Pohjois-Suomen metsätyöläisten asema metsäteollisuuden synnyn alkuaikoina 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa

© Kalevi Mikkonen 2018

Julkaisijan johdanto

Tämä artikkeli on kooste isoisäni Antti Mikkosen (1890 - 1977) useista lehtikirjoituksista vuosilta 1962 - 1963. Olen lisännyt valokuvat, väliotsikoita ja joitakin selventäviä sanoja tarpeen mukaan. Antti Mikkonen osallistui työväenliikkeen toimintaan erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä jo nuoresta pojasta alkaen. Hän liittyi ammattiyhdistysliikkeeseen ensimmäisen kerran vuonna 1907 Haukiputaalla olleeseen Kurtinhaudan lastausrenkaaseen. Myöhemmin Antti oli mm. perustamassa Maaseututyöväen liittoa. Hän oli nuoruudessaan paljon töissä eri savotoilla ympäri Pohjois-Suomea, joten tukkijätkien ja metsureiden maailma oli hänelle omakohtaisesti tuttua. Antti toimi myöhemmin aktiivisesti mm. Rakennustyöläisten liiton Rovaniemen osastossa ollen yhdistyksen puheenjohtajakin vuosina 1942 - 1944. Hän jäi eläkkeelle Rovaniemen kauppalan rakennustoimiston palveluksesta 70-vuotiaana vuonna 1960.

Kalevi Mikkonen

 Artikkelin kirjoittaja Antti Mikkonen (1890-1977) kuvattuna vuonna 1970. Kuva: Pentti Mikkonen.

_______________

Antti Mikkonen 

”Läskiä ei saa voissa paistaa eikä Ulseenin aikaa muistella” 

Nykyaika ei saapunut Lappiin minään sattumana. Heräävä sahateollisuus näki täällä suuria mahdollisuuksia. Metsää oli valtavasti ja vapaana virtaavat joet kuljetusteinä. Ainoa hankaluus oli työmaille tarvittavien tavarain kuljetus. Tieverkoston puuttuessa täytyi metsiin kuljettaa tavarat talven aikana hevoskyydillä ja tämä aiheutti sivuelinkeinon eli rahdinajon. Sillä on ollut Lapin elinkeinoissa oma sijansa, mikä näkyy vielä myöhemmissäkin vaiheissa. Ensimmäisinä puutavaran hankkijoina lienevät olleet eräät ulkomaiset yrittäjät, lähinnä ruotsalaiset ja joku norjalainenkin. Tämä tapahtui 1870-luvulla. Otsikossa mainittu Olsen [1] (Ulseeni oli jätkien antama nimi) oli herra, joka makseli kohtalaisia palkkoja ja muutenkin homma oli hieman reilumpaa. Se loppui niin kuin monen muunkin alkuyrittäjän touhut usein loppuvat eli kokemuksen puutteessa.

Lapin joet olivat pitkään tukkipuun kuljetusväylinä kesäaikaan. Uitto jatkui Kemijoella aina 1990-luvun alkuun saakka. Kuva: Hildur Larsson/Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Totto ry.

Pohjois-Suomen metsien hakkuiden alettua 1800-luvun lopulla myös Auttijoki muodostui merkittäväksi tukkien uittoväyläksi. Veden kulun säätelemiseksi Auttikönkääseen tarvittiin tuolloin pato (ns. tammi) sekä puiden uittoa varten ränni. Ensimmäinen virallinen maininta rännistä on vuodelta 1889. Uittotyöt joessa jatkuivat aina 1970-luvulle, ja nykyisin kaikki rakenteet on kulttuurihistoriallisista syistä museoitu. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Sitten tulivat esille jo kotimaisetkin yrittäjät, mm. eräs Korhonen. Tällä oli jo kotimaisen työnantajan otteet. Siitä puhuu otsikossa oleva määräys, mikä oli annettu työmaille ja se kuului näin: ”Läskiä ei saa voissa paistaa eikä Ulseenin aikaa muistella”. Siinä on selvä ruumiillisen ja henkisen muonan resepti, ei suinkaan ainoa laatuaan näillä selkosilla.

Varsinaisen yrittäjäkunnan muodostivat Kemi Oy, joka on toiminut vuodesta 1893 alkaen ja And. Kurth & Co[2], joka myöhemmin liittyi Oy W. Rosenlew Ab –konserniin. Nämä firmat yhdessä eräiden pohjoisruotsalaisten puutavarayhtymäin kanssa hallitsivat Lapin puutavaramarkkinoita aina vuoteen 1922 saakka, jolloin valmistui Veitsiluodon sahalaitos. Nämä muodostivat jo melkoisen sahaverkoston Perämeren rannikolle. Parhaimpana aikana oli toiminnassa kaikkiaan seitsemän sahaa: Simo, Veitsiluoto, Laitakari, Mansikkaniemi, Karihaara, Röyttä ja Kuusiluoto. Sittemmin ovat Veitsiluodon ja Pajusaaren selluloosa- ja paperitehtaat muodostuneet suurtekijöiksi, jotka hallitsevat Lapin asukkaiden ruumista ja sielua.

Raha ei aina tuo pelkkää hyvinvointia ja siunausta. Kukkaroon voi piiloutua vaikka itse paholainen. Sen ovat Lapinkin asukkaat saaneet kouraantuntuvasti kokea. Metsäyhtiöiden maksamat hinnat metsistä olivat suorastaan nollahintoja, mutta ihmisille, jotka olivat ikimuistoisista ajoista eläneet kurjuudessa syöden hyvinäkin vuosina osan vuodesta pettua ja jäkälää, tuntui yhdellä kertaa saatuna muutama tuhatmarkkanen niin suurelta omaisuudelta, että sitäkään ei osattu käyttää. Monissa tapauksissa se hupeni suorastaan huomaamatta kuin suola lumelle. Tuskinpa kaikki ehtivät maksaa talojaan rasittavia velkoja, joiden seurauksena pakkohuutokaupat olivat melkoisen yleisiä. Metsien myynnistä ja työpalkoista alkoi virrata rahaa sellaisiin käsiin, jotka eivät olleet tottuneet sitä käsittelemään. Villeinä vuosina rahaa tuhlattiin päättömästi, välillä kärsittiin sitä enemmän. Siitä huolimatta uusi talouselämän muoto loi tilaisuuden vähin erin tapahtuvalle siirtymiselle luonnontaloudesta teollistuvaan talouteen.

Tukkisavotat tarvitsivat paljon muonaa. Rehutkin oli kuljetettava hevospelillä. Silloin muodostui uusi ammattiryhmä, rahdinajajat. Pitkät hevosjonot kulkivat satoja kilometrejä raskaine kuormineen melkein kulkukelvottomia teitä. Se oli eläinrääkkäystä, jolle tuskin löytyy vertaa koko Euroopan historiassa. Tietysti joukossa oli kunnollisia ihmisiä, mutta olosuhteet saivat aikaan sen, että jos puoletkaan näiden juhtien huokauksista on kohonnut korkeuksiin, tuskin montakaan rahtimiestä istuu taivaan pankolla enkelien tanssia katselemassa! Lisäksi tuli sekin paha, että alettiin salakuljettaa alkoholia, koska viinakauppaa ei ollut Kemiä lähempänä.

Hevosten vetämät tukkikuormat olivat tuttu näky hyvin pitkään Lapin salomailla. 
Kuva: Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Totto ry.

Rovaniemen kirkonkylä

Kun Rovaniemi muodosti eräänlaisen puolitaipaleen etapin, täytyi sen kasvaa tarpeen mukana. Nykyinen Valtakatu[3] on ensimmäinen, jonka varrelle varsinainen kirkonkylä muodostui. Taloissa oli suuret pirtit, joissa majailivat jätkät ja rahtimiehet. Toisinaan olivat yön aikana lattiat niin täynnä makuumiehiä, että oli liikkuessa pidettävä kengät jalassa. Muuten olisi loukannut varpaansa nukkujain hampaisiin. Hevosille ei ollut mitään suojaa. Nämä saivat seistä ulkona 30 – 40 asteen pakkasessa tai sateessa ja jyrsiä eväitään, jos niitä aina edes muistettiin antaakaan.

Kun tungos ja rauhattomuus näissä majapaikoissa tuli liian suureksi, alkoivat yritteliäät rakennella mökkejä laitamille. Ne olivat pieniä parin huoneen asuntoja eikä niiden kunto ja arkkitehtuuri kovin kehuttavaa ollut. Tuskin ne olivat kuitenkaan huonompia kuin niissä vietetty elämäkään. Mainittujen mökkien rakentelun tuloksena syntyi sitten kuuluisa Sahanperä. Keskikylälle alkoi ilmestyä liikkeitä, nykyisen Helsingin pankin tilalla oli kellarissa kylän ensimmäinen kahvila. Sinne johtivat kapeat ja jyrkät rappuset ja kun hieman kaljoissaan olevat asiakkaat usein kaatuilivat ja kompuroivat näissä rappusissa, antoivat humoristiset jätkät kahvilalle sattuvan nimen ”Kuperkeikka”. Ei Rovaniemi mikään suuri kylä ollut, joitakin mökkejä siellä täällä. Elämä oli sentään sitä vilkkaampaa.

Tunnettua on, että aina kun jossain ilmestyy uusia rahalähteitä, sinne ryntää sekä kunnon ihmisiä että onnenonkijoita. Ei Lappikaan niiltä säästynyt. Korttihuijarit, väkijuomain ja lemmen kauppiaat kuuluivat ajan kuvaan. Nämä ainekset miehittivät Sahanperän. Asukkaat ansaitsivat perimällä määrätyn osan korttilavoista ja maksun lemmenkaupoista. Lisäksi saattoi valmistella kiljua, keitellä kahvia ja tarjoilla, mitä sattui olemaan. Kun on syntynyt kokonainen kirjallisuus lännen revolverisankareista, täytyy sanoa, että ei Lapin hylkyaineksen puukko ollut tupessa sen lujemmassa, joskin ruumiskasa lienee jäänyt vähän pienemmäksi.

Sutkeista kuuluisin lienee ollut Pussis Iikka. Hän oli varas, ryösti ihmisiä, rahaa korttilavoista, käytti puukkoa ja kuuluja sääriään. Kerran hän teki iltamyöhäisellä ryöstön Rovaniemellä, mutta oli jo aamulla klo 7 maissa Kemin Laurilassa. Vaikka asia todistettiin, ei oikeus voinut häntä tuomita, koska sen mielestä oli mahdotonta yhtenä vajaana yönä jalkaisin kulkea noin 110 kilometrin matkaa.

Korttihuijareista kuuluisimpia lienee Ramsu Keränen, Sutki Väisänen, myöhemmin Hono-Hilden. Näistä ja monista muista voisi kirjoittaa paksun romaanin, mutta jos se ilmestyisi, varmasti köyteen tehtäisiin silmukka, jonka sekä kirjoittaja että julkaisija saisivat kaulaansa.

Taistelua leivästä Lapin salomailla

Lapin saloille saapunut uusi aika ei tullut helposti. Taistelua leivästä käytiin jopa 50 asteen pakkasessa kiroilun säestämänä metristen hankien keskellä. Aseina kirves ja justeeri sekä eväinä kova leivän kannikka, läski, poron liha sekä musta kahvi, jos näitäkään oli aina tarpeeksi saatavissa.

Alkuaikoina olivat työvälineet hyvin alkeellisia. Kaato suoritettiin kirveellä, vasta myöhemmin tuli justeeri. Kun pinotavaraa alettiin ottaa, sai pokasaha valta-aseman. Nykyisin soi moottorisahan valittava ulvonta kuin kadotettujen sielujen valitus helvetin portilla. Ajoneuvot eivät olleet juuri sen parempia. Rekien ja niiden jalasten leveys standardisoitiin vasta monia vuosia jälkeenpäin, kun oli siirrytty jäätien käyttöön. Pitkän aikaa kuljetettiin sahapuut rantaan täyspitkinä, sitten ne keväällä katkottiin. Kuvitellaanpa kaksi miestä nostamassa rekeen vaikka viidentoista metrin mittaista metsän jättiläistä metrisessä lumessa. Siinä tarvitaan muutakin kuin hyvää tahtoa.

Metsä on ollut suomalaisille sekä leivän lähde että raadannan tyyssija. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Asuntonsa saivat ajomiehet tehdä itse. Vain harvoissa tapauksissa yhtiöt tekivät hevosmiesten asunnot. Ne tehtiin mäenrinteeseen kaivettuun maakuoppaan pyöreistä puista ilman lattiaa. Lämmityslaitteena oli kivistä nurkkaan kyhätty takka, ”piisi”. Se hyvä puoli näissä oli kaminakämppään verrattuna, että ilma pysyi parempana. Piisissä keitettiin kahvit, valmisteltiin ruuat sikäli kuin niitä valmistettiin. Sen ympärillä kuivattiin vaatteet, valjaat y.m. tarvikkeet sikäli mikäli saatiin kuiviksi. Pääkämpät, ”Ruukin pirtit”, olivat tekotavoiltaan samanlaisia mutta maan päälle rakennettuja. Niissä oli työnjohdon asunto, keittiö ja päivällispirtti. Asuttiinpa pahimmassa tapauksessa havumajoissa rakotulillakin. Keväällä uiton aikana ei sen kummempaa asuntoa ollutkaan. Ruukin pirteillä oli tavaramakasiinin eli ”hartsun” lisäksi savusauna. Siinä oli jätkän asuntoihanuus.

Ajomiesten entisöity rakennus 1900-luvun alkupuolelta. Katto moderni. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Entäs ne sapuskat?

Tavallisesti työnantaja huolehti muonituksesta. Varsinaisena ruokana oli kova leipä. Tämä leivottiin taloissa ja kuivattiin vartaissa. Sitten se olikin niin kovaa, että kerran uiton aikana pani eräs toverini leipiä likoon jokeen. Ne unohtuivat veteen kolmeksi päiväksi, mutta pysyivät hyvin vielä vitsalenkissä. Toinen pääravintoaine oli ”ameriikan silava”. Ei sekään aina ollut parasta laatua, mutta ei sitä tutkittu kiikarien avulla. Niine trikiineineen se lyötiin kauhaan, joskus oli poron pintaa joukkoon tai pistettiin vartaaseen viipale, jota lämmitettiin nuotiossa.

Mitenkään harvinaista ei ollut, että mies työstä tultuaan otti läskipalan katon reunalta, missä sitä tiaiset ja kuukkelit olivat päivällä verottaneet ja vuorostaan pistellä sitä jäisenä poskeensa kahvin kiehumista odotellessaan. Ruukin pirteillä olevat kokit saattoivat joskus keittää liha- ja jopa hedelmäsopankin ja jätkän ”jumalan jyviä” eli munkkeja osattiin paistaa jo silloinkin. Suomalainen sianliha oli jokseenkin tuntematon, mikäli sitä ei joku etelästä saapunut ajomies tuonut omien eväittensä mukana. Voitakin oli, mutta laadusta tuskin kannattaa puhua.

Tässä olivat ne kehykset, joiden sisällä elämän rytmi liikkui Lapin suurilla saloilla. ”Asfalttiluistelijasta” se saattaa tuntua kalseanpuoleiselta ja sitä se olikin. Vain kovat miehet voivat kestää rasitukset, kun siihen liittyi aineellinen ja henkinen painostus, epäoikeudenmukainen kohtelu ja monesti tahallaan kärjistetty vastakohtien liioittelu.

Tukkijätkät ruokailemassa savottakämpällä. Kuva: Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Totto ry. 

Lentojätkät

Keitä olivat ne ihmiset, jotka kaikesta huolimatta toivat uuden ajan ensimmäiset aakkoset näille hylätyille selkosille? Yleensä on sellainen käsitys, että metsätyöt suorittivat siihen aikaan muualta kulkeutuneet ns. ”lentojätkät”. Kieltämättä heidän osuutensa oli melkoisen suuri, mutta ei ratkaiseva. Heistä annettu kuva, että he olisivat kaikki olleet jotain hylkyainesta, joka piiloutui Lapin korpiin pahoja tekojaan piiloon, on vahvasti liioiteltua. Kyllä heitäkin toki joukossa oli, kuten olen aikaisemmin maininnut. Vähemmän kunnollisia ihmisiä he olivat, mutta suurin osa sentään oli täysin reiluja työmiehiä, joiden oli olojen pakosta täytynyt lähteä etsimään leipäänsä sieltä, mistä sitä oli saatavissa.

Jos asiaa tarkastelee pitemmälle, niin paikalliset ja lähiseutujen asukkaat näyttelivät jo silloin ratkaisevaa osaa kuten nytkin. Eikä metsäkämpillä pahantekijällä ollut helpot oltavat. Hyvän selkäsaunan jälkeen sai mies pistää repun selkäänsä ja pahimmassa tapauksessa seiväs pujotettiin takin hihojen kautta selkäpuolelle. Sellaisessa kunnossa sai marssia lähimpään kylään joskus kymmeniä kilometrejä, sillä kukaan vastaantulija ei ruvennut pahantekijää välillä auttamaan. Korvessa on korven laki, joskus ehkä liiankin ankara, mutta niissä oloissa välttämätön.

Joskus saattoi sattua hauskojakin kohtauksia. Eräälle savotalle tuli iltapäivällä kulkumies kysymään työtä. Ukkoherrana oli leikillisyydestään kuuluisa Kuneliuksen ukko. Työtä luvattiin, ja ukkoherra käski antaa miehelle sapuskaa ja kalsun, johon saa laittaa rivan, niin aamulla pääsee töihin. Mies sai eväänsä ja uuden kirveen. Ukkoherralle hän huomautti: ”Ei siellä mitään kalsuja ollut vaan uusia kirveitä”. Siihen ukko vastasi: ”Kalsu kuin kalsu, tee vain ripa.” Aamulla mies meni ulos, mutta hävisi sille tielleen. Päivän valjettua katseli ukkoherra jängän yli johtavaa suoraa kaunista suksilatua ja tuumi miettiväisenä: ”Siitä on uti mennyt ja viiva on jäänyt”, sillä illalla ei ollut tullut kysyttyä edes miehen nimeä. Näissä puitteissa jatkui elämä Lapin metsissä aina kuluvan vuosisadan alkupuolelle (1900-luvun, huom. KM).

Kolme kovaa Lapin suurilla saloilla 

Lapin suurilla saloilla seisoi kolme kovaa, nouseva suurpääoma, metsien satavuotiset jättiläiset ja sitkeydestään kuuluisa ”jätkä”. Ensiviulua soitteli vuonna 1893 perustettu Kemi Oy. Sen osake-enemmistön omistivat pääasiassa oululaiset. Eivät nämä edustajat näytä olleen kovinkaan valkoisia enkeleitä, raha näyttää heilläkin olleen pääasia. Heidän apurinaan toimi metsäosaston päällikkö Hugo Richard Sandberg, ”Ukko-Samperi, Lapin keisari ja leivän isä”, kuten määritelmä kuului. Varsinainen työnjohto oli aluksi varsin kirjava, etupäässä työmiehistä leivottua. Koulutettua työnjohtoa ei vielä silloin ollut. Tulokset olivat sattumanvaraisia mutta harvoin epäonnistuneita. Yleensä ne onnistuivat kohtalaisesti. 

Työmaaesikunnan muodostivat ukkoherra apulaisinaan tulipiippu, kasööri ja hartsuherra. Kuvaavana esimerkkinä kerrottakoon seuraava: Vainoajan heikennyttyä tuli piiripäälliköksi erittäin humanistinen metsänhoitaja, joka halusi työmiehiä kohdeltavan paremmin kuin siihen asti. Kiertäessään työmailla hän antoi tämän suuntaisen määräyksen. Kun matkat olivat pitkiä ja ne suoritettiin hevoskyydillä, yövyttiin taas Kuneliuksen pirtillä. Iltapäivällä tuli hevosmies kysymään ajopalstaa. Kyllä niitä löytyi. Tavan mukaan kysäisi ajuri: ”Mitä siitä maksetaan?” Tähän Kunelius vastasi: ”Ei ne maksut meillä erikoisen hyviä ole, mutta kohtelu tulee olemaan tästä lähtien hyvä!” Piiripäällikön naama olisi varmaan ollut silloin näkemisen arvoinen. 

Vuosisadan vaihteessa kohtasi Kuusamon kuntaa ja koko Lappia erittäin ankara kato. Nykyinen Posion kunta kuului silloin Kuusamoon. Isojako oli saatu päätökseen. Suolijärven lohkon osakkaat päättivät myydä yhteismetsänsä. Se oli erittäin puurikas ja hakkaamaton. Kemi-yhtiö arvioi metsän ja tarjous hyväksyttiin. Kauppa oli ns. könttäkauppa. Hinta oli niin alhainen, että se herätti sivullistenkin huomiota. Eräs oululainen asianajaja Seppänen ryhtyi ajamaan kauppaa rikki omalla riskillään. Oikeus ei purkanut kauppaa, mutta katsoi kaupan jääneen avoimeksi vaimojen osalta, koska heidän allekirjoituksia ei ollut otettu. Samalla se määräsi puolelle määrää runkohinnaksi 2 markkaa 50 penniä. Kun runkomäärä nyt täytyi laskea, saatiin keskihinnaksi noin 1,45 mk. Siitä kaupasta tuli yhtiölle huimaava ”pisnes”, koska metsät alkoivat aivan uittoväylien varsilta. 

Lakkojen aika 

Jo sitä ennen oli tapahtunut kehitystä huonompaan päin. Vuoden 1905 lopulla tuntipalkat oli laskettu 30 pennistä 25 penniin tunnilta. Vain ruotsalaiset yhtiöt maksoivat 30 penniä. Sitten sattui toinenkin tapaus. Kemiyhtiö oli tilannut työmaitaan varten koko laivalastin amerikanläskiä. Lastia tuova laiva, saksalainen Hebe, teki haaksirikon Pohjanlahdella ja upposi. Lasti saatiin pelastetuksi, mutta merivesi turmeli sen. Siitä huolimatta se kuljetettiin työmaille jätkien syötäväksi. Silloin alkoi ns. hilkun ja Hebe-läskin kausi. Ajopalkat oli samoin laskettu niin alas, että hevosmiehet jäivät velkaa ottamistaan eväistä. Näitä saatavia ei liene koskaan yritettykään periä takaisin, sillä oikeudenkäynnissä olisi voinut paljastua seikkoja, joista Nurmeksen lain mukaan ei olisi ”naamaa silitetty”. 

Kiristys oli viety aina tuotantoportaisiin asti. Niinpä Karihaaran sahalla kaikki työmiehet joutuivat ottamaan elintarvikkeensa yhtiön kaupasta ja aina jäi velkaa. Työssä oli kaksi Tiainen –nimistä miestä. Kun heillä sattui olemaan sama etunimi, olivat ostokset aina sekaisin. Kerran nämä ”pikkulinnut” lähtivät yhdessä välejä selvittämään. Kun juttu oli saatu jotenkuten järjestykseen, sanoi toinen Tiaisista: ”Tästä lähtien sinä saat olla Talitiainen, minä olen Törötiainen”, ja niillä nimillä he lentelivät kai kuolinpäiväänsä asti.

Suolijärven metsien hakkuu alkoi vuoden verran myöhästyneenä. Ukkoherrana oli karkeudestaan kuuluisa Kalle Kontio. Kun työt sitten alkoivat, oli ”Leivän isäkin” paikalla. Kuultuaan ajotaksat sanoivat miehet Samperille, että näillä taksoilla ei elä. Siihen Samperi vastasi ehkä metsäkaupassa kärsityn tappion ärsyttämänä: ”Kun Jumala on pitänyt kuusamolaisille kaksi hallavuotta, minä pidän kolmannen.” 

Tällaiset ylimieliset puheet yhdessä muiden kiristystoimien kanssa aiheuttivat liikehtimistä työmailla. Osittain siihen saattoi vaikuttaa etelässä ns. suurlakon yhteydessä tapahtunut liikehtiminen. Lapin miesten karhu oli nostanut käpälänsä kasvojensa suojaksi. Sen päälle oli sen mielestä jo tarpeeksi syljetty. Vuoden 1906 tammikuussa alkoivat lakot. Aluksi liikehdintä oli vaistonvaraista, lakkoja siellä täällä ilman yhtenäisyyttä. Sillä oli selvä itsepuolustuksen leima. 

Työntekijät perustivat huhtikuussa vuonna 1906 Pohjois-Suomen metsätyöväestölle oman järjestön nimeltään Pohjolan tukkityöläiset, jota he kutsuivat nimellä Rengas. Se aloitti järjestäytyneen lakkotoiminnan. Rengas esitti palkankorotusvaatimuksen, jonka mukaan tuntipalkkaa korotettaisiin 25 pennistä 40 penniin. Osa yrityksistä, lähinnä ruotsalaisten hallussa olevat, hyväksyi palkankorotuksen, kun taas Kemi Oy hylkäsi lakkolaisten vaatimukset. Ruotsalaisten yhtiöiden työmailla lakko päättyi, mutta Kemi-yhtiön työmailla lakko sekä Kemi-yhtiön julistamaton työsulku jatkuivat vuosien 1906 – 1909 ajan.[4] Lakko päättyi Kemi-yhtiön katkeraan voittoon ja lakkojen uuvuttaman ja jäseniään menettäneen Renkaan toiminta päättyi.

Vapun viettoa Renkaan talolla vuonna 1917. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Turhaa on maalata piruja seinille silloin, kun elämästä on kysymys. Jokainen elävä olento puolustaa olemassaoloaan niin kauan, kun siihen on mahdollisuutta, sillä jo ensimmäisten lakkojen puhjettua sulkivat yhtiöt ruokamakasiininsa. Silloin eräillä työmailla oli pakko ottaa ruokaa omalla luvalla. Näitä on joskus nimitetty ryöstöiksi. Sitä ne eivät kuitenkaan olleet. Kaikki pantiin kirjalle, joka lähetettiin omistajille. Edessä oli kaksi vaihtoehtoa, kuolla kämpälle nälkään tai lähteä taipaleelle. Kun edessä on satojen kilometrien taival, mikä on kuljettava huonoja teitä pitkin hevosilla, suksilla tai jalkaisin talven pakkasissa, kallistuu voitto leivän puolelle. On oikeus kysyä, kuka oli antanut oikeuden asettua makaamaan leipäsäkin päälle, jos toinen on vieressä nälkään kuolemaisillaan, vaikka palkasta oltaisiinkin eri mieltä.

Kalervo Kallion vuonna 1955 tekemä Jätkänpuistossa sijaitseva Jätkä-patsas on yksi Rovaniemen tunnetuimpia veistoksia. Kallio on tehnyt jätkästä työn sankarin. Parkkuurauta, pölli ja pöllin parkkaaja ilmaisevat vielä 1950-luvulle tyypillisen työtilanteen. Kuva: Kalevi Mikkonen.

____________

English summary: The history of the forest industry, logging and workers living conditions in Northern Finland at the turn of 19th and 20th century by Antti Mikkonen (Editor: Kalevi Mikkonen)

Finland’s forest industry took its first steps in Lapland. Commercialization of forests begun in Lapland when the first water sawmills were founded. Since 19th century growing demand for timber in Europe paved the way for forest industry in Finland. Forests in the Southern and Central Finland had been mostly burnt over for centuries. Lapland’s large, untouched timber reserves attracted the interest of both domestic and foreign investors.

The attention of the sawmill industry focused on Lapland and its large untouched timber forests. In 1870’s steam operated sawmills were founded in various parts of Lapland near water ways. They generated plenty of economic activity in forms of forest trade, logging and timber floating. In 1893 Kemi Oy was founded in Kemi, Lapland.

At the beginning, logging was concentrated in Rovaniemi region. At the turn of 19th and 20th century the focus of logging shifted towards the region of Kemijärvi. Gradually logging reached also the municipalities of Muonio, Kittilä, Sodankylä, Pelkosenniemi and Salla.

Forestry offered work and prosperity

Logging, timber floating and sawmills offered work and income for thousands which resulted in growing prosperity of Lapland. With the income, magnificent houses were built, farming was improved, schools and libraries were founded. Especially Rovaniemi, the centre of many timber companies, received a large portion of booming economy and became a lively township. The number of inhabitants grew as many of work seekers settled down in the province.

Thousands and thousands of inhabitants received their daily bread from Lapland’s logging sites for nearly a century. The first trade union of logging workers was Pohjolan Tukkityöläisten Rengas, which was founded in 1906. The strike began because the wages and working conditions were very poor at that time. The Swedish-owned companies accepted their reasonable demands, but Kemi Oy didn’t. So the trade union had a long and bitter strike against Kemi Oy between 1906 – 1909. It destroyd this first trade union but it was a wake-up call to later better organised trade unions. 

________________

[1] Terje Olsen oli 1870-luvulla Suomen Lapissa vaikuttanut norjalainen puutavaraliikemies, joka oli ensimmäisenä käynnistämässä Lapissa laajamittaisia puutavaran hakkuita ja sahateollisuutta. Englannissa asunut Olsen saapui Kemiin vuonna 1870. Hän teki 1871 sopimuksen Metsähallituksen kanssa 500 000 rungon hakkaamisesta Kemijoen vesistön kruununmetsistä viiden vuoden aikana. Olsen teki sopimuksen englantilaisen Hullissa toimineen Steweni & Olsenin nimissä, mutta hakkuut olivat niin mittavia, että ne ylittivät Olsenin resurssit. Hän siirsi sopimuksen sen vuoksi Norjan Kristianiassa toimineelle Holst & Fleischer -yhtiölle. Sopimuksen mukaan hakatut tukit oli sahattava Kemijokisuussa ja niinpä Holst & Fleischer sekä Göteborgs Handelskompani perustivat Kemi Ångsågs Aktiebolagetin, jonka kuusiraaminen höyrysaha valmistui Karihaaraan vuonna 1874. Sahalle saapui työhön yli sata ammattimiestä Norjasta. Terje Olsen toimi Kemi Ångsågs Aktiebolagetin metsäpäällikkönä vuoteen 1877 saakka, jolloin yhtiö teki konkurssin holtittoman taloudenpidon takia. Olsen rakennutti Rovaniemelle Konttisen kartanon, jossa toimi myöhemmin Kemi-yhtiön metsäkonttori. Rakennukset tuhoutuivat talvi- ja jatkosodan aikana. 

[2] And. Kurth & Co Aktiebolag oli suomalainen Lapissa vuosina 1899 – 1933 toiminut ja sahaustoimintaa harjoittanut metsäteollisuusyritys. Yrityksen perustaja oli Antti Kurtti, joka käytti nimeä Anders Kurth tai Anders Kurt. Antti Kurtti osti kaupankäynnillä hankkimillaan varoilla 1860 Ylitornion Portimokosken eli Kristineströmin vesisahan joka oli perustettu jo 1760. Kurtti omisti tämän sahan vuoteen 1901 saakka ja lisäksi hän hankki omistukseensa 1875 Ruotsin puolella Haaparannassa sijainneen Salmin höyrysahan. Vuonna 1870 Kurtti oli ostanut lisäksi Rovaniemellä sijainneen Sinetän vesisahan. Kurtti omisti Rovaniemellä myös Pöyliön myllyn ja hän jatkoi sahaustoiminnan ohella myös elintarvikkeiden kauppaa. Kuusiluodon sahan rakentamisessa pahoin velkaantuneen yhtiön osake-enemmistö myytiin vuonna 1910 W. Rosenlew & Co:lle ja koko yhtiön osakekanta siirtyi Rosenlewille vuoteen 1931 mennessä. Yhtiö sulautettiin Rosenlewiin 1933. 

[3] Aikaisempi nimi Maantiekatu.

[4] Lakon käynnisti tammikuussa 1906 pidetty Sallan tukkityöläisten kokous jossa Kemi-yhtiön palveluksessa olleet tukinajurit, kaatomiehet ja päiväläiset laativat 12-kohtaisen vaatimuslistan metsätyömaiden työ- ja palkkaolojen parantamisesta. Kemi-yhtiön vastaus ei tyydyttänyt työntekijöitä, joten tammikuun lopulla 1906 noin 2200 miestä meni lakkoon Sodankylän ja Sallan alueella. Siitä huolimatta, että joitakin lakkoja vielä jatkui, työt saatiin käyntiin Kemijoen varrella lähinnä rikkureiden ja muiden Renkaaseen kuulumattomien avulla. Tukkityöläisten rengas rakensi osittain talkootyönä oman toimitalon Rovaniemen kirkonkylän keskustaan. Renkaan omaisuus ja toimitalo siirtyivät Sahateollisuustyöväen liitolle ja toimitalo myytiin vuonna 1913 Rovaniemen työväenyhdistykselle.