskoneista” tulivat marraskuun 1933 viimeisellä viikolla Västerbottenin alueelta. Fjosokkenin järven lähellä asunut mies kertoi tuntemattoman lentokoneen laskeutuneen seitsemän päivän aikana Sorselen lähellä olevalle tunturille. Konetta kuvattiin äänettömäksi ja että sillä oli voimakkaat valonheittimet, joilla se valaisi lumimaisemaa. Havainto selitettiin revontuliksi.  Tämän jälkeen havaintoja tehtiin Ruotsin Norrbottenissa. Melkein joka yö nähtiin lentokoneeksi epäillyn valon liikkuvan Kalixin saaristossa. Myös Norjasta alkoi tulla vastaavia havaintoja. Pohjanlahdella olleesta jäänmurtaja Ymerilta havaittiin myös mystisiä valoja, jotka vaihtoivat väriä.[3]

Aamulehti 3.1.1934

Turun Sanomat 4.1.1934

Turun Sanomat 5.1.1934

Turun Sanomat 10.1.1934

Lehdistö vaati Ruotsin armeijalta selityksiä. Suurin epäilys kohdistui Neuvostoliittoon, jonka uskottiin lähettävän vakoilukoneita Ruotsin alueelle. Neuvostoliiton Tukholman lähettiläs Aleksandra Kollontai joutui antamaan tiedotteen, jossa hän kumosi kaikki väitteet Neuvostoliiton osallisuudesta. Ruotsin viranomaiset väittivät myös, että havainnoissa ei ollut mitään salaperäistä vaan että kyseessä olivat virhehavainnot, tietoiset huijaukset, tavalliset luonnonilmiöt tai tähtitaivaan kohteet, kuten planeetta Venus tai kirkas Sirius-tähti. Hämmennystä herätti kuitenkin Ruotsin puolustusvoimien Övre Norrlandin ylipäällikön, kenraalimajuri Pontus Reuterswärdin lausunto Bodenin linnoituksen lähellä tehdyistä havainnoista Norrbottens-Kuriren -lehdessä: ”Lentokoneet oli havainneet luotettavat henkilöt, niin sotilaat kuin siviilit, jolloin voidaan pitää varmana, että lentoja oli todellakin tapahtunut kielletyllä alueella”. Norjan yleisesikunnassa oltiin myös melko vakuuttuneita, että lentokoneet olivat saksalaisia.[4] Saksan lehdistössä käsiteltiin myös kummituslentoja. Ensimmäinen uutinen oli jo 8.1.1934 Berliner Tageblatt -lehdessä. Uutinen oli poimittu ruotsalaislehdestä ja siinä kerrottiin Pohjois-Ruotsissa nähdyistä kummituslennoista.[5]

Turun Sanomat 16.1.1934

Turun Sanomat 23.1.1934

Turun Sanomat 24.1.1934

Turun Sanomat 26.1.1934

Helsingin Sanomat 27.1.1934

Turun Sanomat 29.1.1934

Turun Sanomat 31.1.1934

Paikalliset sanomalehdet saattoivat vastaanottaa joinakin päivinä jopa yli sata kummituslentokoneilmoitusta päivässä. Norrbottens-Kuriren kirjoitti 8.1.1934: ”Rapporterna strömmer in tätt som dropparna i ett slagregn”. Pohjois-Ruotsissa vallitsi jo jonkinlainen ”spökflygarpsykos”. Tammikuun 10. päivänä levisi huhu, että kone oli tehnyt pakkolaskun Sunderbyssä. Varsinainen karavaani autoja ja ihmisiä kulkeutui paikalle toteamaan tulleensa huijatuksi. Jotkut väittivät nähneensä kummituslentokoneita jo monen kuukauden ajan. Ruotsin ilmavoimat oli pakotettu aloittamaan tutkinnan, josta tuli täysi fiasko, koska useita ruotsalaiskoneita rikkoutui ja jopa joutui tekemään pakkolaskuja etsintöjen aikana. Mitään tuloksia ei saavutettu ja 5.3.1934 tutkimukset lopetettiin. Ruotsissa oli välillä syyskuu 1933 - 23.2.1934 tehty ainakin 96 havaintoa. [6]

Hufvudstadsbladet 7.2.1934. Kuva: Clas Svahnin arkisto.

Ruotsin alueen kummituslentokonekartta 11.2.1934. Kuva: Clas Svahnin arkisto.

Ruotsin kummituslentokonejahdista tuli jonkin sortin fiasko, sillä useita ruotsalaiskoneita rikkoutui pakkolaskuissa. Kuvassa vänrikki Gösta Svanlundin pakkolaskun tehnyt kone 24.2.1934. Kuva: Clas Svahnin arkisto.

Myös Lapin Kansa uutisoi jo 16.1.1934 Pohjois-Ruotsin kummituskoneista, jolloin niiden majapaikaksi arveltiin Atlanttia. Norjalaisten kerrottiin nähneen niiden emälaivan.[7] Ruotsissa esitettiin myös teoria, että Atlantilla olisi purjehtinut japanilainen laiva, jolta katapultin avulla olisi singottu lentokone lentämään pohjoisen Skandinavian yli Pohjanlahdelle.[8] Suomalainen tiedustelu-upseeri majuri Harri Paarma (tunnetaan myös nimellä Paatsalo) arvioi muistelmissaan, että Pohjois-Ruotsiin tehtyjen tiedustelulentojen tarkoitus lienee ollut valokuvata ja tiedustella strategisesti tärkeitä kohteita, kuten Kiirunan ja Jällivaaran malmialueita, Bodenin linnoitusta ja rautateiden solmukohtia molempien pääratojen varrella.[9]

Suomessa havaittiin jo 30.9.1933 Ilomantsin Vellivaarassa matalalla lentävä lentokone, jossa oli venäläisiä kirjaimia. Kello 21 – 22 näkyi taivaalla tulenlieskoja, joista pääteltiin usean koneen lentävän lännestä itään. Samalla kuului voimakasta surinaa. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin venäläisten koneiden tekemä rajaloukkaus. Varsinaiset kummituslennot alkoivat 14.12.1933, jolloin Kuusamon Liikasenvaaralla havaittiin korkealla taivaalla harmaa kohde, joka kirkastui lähestyessään. Kohde tuli idästä ja kääntyi pohjoiseen. Mitään ääntä ei kuulunut. Joulukuussa tehtiin myös valo- ja äänihavainto Kittiläntiellä Korinteen lossin luona, jolloin havaittiin voimakas valonheittäjän valo ja kuultiin myös moottorin ääntä sekä nähtiin lentokoneen ääriviivat. Sama havainto tehtiin myös Jääskön kylässä.[10]

Tammikuusta 1934 alkaen kummituskonehavaintoja alkoi sitten tulla tiheästi.[11] Ensimmäinen huomiota herättänyt havainto tehtiin Kemissä 23.1.1934, jolloin tuntematon lentokone lensi meren yllä. Havaintoa kuvattiin kirkkaaksi valoksi. Kone nähtiin säännöllisesti noin kolmen viikon ajan. Paitsi Kemissä, ”kummituskone” oli nähty ainakin Simossa, Ranualla, Ylitorniolla ja Turtolassa. Samalla kävi ilmi, että kummituslentokoneita oli nähty jo aiemminkin.[12] ”Kummituslentokone” oli muutama päivä myöhemmin nähty myös Rovaniemellä ja Kemijärvellä. Samalla kerrottiin, että Hirvaalla oli nähty samanlainen ilmiö jo loppiaisen tienoilla.[13] Puolustusministeri Arvi Oksala ilmoitti 30.1.1934, että tuntemattoman lentokoneen oli todettu liikkuneen Pohjois-Suomessa ja seuraavan helmikuun alussa Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentaja eversti Tauno Ilmoniemi virallisesti ilmoitti tehneensä johtopäätöksen, että Kemin tienoilla oli 23.1.1934 todellakin kulkenut tuntematon lentokone.[14] Tammikuun alussa uutisoitiin, että Rovaniemeltä Kuolajärven kautta Venäjälle johtanut kommunistien etappitie on saatu selvitettyä. Rovaniemellä, Kemijärvellä ja Kuolajärvellä oli tehty uusia vakoilijoiksi epäiltyjen kommunistien pidätyksiä. Epäiltyjen vakoilijoiden pidätyksiä tehtiin myös helmikuussa.[15] Epäilemättä tällä asialla oli yhteys myös mahdollisiin vakoilulentoihin ja ihmisten niistä tekemien havaintoilmoitusten kasvuun.

Lapin Kansa 13.1.1934. 

Hufvudstadsbladet 24.1.1934. Kuva: Clas Svahnin arkisto.

Lapin Kansa 27.1.1934. 

Lapin Kansa 30.1.1934. 

Suomen ilmavoimien esikunta huolestui havainnoista. Ilmavoimien suorittamassa kokeessa 31.1.1934 testattiin yölennon lentokoneen valojen näkymistä ja äänihavaintoja. Lentokone lensi 1500 metrin korkeudessa Kemijokivartta Kemistä Rovaniemelle, jossa se teki kierroksen kauppalan ja Ounasvaaran yläpuolella palaten sen jälkeen takaisin Kemiin. Tarkoituksena oli testata, voitaisiinko koneen liikehtiminen havaita maasta. Lapin Kansan toimittaja yhdessä Lapin Rajavartioston komentajan eversti Oiva Willamon kanssa teki omakohtaisia havaintoja koneesta Ounasvaaran juhannuskalliolta illalla noin klo 20.30 aikaan. Taivas oli pilvetön. Paikalla oli myös suuri joukko rajavartioston upseereja ja aliupseereja tekemässä havaintoja. Koneen aiheuttamaa voimistuvaa surinaa kuultiin ja pari miestä oli näkevinään valon liikkuvan hetken Korkalovaaran yläpuolella. Sen jälkeen surina laantui, kun lentokone lähti paluumatkalle. Myös kauppalan alueella oli kuultu surinaa.[16]

Lapin Kansa 1.2.1934. 

Rovaniemi 1.2.1934.

Helsingin Sanomat1.2.1934

Yleisesikunnan päälliköltä saatujen tietojen mukaan yleisesikunta on järjestänyt ilmavalvonnan suurelle alueelle pohjoisessa. Tähän ilmavalvontaan osallistuivat Pohjolan ja Oulun suojeluskuntapiirit, rajavartiostot, merivartiolaitos ja paikalliset sotilasviranomaiset. Myös yksityisiltä kansalaisilta oli saatu lukuisia ilmoituksia, joissa lentokoneita ilmoitettiin nähdyn. Saapuneet ilmoitukset oli aina tarkoin kontrolloitu ja oli todettu, että suurin osa näistä ilmoituksista oli havaittu paikkansa pitämättömiksi. Useat lentokonehavainnot oli todettu valoilmiöiksi, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeiden lentokoneiden kanssa. Pohjoiseen oli lähetetty lentokone, jonka pääasiallinen tehtävä oli opastaa ilmavalvojia tekemään oikeita havaintoja. Lentokone oli siihen asti lennellyt vain päivisin, mutta tarkoitus oli siis myös lentää yölentoja. Lentotutkimuksia johti eversti Ilmoniemi.[17]

Ilmavoimien lentokokeissa todettiin, että 1 500 metrissä koneen havaitseminen ei onnistunut harjaantumattomalle, vaikka moottorin ääni kuului. Puolipimeässä 300 metrin korkeudessa havaittiin keula- ja perävalo, ja purjehdusvalot järjestyksessä vihreä ja punainen. Keula- ja perävalo näkyivät noin 15–20 kilometrin etäisyydeltä. Ne olivat ainoat valot, jotka näkyivät suoraan lennettäessä havaitsijan yli.[18] Kummituskonehavaintoja pyrittiin viranomaisten ja lehdistönkin taholta vähättelemään ja ilmiön aiheuttajiksi selitettiin mm. tähdenlentoja, Venus -, Mars- ja Jupiter -planeettoja, moottoripyörän ja hurisevien puhelinlankojen aiheuttamia ääniä sekä mielikuvitusta.[19]

Suomen ilmavoimat siis tehostivat valvontaansa, mutta havainnot jatkuivat. Lapin Kansa uutisoi kemiläisten näkevän jatkuvasti ”kummituslentäjiä” ja Tornionjokilaaksossa oli myös havaittavissa ”hermostuneisuutta”. Muualla maakunnassa ei salaperäisistä lennoista kuulemma tiedetty enää mitään.[20] Lapin Kansan artikkelissa 6.2.1934 kerrottiin, että ”Täydellä varmuudella ei ”kummituslentokoneen” ole voitu todeta kertaakaan Kemin seuduilla vierailleen ja vain yhtä ainoata tapausta pitävät viranomaisemme tässä suhteessa epäilyttävänäkään”. Samassa lehdessä julkaistiin Yleisesikunnan pitkähkö luettelo ohjeista lentohavaintojen tekijöille, joka mikäli ohjeita noudatettaisiin, lisäisi tuntuvasti yleisön puolelta saapuvan tietoaineiston arvoa.[21] Helmikuussa koneita kerrottiin nähdyn yhä etelämpänä eri puolilla Suomea. Myös Kemissä tehtiin 8.2. jälleen uusi havainto kahdesta valosta, jotka kulkivat lännestä itään peräkkäin, samoin Ranualla oli havainto valoista ja moottorin äänestä. Helmikuun loppupuolella havainnot vähenivät, ja maaliskuussa koko havaintoaalto alkoi olla ohi.[22] Alavieskassa löydettiin leveät jalasten jäljet, toinen tien vieren pehmeässä hangessa, toinen tiellä. Ilmavoimat tutki myös Alavieskan kerrottua laskeutumispaikkaa. Paikka todettiin mahdottomaksi laskeutua tai nousta tavanomaisella lentokoneella. Neuvostoliitolla oli autogiroja, mutta niiden toimintasäde olisi ollut liian lyhyt.[23]

Lapin Kansa 3.2.1934.

Lapin Kansa 6.2.1934.

Lapin Kansa 10.2.1934. 

Lapin Kansa 13.2.1934.

Maaliskuussa Lapin Kansa kertoi, että kummituslentokonetutkimukset oli lopetettu ja tarkastuslentokoneet oli kutsuttu takaisin tukikohtiinsa. Tutkijaviranomaiset olivat sitä mieltä, että mitään kummituslentokoneita ei ole ollutkaan vaan kyseessä oli jonkinlainen joukkopsykoosi.[24] Suomen viranomaisten mukaan ajalla 14.12.1933 – 19.2.1934 oli yhteensä 112 kummituslentotapausta. Kaikista havainnoista ei ole tehty tai säilynyt tutkimusraporttia.[25] Yleisesikunnan päällikkö kenraali Lennart Oesch kertoi Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä 8.2.1934, että kummituslentokoneista oli vaikea saada selvyyttä, koska havaitut lennot olivat tapahtuneet yöllä, sumussa, pyryssä tai pilvisellä säällä. Tällöin ei voitu havaita koneen mallia tai tunnusmerkkejä. Ainoa tapa saada selville totuus koneista oli pakottaa ne laskeutumaan tai ampua alas. Ainoastaan itärajalla oli hänen mukaansa varmuudella havaittu venäläisten koneiden tekevän rajaloukkauksia. Oeschin puolustusministerille esittämän selonteon mukaan luotettavia tiedonantoja oli muissa Pohjoismaissa 46 kappaletta. Hän ilmoitti kuitenkin, että Suomessa tehdyillä kummituslentokonetapauksilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa.[26]

Lapin Kansa 17.3.1934. 

Rovaniemi 5.2.1935.

Lapin Kansa 8.6.1935

Kaksi seuraavaa talvea olivat varsin rauhallisia kummituslentokonehavaintojen osalta, mutta talven 1936 – 1937 aikana havaintojen määrä lisääntyi jälleen valtavasti erityisesti Suomessa. Myös Ruotsissa tehtiin havaintoja, mutta ei yhtä paljon kuin Suomessa.

Kemissä havaittiin 16.8.1936 Veitsiluodossa vailla kansallisuusmerkkejä oleva lentokone. Tapahtumahetkellä satamassa oli lastaustyö kesken ja se oli kirkkaasti valaistu. Mereltä Ajoksen ja Ruumiskarin väliltä lensi tuntematon kaksimoottorinen lentokone laskeutuen kohti lastauspaikkaa siten, että sen lentokorkeus sataman yläpuolella oli vain 100 – 150 metriä. Kone kaarsi Veitsiluodon yläpuolella ja häipyi tulosuuntaansa merelle. Suomen tai Ruotsin koneita ei silloin ollut liikkeellä.[27] Kemissä pidätettiin elokuun 16. ja 17. päivän välisenä yönä myös Neuvostoliiton puna-armeijan reservin luutnantti Edward Kirhoff[28], joka joutui kiinni ollessaan matkalla Veitsiluotoon laskeutuneeseen vieraaseen lentokoneeseen. Hänet asetettiin syytteeseen sotilasvakoilusta Vaasan hovioikeudessa. Oikeudessa luetuista kuulustelupöytäkirjoista selvisi, että eräs Pietarin sotilaspiirin 4. jaoston upseeri oli lähettänyt hänet Suomeen selvittämään paikkoja, joihin lentokoneet voisivat laskeutua, silloista, puhelinverkosta ym. sotilaallisesti tärkeistä seikoista. Kirhoff kertoi myös, että Uhtualle oli sijoitettu desanttijoukkoja ja että siellä oli lentoasema. Kuulusteluissa Kirhoffilta kysyttiin, tietääkö hän jotain Pohjois-Suomen salaperäisistä kummituslentäjistä. Kirhoff myönsi tietävänsä, mutta kieltäytyi puhumasta sen enempää.[29]

Lapin Kansa 20.10.1936. 

Kummituslentäjävyyhti alkoi selvitä siitä, että eräs entinen kemiläinen konttoristi vihjaili ravintolassa kesällä 1934 seurassaan olevalle suojeluskuntaupseerille tietävänsä näistä lennoista sellaista, joka ei vielä ollut viranomaisten tiedossa. Suojeluskuntaupseeri ilmoitti asiasta viranomaisille, mutta konttoristi kerkesi ennen kuulusteluja poistua paikkakunnalta. Hänet saatiin kuulusteluun vasta maaliskuussa 1936 Helsingistä. Tällöin hän kertoi vieraiden lentäjien pitäneen tapanaan laskeutua maahan Kemin läheisyyteen sekä ilmoitti erään henkilön, joka oli näitä avustanut. Konttoristin mainitsemaa henkilöä, erästä talollisen poikaa (josta käytettiin tunnusta R), kuulusteltiin Kemissä huhtikuussa 1936. Hän tunnusti, että eräs tuttava (S) oli värvännyt hänet lentäjien apuriksi. R selitti, että lentoja oli suoritettu kahden talven aikana, eli 1933 – 1934 ja 1934 – 1935. Lentäjät, joiden saapumisesta R sai etukäteen tiedon S:ltä, kävivät useita kertoja hänen kotinsa läheisyydessä Kemin pitäjän syrjäseudulla. Koneet laskeutuivat erään lammen jäälle, jonne hän ja S olivat varanneet bensiiniä koneita varten. Bensiinitynnyrit tuotiin Kemistä ensin maanteitse autolla ja sitten hevoskärryillä edelleen metsään. S:llä oli lentokoneiden laskupaikan läheisyydessä pieni kämppä, jossa hän oleskeli noina talvina. Kemin edustalta meren jäältä löydettiin tammikuussa 1934 kaksikin myrskylyhtyä, jotka oli jätetty merkiksi lentokoneille. Kyse ei ollut salakuljettajien lentokoneista. Erästä henkilöä kuulusteltiin asian johdosta, mutta hän ei tunnustanut mitään.[30] Pohjolan suojeluskuntapiirin esikunnan raportissa todettiin, että 26. – 27.1.1934 välisenä yönä oli löydetty Ajos-saaren ja Karsikkoniemen väliltä valopoiju, joka oli ollut valaistuna 11. - 14.1.1934 välisen ajan. Poiju ei ollut pirtumiesten eikä viranomaisten asettama.[31]

Lokakuussa (29.10.) 1936 lentokone lensi Syväjärven yli, jolloin koko kylän väki näki koneen valot ja kuuli voimakkaan moottorinsurinan. Samana päivänä kummituslentäjä vieraili myös Sallan Kursun yläpuolella. Suomen armeijan koneita ei ollut tällöin liikkeellä.[32] Marraskuussa 1936 Lapin kansa uutisoi, että salaperäinen lentokone tarkasteli valonheittäjillä ampumarataa Kittilän Kallossa ja lensi sen jälkeen Sodankylän Petkulaan laskeutuen mahdollisesti siellä eräälle aavalle, jolta löydettiin jalaksien jälkiä. Edellisten lisäksi kaksi muuta luotettavaa kummituslentokonehavaintoa tehtiin Lapissa tällöin, nimittäin Suolijärvellä ja Sodankylän Jeesiössä.[33]

Lapin Kansa 31.10.1936. 

Lapin Kansa 28.11.1936. 

Suomen yleisesikunta suoritti tutkimuksen, joka julkaistiin lehdistötilaisuudessa 4.1.1937. Paikalla oli myös tohtori Vilho Väisälä, joka piti esitelmän avaruuden valoilmiöistä. Lehdistötilaisuudessa lehdistön edustajat saivat tutustua hyvin laajaan tutkimusaineistoon ja näiden perusteella laadittuun lyhyempään tutkimusten tuloskertomukseen. Sen mukaan suurimmassa osassa tapauksista eivät kyseessä olleet vakoilukoneet vaan näkö- ja kuulohäiriöt tai avaruuden valoilmiöt, jotka aiheuttivat havaitsijoille virhehavaintoja. Salaperäisiä lentäjiä ei tutkimuksissa todettu esiintyneen maamme rajojen sisäpuolella. Puolustusvoimista vakuutettiin, että jos todellisia lentoja tapahtuisi, ne kyllä pystyttäisiin toteamaan.[34] Eräs Ilmalan meteorologisen aseman työntekijä oli mm. kuvaillut Venus-planeettaa ”zeppeliiniksi, jonka ahterissa oli Saksan lippu”. Suomalaiset olivat tehneet myös omia lentokokeita, joissa koneet oli helposti havaittu oikeaksi lentokoneeksi, toisin kuin useimmissa kummituskonehavainnoissa. Ruotsissa kenraalimajuri Reuterswärd oli edelleen Aftonbladetin (12.1.1937) haastattelussa sitä mieltä, että havainnoissa oli kyse todellisista lentokoneista, eikä asiaa voitu selittää näköharhoilla. Ruotsissa ei kuitenkaan pystytty varmuudella selvittämään, minkä valtion koneita ne mahdollisesti olivat.[35]

Lapin Kansa 5.1.1937.

Lapin Kansassa 9.1.1937 kritisoitiin varsin kipakasti ja oikeutetusti yleisesikunnan tutkimusta, jossa Lapin ja Peräpohjolan väestöä, joka on näitä ”näkö- ja kuulohäiriöitä” vuosikausia tehnyt, pidettiin peräti ”mystillisenä” väkenä tai sitten kauttaaltaan ”hermosairaana”. Lehti kertoo mm. yhden havaitsijoista olleen kansanedustaja K. A. Lohi, joka teki havaintonsa keskellä päivää Ranuan Kuukasjärven yllä (10.1.1935[36]). Lehden artikkelissa huomautettiin, että Neuvosto-Karjalassa oli viitisenkymmentä lentoasemaa, joiden tarkoitusta lehti ei katsonut voivansa ryhtyä arvailemaan. Lehti esitti joukon kysymyksiä yleisesikunnalle: Montako lentoasemaa oli Pohjois-Suomessa? Jos lentoja tapahtuu, niiden toteaminen ei riitä, vaan miten ne siinä tapauksessa torjuttaisiin? ja lopuksi varsin aiheellisesti: Eikö Pohjois-Suomen puolustuskysymystä olisi jo aika ryhtyä hoitamaan lujin ottein? Pohjois-Suomessa ei tyydytä siihen, että pidetään esitelmiä ”valoilmiöistä” vaan näitä ”valoilmiöitä” olisi paljon turvallisempi seurata, jos katselijan apuna on vähän kättä pitempää.[37] Yleisesikunnan tutkimuksen kritiikki oli aiheellista, sillä olihan jo vuonna 1934 todettu ainakin jonkin lentokonehavainnon olleen oikea. Samoin vuoden 1936 vakoiluoikeudenkäyntien materiaali oli hyvin tiedossa. Ehkä tämän takia silloin vielä everstin arvoinen Ilmoniemen kuoleman jälkeen uudeksi Pohjois-Pohjanmaan komentajaksi nimetty Hjalmar Siilasvuo vakuutti, että tutkijaviranomaiset suhtautuvat kummituslentoihin kaikella vakavuudella. Maakunnan väestöä kehotettiin tukemaan viranomaisia heidän työssään ja toimittamaan viipymättä ja arkailematta varmoja ja mahdollisimman tarkkoja havaintoja.[38]

Lapin Kansa 9.1.1937. 

Rovaniemi 9.1.1937

Lapin Kansa 23.1.1937. 

Helmikuussa 1937 uutisoitiin, että Norjassa oli Ofot-vuonon haarautumasta nähty varmuudella vieras sukellusvene, joka oli sitä lähestyttäessä sukeltanut. Pohjois-Norjan puolustuksen päällikkö kenraalimajuri Carl Erichsen piti esitelmän, jossa hän totesi, ettei ole epäilystäkään, etteikö Pohjois-Norjassa joku vieras valta harjoita salaperäistä ”kummitustoimintaa” sekä ilmassa että merellä.[39] Jo aiemmin norjalaisten lähteiden mukaan Jäämerellä oli tuntematon lentokoneiden tuki- ja emälaiva, joka pysytteli Norjalle kuuluvan Jan Mayenin kalliosaaren itäpuolella noin 1000 km Tromsöstä luoteeseen.[40] Myös saksalaisilla oli laivoja (mm. Westfalen -laiva), joiden kannalle rakennettiin lyhyt kiitorata, jota pitkin Dornier Wal -lentovene lähti lentoon. Kone laskeutui lentonsa jälkeen laivan viereen, josta se nostettiin nosturilla kannelle. Laiva oli usein Norjan rannikon tuntumassa mm. toisen maailmansodan aikana[41], miksei aikaisemminkin.

Lapin Kansa 11.2.1937.

Lokakuussa 1937 Lapin Kansa uutisoi, että salaperäiset lennot olivat jälleen alkamassa. Pohjois-Norjassa oli jo tehty kaksi havaintoa, toinen Hammerfestissa ja toinen Karasjoella.[42] Myös Suomessa tapahtui talven 1937 – 1938 aikana. Tammikuussa Rovaniemen Ylikylässä kuultiin salaperäistä moottorinsurinaa, jonka kuulijat väittivät varmasti olleen lähtöisin lentokoneesta.[43] Muun muassa Vuotson yli lensi salaperäinen lentokone maaliskuussa (19.3.1938) 1938. Havainnon teki kolme ihmistä ja se todettiin oikeaksi.[44] Myös Kieringissä tehtiin havainto 22.3.1938.[45] Sodankylän Korvasen kylässä havaittiin 5.5.1938 klo 10 tienoilla idästä länteen matkalla ollut lentokone.[46] Itärajan läheisyydessä venäläisten tekemiä luvattomia rajanylityksiä tapahtui usein.[47] 

Rovaniemi 24.4.1937.

Lapin Kansa 22.3.1938. 

Lapin Kansa 24.3.1938. 

Rovaniemi 21.4.1938.

Vuoden 1939 aikana ei varsinaisia kummituslentoja ilmoitettu, mutta Suomen ilmavoimat raportoi kuitenkin venäläisten tekemistä rajaloukkauksista. Niitä oli ennen talvisotaa varsin paljon. Niissä ei ollut mitään ”mystistä” vaan ne olivat selvästi venäläisten tekemiä. Useimmat lennot eivät yltäneet pitkälle Suomen rajojen sisälle.[48] Erityisesti Petsamossa ja Kannaksella oli useita ilmatilan loukkauksia vuonna 1939. Kaksi venäläistä pommikonetta  lensi myös 26.10.1939 Suomen etelärannikon suunnassa, kierrellen Suomen laivaston yläpuolella Airistolla Turun edustalla.[49]

Entinen tiedustelu-upseeri Harri Paarma totesi kirjassaan, että virallisella taholla oltiin selvillä lentojen alkuperästä, mutta yleiseen tietoisuuteen ne jäivät ”kummituslentoina”. Ilma-aseen kehityksestä ei siihen aikaan oltu yleisesti tietoisia. Monet eivät edes uskoneet, että tuollaiset pitkät lennot olisivat edes mahdollisia. Paarma oli kuitenkin sitä mieltä, että todetut lennot olivat suunnitelmallisesti toteutettua sotilaallista kokeilua, harjoitusta ja tiedustelua. Myös radioamatöörit kiinnostuivat asiasta ja heidän onnistui napata viestejä, jotka eivät voineet olla muualta kuin kummituslentäjien koneista. Radiopeilaus tuottikin myöhemmin niin hyviä tuloksia, että voitiin jopa täsmentää koneiden lähtökentät. Norjassa tehdyissä tutkimuksissa selvisi jopa eräiden lentoja suorittaneiden venäläisten koneiden tyypitkin. Ne olisivat olleet silloin uusimpia TB 6 (34) -tyyppisiä raskaita pommikoneita, joiden toimintasäde oli n. 3200 kilometriä ja tuntinopeus 450 km/h.[50] Vuonna 1943 sanomalehdissä kirjoitettiin, että todennäköinen kummituslentojen aiheuttaja olisi ollut venäläinen nelimoottorinen Tupolev TB-3 -pommikone, jota käytettiin paljon myös kuljetuskoneena ja siviilikäytössä. Myös Polikarpov R-5 kaksitasotiedustelukonetta käytettiin mm. desanttien kuljetuksiin. Suomen ilmatilassa lenteli ennen talvisotaa myös Tupolev SB-2 ja Iljushin DB-3 -pommikoneita.[51] 

Piirros Polikarpov R-5 tiedustelukoneesta. Kuva: Public domain (Russia).

Iljushin DB-3 pommikone laskeutumassa lumiselle kentälle. Kuva: SA-kuva.

Venäläisten lehtien mukaan kummituslentojen syynä olivat saksalaiset lentokoneet, joista eräs kiinni otettu saksalainen vakooja nimeltään Fahrburg oli kertonut. Hän oli kertonut, että saksalaisten koneiden tarkoituksena oli tutkia kulkuyhteyksiä Pohjois-Ruotsissa ja varsinkin Norrlannin seudulla. Erityisen tärkeää oli ollut tutkia Haaparanta-Luulaja-Narvik -reittiä. Venäläisten mukaan saksalaisten koneiden tukikohta sijaitsi Norjassa tai merellä oli lentokoneiden emälaiva. He eivät kuitenkaan olleet näitä löytäneet.[52] Osalle näistä Ruotsin ja Norjan lentokonehavainnoista oli varmasti ihan todellinen syy, sillä saksalaiset tekivät vuodesta 1934 alkaen vakoilulentoja kaksitasoisilla Heinkel He 60 -koneilla. Ne lähtivät matkaan Leipzig -nimiseltä risteilijältä, joka oli ankkuroituna Pohjois-Norjan rannikolla. Koneet lähetettiin matkaan katapultilla.[53] Saksalaisilla oli 1930-luvulla käytössä myös mm. Junkers Ju 52 -kuljetus/pommikoneita, Dornier Do 17 -lentoveneitä ja Heinkel He 111 -pommikoneita, joita voitiin käyttää ja käytettiinkin tiedustelutehtävissä. Niihin voitiin laittaa myös lisäpolttoainetankkeja pitempiä lentoja varten.

Heinkel He 60, jota lähetettiin katapultilla liikkeelle laivan kannelta. Kuva: San Diego Air & Space Museum/ https://www.flickr.com/photos/sdasmarchives/7585397310/, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=20797698

Saksalainen Junkers Ju 52, jota käytettiin paljon kuljetus- ja tiedustelukoneena. Kuva: SA-kuva.

Taustalla saksalaisten Heinkel He 111. Kuva: SA-kuva.

Saksan lehdistössä kummituslennoista kirjoitettiin melko paljon erityisesti vuoden 1936 lopulla. Saksalaisissa lehdissä kiinnitettiin huomio Neuvostoliiton voimistuneeseen varusteluun Suomen rajan läheisyydessä. Saksalainen Tukholmassa sijainneessa Saksan propagandaministeriön Nordische Verbindungstellessä toiminut Dr. Paul Grassman kirjoitti joitakin artikkeleita saksalaisiin lehtiin Suomen vierailultaan.[54] Berliner Tageblatt kertoi 6.1.1937 Suomen yleisesikunnan tutkimuksesta, jossa kummituslennot selitettiin väärintulkinnoiksi. Lehdessä arveltiin tämän johtuvan siitä, että Suomen ulkoministeri Holsti oli tarkoitus matkustaa Neuvostoliittoon eikä Suomi poliittisista syistä halua suututtaa venäläisiä.[55] Frankfurter Zeignung oli samalla linjalla. Artikkelissa todettiin suomalaisten virastojen pyrkivän välttämään tarpeetonta kitkaa itäisen naapurivaltion kanssa.[56] Berliner Tageblattenin seuraavassa artikkelissa 25.2.1937 kerrottiin ”neuvostokummituksista” Pohjois-Skandinaviassa ja neuvostovakoojasta Finnmarkenissa sekä 11.3.1937 Bodenin linnoituksen yllä nähdyistä kummituslentäjistä.[57] Myös Suomea koskevia uutisia kerrottiin. Deutsches Nachrichten Büro (DNB) -uutistoimisto välitti Helsingistä pikku-uutisen Sodankylän kummituslentäjistä, joiden arveltiin olevan venäläisiä vakoilijoita.[58] Kummituslentojen ohella Saksan lehdistössä kerrottiin 1930-luvulla paljon Suomessa kiinni saaduista Neuvostoliiton vakoilijoista ja heidän oikeudenkäynneistään. Völkischer Beobachter kirjoitti 20.12.1938 pääkirjoituksen paikalle sijoitetussa artikkelissa, jonka oli kirjoittanut lehden Tukholman-kirjeenvaihtaja Wagener, että Suomessa vangittiin miltei joka päivä uusia vakoiluverkon jäseniä. Tämä viittasi hänen mukaansa siihen, että bolševikit olivat ryhtyneet työhön Pohjois-Euroopassa entistä uutterammin yhdessä Moskovalle kuuliaisten kommunistien avulla.[59] Saksassa haluttiin tällä uutisoinnilla luoda bolševismin vastaista mielialaa Suomessa ja Ruotsissa.

Paarman tietojen mukaan venäläisten lentokoneiden lentosuunnat Suomen ja Ruotsin puolella olivat seuraavat: 1) Kantalahti-Pajala-Jällivaara-Porjus-Vilhelmina-Uumaja-Kantalahti (Afrikandan kenttä). Lentomatka oli yhteensä 1650 km ja 2) Uhtua-Tornio-Haaparanta-Boden-Strömfors/Boliden-Skellefteå-Luulaja-Uhtua. Lentomatka oli yhteensä 1150 km. Lentotoiminnan kanssa rinnakkain Neuvostoliitto harjoitti myös muuta vakoilutoimintaa. Sekä Lapissa, Perä-Pohjolassa että muualla Suomessa pidätettiin useita rajan takaa tulleita, kuten myös suomalaisia paikkakunnilla asuvia henkilöitä, jotka olivat olleet yhteydessä rajantakaisiin työnantajiinsa. Sotilasalueiden ja aseistuksen lisäksi vakoilijoiden tuli selvittää maantieverkostoa, rauta- ja maantiesiltoja sekä keskustelujen avulla saada käsitys työläisten mielialasta Suomessa.[60]

Aivan varmasti on selvää, että osa havainnoista oli tähtitaivaan normaaleja kohteita väärin tulkittuina kuin myös huijauksia tai liian vilkkaan mielikuvituksen sekä hysterian tuotetta. Sekin on kuitenkin nykytutkimuksen valossa selvää, että sekä Neuvostoliitto että Saksa tekivät ihan oikeita vakoilulentoja Suomen, Ruotsin ja Norjan alueella, erityisesti vuosien 1937, 1938 ja 1939 aikana ennen toisen maailmansodan alkamista. Kummallakin maalla oli kyky valmistaa suuria koneita pitkän matkan lentoja varten. Saksalaiset vakoilukoneet lensivät lähinnä Norjan ja Ruotsin ilmatilassa, Neuvostoliiton koneet Suomen ja Ruotsin ilmatilassa. Ilmavalvonta ja ilmapuolustus näillä pohjoisilla alueilla olivat kaluston puutteen vuoksi perin huonoissa kantimissa siihen aikaan, joten vakoilulentojen tekeminen oli näille suurvalloille täysin turvallista ja äärimmäisen helppoa. Ainakaan Suomessa ei näihin ilmatilan loukkauksiin haluttu poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi edes puuttua, koska niitä ei aina varmuudella pystytty edes vahvistamaan ja vaikka olisi vahvistettukin. Neuvostoliiton ärsyttäminen sitä syyttämällä ei varmaankaan ollut Suomen valtiovallan intressissä, kun näiden maiden suhteet muutoinkin olivat varsin kireät. On myös oletettava, että Neuvostoliitto toimitti sekä vakoilijoita että huoltoa siihen aikaan maan alla toimivan Suomen kommunistisen puolueen kaadereille, kuten lukuisat pidätykset ja vakoilurenkaiden paljastukset osoittivat. Harvaan asuttu Lappi, jossa ei juurikaan ollut ilmavalvontaa silloin, oli otollinen paikka näille lennoille.

_____________

English summary: The Ghost Fliers of the 1930s in Finland and northern Scandinavia

From 1933 to 1934 and again from 1936 to 1939, mysterious aircrafts were seen flying over Finland and northern Scandinavia. Governments of Finland, Sweden, and Norway became quite concerned at this apparent violation of airspace. War had not broken out yet, but the possibility weighed on everyone's mind at the time.

Starting in late November or early December of 1933, residents of Västerbotten, a county in Sweden bordering Norway just below the Arctic Circle, reported seeing strange lights off in the distance at night. While these were written off as northern lights any plane at all was reason for interest among the residents at that time. The only planes normally seen in this remote area were the occasional customs and border patrol planes. There were no air force or military bases in the area. People began first assuming perhaps smugglers were at work.

The reports of strange, unidentified lights continued to come in. In addition to airplane lights, strong searchlight beams originating from the air and mysterious airplane sounds began to be reported as well. By February 1934, lots of reports of “ghost fliers” were being reported. They flew in all kinds of weather including weather so inclement that normal planes were grounded. No one had seen any of the planes taking off or landing. Where their bases were located was subject to much speculation including a secret aircraft carrier because mysterious boats or ships were also seen in the Norwegian waters during the ghost flier flap. The Scandinavian and Finnish air forces took the reports seriously and swept the area repeatedly for strange planes and also shared their information with one another as well as coordinating with local police who would investigate and catalog each sighting.

The official conclusion was summed up by General Pontus Reuterswärd in an April 28, 1934 seventeen-page secret memo to the office of the Secretary of War that stated “The collected and analyzed data…has given me the impression that unauthorized air traffic has occurred.”

The Swedish General Staff in Stockholm investigated 487 ghost flier reports during the winter of 1933 - 1934 of which 46 were judged “credible.” The Finnish General Staff investigated 112 reports from that same period and found that 5 cases involving airplane sounds and 10 involving actual sightings remain unsolved. The Finns also found that no sighting was ever observed from two vantage points making the departure and arrival points of the planes impossible to pinpoint.

There were some observations in the coming years but a new wave of ”ghost fliers” occurred in the winter of 1936 – 1937. After that especially over Finland observations of Russian planes happened in 1938 and 1939 before the Winter War (30.11.1939 – 13.3.1940) broke when the Russians attacked Finland.

The reason the reports were taken so seriously is that the Scandinavian nations were fearful of both Soviet Union and Germany conducting iron ore reconnaissance on their nations. Northern Scandinavia was a center of iron ore mining and Germany required large amounts and may have been trying to secure a steady supply. The Russians may have been trying to find ways to cut off iron ore to Germany. 

Although all known parties disavowed responsibility, speculation at the time was that secret operations, either by the Germans or the Soviets, were behind the reports. Most of the reports were false observations of stars, planets and so on, but in Finland the Russians had a lot of spying activity both on ground level and in the air, which was confirmed by Finnish military intelligence and security police at that time. The Finns didn’t want to irritate the Soviet Union so publicly these reports were darkened. Also Germans made secret flights over Sweden and Norway, but probably not over Finland.

---

Lähteet:

[1] Clas Svahn, Spökflygarens vinter. Http://www.ufo.se/index.php/ufo-historia/1344-spokflygarens-vinter. Ei päivämäärää.

[2] Atso Haapanen. Kummituslennot – vakoilijoita vai ufoja? Tallinna 2015, passim.

[3] Svahn.

[4] Ibid.

[5] Berliner Tageblatt 8.1.1934.

[6] Ibid.

[7] Lapin Kansa 16.1.1934.

[8] Pohjolan Sanomat 25.1.1934.

[9] Harri Paarma, Salaista tiedustelua napapiirillä 1939. Hämeenlinna 1970, s. 21.

[10] Haapanen, s. 11 – 13.

[11] Haapanen, passim.

[12] Lapin Kansa 27.1.1934.

[13] Lapin Kansa 30.1.1934.

[14] Lapin Kansa 20.10.1936.

[15] Lapin Kansa 13.1.1934. Lapin Kansa 10.2.1934.

[16] Lapin Kansa 1.2.1934.

[17] Ibid.

[18] Haapanen, s. 31.

[19] Lapin Kansa 10.2.1934. Haapanen, s. 9.

[20] Lapin Kansa 3.2.1934.

[21] Lapin Kansa 6.2.1934.

[22] Pohjolan Sanomat 9.2.1934. Pohjois-Pohja 10.2.1934.

[23] Haapanen, s. 37 - 40.

[24] Lapin Kansa 17.3.1934.

[25] Haapanen, s. 68 – 69.

[26] Haapanen, s. 69 – 70.

[27] Paarma, s. 22.

[28] Kirhoff esiintyi suomalaisella nimellä Kurki.

[29] Lapin Kansa 20.10.1936.

[30] Ibid.

[31] Haapanen, s. 68.

[32] Lapin Kansa 30.10.1936.

[33] Lapin Kansa 28.11.1936.

[34] Lapin Kansa 5.1.1937. Lapin Kansa 9.1.1937.

[35] Aftonbladet 12.1.1937. Svahn.

[36] Lapin Kansa 20.10.1936.

[37] Lapin Kansa 9.1.1937.

[38] Lapin Kansa 23.1.1937.

[39] Lapin Kansa 11.2.1937.

[40] Paarma, s. 22.

[41] Haapanen, s. 92.

[42] Lapin Kansa 21.10.1937.

[43] Lapin Kansa 25.1.1938.

[44] Lapin Kansa 22.3.1938.

[45] Lapin Kansa 24.3.1938.

[46] Haapanen, s. 139.

[47] Haapanen, s. 135.

[48] Haapanen, s. 143.

[49] Paarma, s. 125.

[50] Paarma, s. 20 – 22.

[51] Haapanen, s. 83, 85 ja 87.

[52] Haapanen, s. 149 – 150. Karjala-Inkeri 8.12.1938.

[53] Svahn. Lisäksi henkilökohtainen sähköposti Clas Svahnilta 14.7.2018.

[54] Suomen ulkoministeriö Berliinistä UM 94. T.H. Heikkilän lehdistökatsaus Berliinistä 19.11.1936.

[55] Berliner Tageblatt 6.1.1937.

[56] Frankfurter Zeignung 15.1.1937.

[57] Berliner Tageblatt 25.2.1937 ja 11.3.1937.

[58] Deutsches Nachrichten Büro 9.5.1938.

[59] Völkischer Beobachten 20.12.1938. Saksalaislehtien uutiset kirjasta: Risto Peltovuori, Suomi saksalaisin silmin 1933 – 1939. Lehdistön ja diplomatian näkökulmia. Tampere 2005, s. 89 – 91.

[60] Paarma, s. 22 – 23.