Oulu – Saksan armeijan pääsatama ja huoltokeskus Pohjois-Suomen joukoille

© Kalevi Mikkonen 2022 (30.4.2024 päivitetty artikkeli)

Oulun Toppilan satama oli Lapissa toimivien saksalaisjoukkojen tärkein satama, jonka kautta sekä sotilaita että kaikenlaista materiaalia siirrettiin rautateitse ja autoilla Rovaniemelle ja muualla Lapin alueilla sijaitseviin huoltokeskuksiin sekä rintamalle. Oulu oli myös tärkeä huoltokeskus, sairaala-alue, läpikulkupaikka ja koulutuskeskus Saksan armeijan joukoille. Myös Lapin sodan aikana Oulu toimi tärkeänä huoltokeskuksena, tällä kertaa suomalaisille joukoille.

Välirauhan 1940 - 1941 aikana Suomesta tuli strategisesti tärkeä osa Saksan hyökkäyssuunnitelmaa. Muurmannin radan ja Muurmanskin sataman liikenteen katkaiseminen oli Saksan Barbarossa-suunnitelman kannalta elintärkeä asia. Hitler myös arveli, että suomalaisilla oli kalavelkoja maksettavanaan Neuvostoliiton suhteen, joten Suomi voisi olla helposti taivuteltavissa yhteiseen operaatioon, varsinkin kun Suomen kenraalikunta pyrki innokkaasti saamaan Suomen Saksan siipien suojaan. Lopullisessa muodossa Hitler hyväksyi Barbarossa-suunnitelman (Yleisohje nro 21, ”Fall Barbarossa”) 18.12.1940.

Saksan ja Suomen suhteet tiivistyivät kaikilla aloilla ja 12.9.1940 Suomi ja Saksa sopivat Saksan armeijan miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen kautta Pohjois-Norjaan sekä saksalaisten joukkojen lomaliikenteestä. Helsinkiin perustettiin saksalaisten kauttakulkuliikenteen järjestelytoimisto suoraan yleisesikunnan päällikön alaisuuteen. Toimiston tehtävänä oli johtaa kauttakulkuliikennettä suurempien järjestelykysymysten osalta, ylläpitää yhteyttä Saksan lähetystöön, Saksan vastaavaan kauttakulkuorganisaatioon, keskusvirastoihin sekä Pääesikunnan eri osastoihin ja erillisiin toimistoihin.

Joillekin Suomen paikkakunnille perustettiin omat paikallistoimistot kauttakulkua hoitamaan. Pohjois-Suomen kauttakulkuliikenteen ylivalvoja toimi Oulussa käytössään järjestelytoimisto. Satama- ja asemakomendantti kuuluivat tähän toimistoon. Rovaniemellä oli myös vastaavanlainen toimisto, joka toimi kiinteässä yhteistoiminnassa sinne perustetun vastaavan saksalaisen toimiston kanssa. Ivaloon ja Salmijärvelle sijoitetut järjestelytoimistot toimivat suoraan Rovaniemen toimiston alaisuudessa, nekin yhteistoiminnassa vastaavan saksalaisen toimiston kanssa. Saksalaiset rakensivat kauttakulkua varten Suomeen huolto-organisaation.

Oulusta tulee tärkeä satama ja huoltoalue saksalaisille

Jatkosodan aikana Oulussa toimi sekä suomalaisten että saksalaisten koulutus-, huolto- ja esikuntakeskuksia. Oulusta tuli tärkeä saksalaiskeskus 22.6.1941, jolloin Saksa aloitti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Viikkoa aikaisemmin Toppilaan oli saapunut jo suuria joukko-osastoja, jotka olivat pian jatkaneet matkaansa pohjoiseen. Saksalaisten oleskelu kaupungissa olikin pääasiassa tilapäistä, kunnes Ouluun perustettiin syksyllä saksalainen sotasairaala (Kriegslasarett 3/677) joka sai aluksi käyttöönsä diakonissalaitoksen, mutta laajeni myöhemmin teollisuuskoululle ja keskuskansakoululle.

Toiminta laajeni nopeasti keväästä 1942 lähtien, jolloin Wehrmacht sijoitti Ouluun komendantinviraston, kuormausesikunnan, vartiopataljoonan, sotasairaalan ja lomalaiskeskuksen. Toppilan satamasta muodostui Saksan armeijan tärkein huoltosatama Suomessa. Samalla Oulu toimi koko Saksan Lapin armeijan ja nimenmuutoksen jälkeen 20. Vuoristoarmeijan (20. Gebirgsarmee) ensimmäisenä sillanpääasemana huoltoon, sotatarvikkeisiin ja miehistöön liittyvissä asioissa. Tavaroita, polttoainetta, asetarvikkeita ja miehistöä kuljetettiin Lappiin junalla ja kuorma-autoilla. Vastaavasti Lapissa taistelevia lomalaisia ja haavoittuneita sotilaita kuljetettiin Ouluun ja tarvittaessa sieltä Saksaan. Saksalaisten joukkojen pääesikunta (Armeeoberkommando, AOK) ja muut esikunnat sijaitsivat Rovaniemellä. Myös sairaaloita ja pysyviä huoltokeskuksia sijoitettiin eri puolille Lappia lähemmäksi varsinaista sotatoimialuetta.

 Saksalaisia sotilaita lähdössä rintamalle Tuiran asemalta. Kuvat: SA-kuva.

Tuiran asemalla olevia sotilaita. Kuva: SA-kuva.

Enimmillään Oulussa oli todennäköisesti yli 4 000 saksalaista, joista runsaat puolet oli SS-divisioona Nordin joukkoja.  Suurin osa sotilaista oli vain läpikulkumatkalla, mutta he hallitsivat katukuvaa. Saksalaisten valta ulottui vain heidän omiin asioihinsa, muuten kaupunkia johtivat suomalaiset viranomaiset. Yhteistyö toimi kuitenkin hyvin koko jatkosodan ajan, myös yksityisellä puolella. 

Oulun kaupunki vuokrasi Hotelli Seurahuoneen puolustusministeriön sotilaskäyttöön. Ravintolan tiloissa toimi Lotta Svärd muonitusosaston ruokala. Kesästä 1942 talossa sijaitsi Wehrmachtin paikalliskomendantinvirasto (Wehrmacht Ortskommandantur), joten nykyisen kaupungintalon saloissa liehui silloin vaakunalipun sijaan hakaristilippu.

Saksalaiset ja suomalaiset sotilaat vartiossa Seurahuoneen edustalla. Suomalaisten ja saksalaisten esikunnat liputtavat Suomen itsenäisyyden 25-juhlan kunniaksi 6.12.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Tuiran rautatieaseman, joka oli saksalaisten ahkerassa käytössä koko jatkosodan ajan, lähellä toimi SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus, josta enemmän tuonnempana. SS-joukkojen harjoitusmaastoina olivat Iskon ja Pyykösjärven alueet. Saksalaiset vuokrasivat suomalaisten huviloita Pyykösjärven läheltä upseerien majoittamista varten. Waffen-SS-joukkoja koulutettiin Pyykösjärven viereisillä alueilla kesällä 1942, koska edellisen vuoden operaatiot Sallassa ja Kiestingissä olivat epäonnistuneet joukkojen kärsiessä pahoja tappioita metsäalueilla käydyissä taisteluissa. Pyykösjärven viereisillä metsäalueilla on vielä joitakin kaivantoja, telttojen paikkoja ja taisteluhautojen jäänteitä jäljellä. Pyykösjärven eteläpuolella Takalaanilassa nykyisen Kemiran alueen kohdalla oli SS-Geb.Div.Nordin joukkojen harjoitusleirin parakkialue, jossa oli n. 24 parakkia. Leiri näkyy vielä vuoden 1947 ilmakuvassa. 

SS-Geb.Div.Nordin joukkojen harjoitusleirin parakkialue Takalaanilassa Maanmittauslaitoksen vuoden 1947 ilmakuvassa.

Nykyisen Kalevalantien päässä olevan liikenneympyrän sisäpuolella on luonnonkivi, johon joku kivikaivertajan taitoja osannut Waffen-SS:n sotilas on kaivertanut panssarintorjuntatykin, sotilaan sekä kirjoituksen, jossa lukee:

Eldquartier

der 2/Pz.Jg.Abt.

SS-Geb.Div.Nord

In Juli 1942

Saksalaisen kaivertama muistokivi Pyykösjärven lähellä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Kaupungissa oli suomalaisen sotasairaalan lisäksi myös Wehrmachtin ja SS-joukkojen sairaalat, jotka toimivat useissa rakennuksissa eri puolilla kaupunkia. SS-Lazarett avattiin elokuussa 1943 ja siinä oli 632 vuodepaikkaa.

Lomalaisjoukkojen kokoamispaikaksi (Deutsches Lager Oulu, myös Durchgangslager, Urlauberlager ja Waldlager Oulu -nimillä) rakennettiin Laanilaan parakkikylä nykyisen Kuusamontien eteläpuolelle. Laanilan Nokkalanmännikössä sijainneessa lomalaisleirissä oli tilaa n. 500 sotilaalle 24 parakissa ja rakennuksessa. Keskus toimi läpikulkuleirinä lomaa saaneille saksalaissotilaille. Lomalaisten läpikulkuleiriin tuleville tehtiin aluksi henkilön rekisteröinti, sitten matkustusasiakirjojen tarkistus, jonka jälkeen tapahtui majoitus ja huolto ja tarvittaessa syöpäläisten puhdistus ja lopuksi Saksaan matkustamisreitin ohjaus.  

Lomalaisleirin paikka Laanilassa Maanmittauslaitoksen vuoden 1947 ilmakuvassa. Alueella oli myös suomalaisia rakennuksia ja osa leirin rakennuksista oli jo tällöin muutettu perheasunnoiksi asuntopulan takia.

Leirin tarkastuksessa 21.1.1943 todettiin seuraavaa:  9 Polar-parakkia 540:lle miehelle, 2 upseeriparakkia 32:lle upseerille ja kaksi koulua 200 - 300 miehelle opiskelua varten. Leirin toimintaa hoiti Betreuungstrupp 5/19 johtajanaan Kriegsverwaltungsinspektor Tappe. Tappella oli alaisenaan kolme aliupseeria, 12 miehistön sotilasta ja 11 naista apulaisina. Heidän avukseen määrättiin myös yksi vääpeli ja hänelle kaksi miestä lomalaisten jatkokuljetuksia varten. Syöpäläisten puhdistuksesta huolehti osa yksiköstä 58.H.B.K. (E). Sitä varten oli tällöin rakenteilla syöpäläisten puhdistuslaitos, joka oli pian valmistumassa. Tarkastuksessa todettiin myös, että leirin parakit olivat hieman erillään toisistaan ja suomalaisten yksityistaloja oli ihan niiden lomassa. Piikkilanka-aitaa oli siihen mennessä tehty leirin ympärille 1500 metrin verran, mutta suomalaisten asunnot tietenkin hankaloittivat aidan rakentamista. Leirin taloustoimistoparakki oli myös valmisteilla. Leirin tilanne ei tuolloin ollut vielä tarkastajia tyydyttävä. Kenraalieversti Eduard Dietl teki Ouluun yhden päivän vierailun 20.7.1943. Hän tutustui pikaisesti myös ”Waldlager Ouluun”. Dietliä oli vastaanottamassa Ortskdt. majuri Roos ja kapteeni Fleischhauer. Dietl määräsi leiriä laajennettavaksi 15 parakilla ja uuden valvontaupseerin nimittämisen. Hän piti myös mahdollisena elokuvateatterin rakentamista, joka toteutui vuonna 1944. Vuonna 1944 leirille oli tarkoitus tehdä myös edellisvuonna tekemättä jääneet vesiliitännät ja sähköverkko. Kaikkiaan leirille valmistui lopulta 24 rakennusta.

Elokuussa 1943 annetussa käskyssä Deutsches Lager Oulun kaikki huoltotoiminnot määrättiin yksikön H.B.A.5 (F) alaisuuteen. Se oli vastuussa myös kaikesta leirin talouteen liittyvästä. Samalla perustettiin leirille Heeresbetreuungsstelle Oulu, joka toimi yhdessä Frontleitnebenstelle (Rovaniemen Frontleitstelle 42:n alaosasto) Oulun kanssa. Aluevastaava oli leirin komendantti, joka myös määräsi huoltoon liittyvät tehtävät.

Frontleitnebenstelle Oulun vastuulle tuli kaikki Wehrmachtin ja Waffen-SS:n sekä  lomalaisten että virkamatkalla liikkuvien kuljetuksiin, oleskeluun ja majoitukseen liittyvä toiminta samoin kuin lomalaisten asevarikon (Waffensammelstelle Oulu) toiminta. Joukkojen kurista ja järjestyksenvalvonnasta vastasi Frontleitnebenstelle Oulun oma kenttäpoliisiyksikkö (Feldgendarmerie).

Toppilan satama-alue oli saksalaisten käytössä ja sinne rakennettiin varastoparakkeja. Myöhemmin alettiin rakentaa Hietasaaren aluetta, josta myös tuonnempana. Hiukkavaarassa oli ampumarata, joka oli ollut käytössä jo 1930-luvulla ja jota saksalaiset hieman parantelivat vuosina 1943 ja 1944.

Saksalaisen sotilassoittokunnan ulkoilmakonsertti eteläpohjalaisten patsaan luona Oulun keskustassa 27.4.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Taloudellisesti saksalaisten läsnäolo merkitsi kaupungille hyvinvointia. Saksalaisten maksamat korkeat palkat ja ruokaedut houkuttelivat Ouluun runsaasti työvoimaa, joten kaupungin väkiluku kasvoi sotavuosina. Kaupunki ja yksityiset saivat tuloja maanvuokrista ja tuottamistaan palveluista. Saksalaisten huolto osti myös runsaasti paikallisia tarvikkeita. Niinpä kaupungin veroäyri pysyi koko sodan ajan samana. Saksalaiset toivat osansa myös sota-ajan kulttuurielämään, sillä heillä oli oma sotilassoittokunta. Myös urheilutoimintaa oli ainakin jalkapalloilussa. Suomalaisten ja saksalaisten välillä pelattiin ystävyysotteluita.

Saksalaisia sotilaita marssimassa Ämmänväylän sillalla Oulussa. Kuvat: SA-kuva.

Sitten, kun suomalaiset ja saksalaiset saivat sotavankeja, Oulun seudullekin perustettiin sotavankileirejä. Sotavankileireiltä saatiin työvoimaa paitsi saksalaisten toimintoihin myös Merikosken voimalaitostyömaalle ja Oulu Oy:lle.

Sota tietenkin muutti tavallisten ihmisten arkea merkittävästi. Suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden läsnäolo muutti katukuvaa. Oululaisiin kivitaloihin järjestettiin pommi- ja sirpalesuojia ja ensiapuasemia. Ilmahälytysten varalta täytyi olla jatkuvasti valmiustilassa, vaikka Oulua ei pommitettukaan kovin usein. Pommitukset tekivät kuitenkin tuhoisaa jälkeä ja kokonaisia kortteleita paloi maan tasalle. Kodittomiksi joutuneille kaupunkilaisille järjestettiin tilapäismajoitusta. Sodan jatkuessa asuntopula kuitenkin paheni, sillä Ouluun muutti pakolaisia Karjalan alueelta. Kaikkiin ylimääräisiin tiloihin jouduttiin ottamaan vuokralaisia, ja monet kodittomat asuivat sukulaistensa luona maalla tai kaupungissa. Maalla asui myös sotaa paossa olleita naisia ja lapsia.

Jatkosodan aikana Oulua pommitettiin yhteensä vain viisi kertaa. Ensimmäinen pommitus oli heinäkuussa 1941, ja helmikuussa 1944 pommikoneet vyöryivät kaupungin ylle neljä kertaa lähes peräkkäisinä päivinä. Pommitukset aiheuttivat kymmenkunta kuolonuhria, mutta rakennuksia tuhoutui kokonaan 71 ja osittain 927. Ilmatorjunnassa suurena apuna olivat saksalaisten ilmatorjuntapatterit ja uudet ilmavalvonta- ja tulenjohtotutkat. Haaparannan palokunta auttoi palotorjunnassa. Vuoden 1944 pommitusten jälkeen saksalaiset muodostivat Ouluun erikoisyksiköitä mahdollisia vihollisen maahanlaskujoukkoja vastaan.

Oulun pommitus 21.2.1944. AOK 20:n arkisto.

Alppilan Pikku-Berliini

Vuonna 1941 saksalaisten toiminta rajoittui pääasiassa Toppilan satamaan. Reichsführer-SS Heinrich Himmler antoi käskyn uuden Waffen-SS -huoltokeskuksen (Nachschub Kommandantur der Waffen-SS Finnland, SS-Stützpunkt IV) perustamisesta 21.4.1942 ja elokuun alussa 1942 perustettiin SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus, koska Toppilasta oli muodostumassa heidän tärkein satamansa Suomessa. Saksalaiset (Waffen-SS) halusivat saada myös Oulun suojeluskunnan omistaman Tuiran ampumaradan haltuunsa. He tekivät esityksen suojeluskunnalle joulukuussa 1942. Suojeluskunta suhtautui myyntiin myönteisesti, kun vain saisivat jostain muualta uuden ampumaradan omia harjoituksiaan varten. Kun tämä järjestyi ja saksalaisten tarjous kattoi Yläsiirtolan kaupunginosaan sijoitettavan uuden ampumaradan kustannukset, Oulun kaupunginarkistosta löytyvän sopimuksen mukaan Oulun suojeluskunta myi 7.5.1943 Tuirassa olleen ampumaradan ympäristöineen ja sen rakennukset sekä laitteet saksalaisille kertasummalla 2,450 miljoonaa markkaa. Suojeluskunnan puolesta sopimuksen allekirjoitti paikallispäällikkö, kapteeni Ahma ja saksalaisten puolesta SS-prikaatinkomentaja, kenraalimajuri Kleinheisterkamp. Saksalaiset maksoivat käsirahana heti 1,45 miljoonaa ja jo kolmen päivän päästä loppuerän miljoona markkaa. Myös muille maanvuokraajille maksettiin kerta-korvauksia. SS:n Führungshauptamtin (SS-johtoesikunta) lisäksi asioita järjestelivät SS:n Wirtschaft- und Verwaltungshauptamt (Talous- ja hallintovirasto) ja sen Amstgruppe C (Virastoryhmä C). Alueelle syntyi parakkikylä, jota laajennettiin niin, että se laajimmillaan oli 64 hehtaaria. Pikku-Berliiniin, kuten aluetta alettiin kutsua, rakennettiin kaikkiaan 275 parakkia. Parakit oli vihreäksi maalattuja. Alue oli aidattu, ja sen etelärajalla oli pääportti ja päävartio. Alueelle oli myös toinen portti. Sopimuksen mukaan kuukausittainen vuokrasumma Oulun kaupungille oli 0,15 markkaa per neliömetri, joka maksettiin neljännesvuosittain. Puiden kaatamisesta piti maksaa erilliskorvaus sopimuksen päättyessä. Oulu-Kuivasjärvi -tieosuuden, jota saksalaiset käyttivät, kunnossapito hoidettiin yhdessä Oulun kaupungin kanssa. Waffen-SS:n puolesta sopimuksen allekirjoitti alueen silloinen komentaja SS-Obersturmbannführer Honsell.

Oulun kaupungin ja Waffen-SS:n välisen 31.7.1943 takautuvasti laaditun sopimuksen kaksi ensimmäistä sivua. Asiakirja: Oulun kaupunginarkisto.

SS-Stützpunkt IV:n parakkialueen tilanne 31.7.1943. Parakkialuetta laajennettiin myöhemmin ja rakennuksia tuli lisää. Kartta: Oulun kaupunginarkisto.

SS-Stützpunkt IV:n parakkialue Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1947.

Miehistöparakki Pikku-Berliinissä. Kuva otettu 12.10.1951. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Pikku-Berliini oli Waffen-SS-tukikohta, joka oli viralliselta nimeltään Nachschub Kommandantur der Waffen-SS Finnland, SS-Stützpunkt IV. Sen päällikkönä oli pisimpään huoltokomendantti Obersturmbannführer Brechting. Tukikohdassa oli Suomen SS:n Keskusrakennushallinto (Zentralbauleitung der Waffen-SS Finnland) kenttäsairaala (Kriegslazarett), hevosvarikko ja -sairaala (Pferdelazarett), autovarikko (Kraftfahrpark)- ja korjaamo, vaatetusvarikko (Bekleidungslager) sekä huoltokeskus (Gerätlager), jossa oli runsaasti materiaalivarastoja. Tukikohdassa oli myös SS-joukkojen viestiasema (Nachrichtenstelle), sotapoliisiosasto, ilmantorjuntapatteri ja koulutuspataljoona, jossa annettiin jatkuvasti täydennyskoulutusta.

Himmlerin määräys SS-Stützpunkt IV:n perustamisesta. Kuvalähde: National Archives and Records Administration (USA).

Armeeoberkommando Lapplandin antamassa määräyksessä 21.5.1942 SS-Stützpunkt IV sai mm. seuraavat toimitukset: 7 Polar-parakkia ja 2 Tundra-parakkia Raahe OY:ltä, 3 Polar-parakkia Riihimäen Saha OY:ltä, 7 Polar-parakkia Oulu OY:ltä, 4 Polar-parakkia Kajaanin Puutavara OY:ltä, 14 Tundra-parakkia AB Kemi OY:ltä ja 10 talliparakkia Kokkolan Aschpurvis & Veltchenin tehtaalta. Raahen ja Oulun tehtaiden parakit saksalaiset hakivat autoilla itse ja muut toimitukset tuotiin junalla Ouluun. Kaikki parakit olivat elementteinä, jotka koottiin paikan päällä. Koulutuskeskuksessa palveli kaikkiaan noin 2 500 miestä. Operaatio Birken valmistelun aikana 1.4.1944 SS-Stützpunkt IV:ssä varmistustehtävissä oli 1500 miestä.

Saksalaiset SS-sotilaat juottavat ja pesevät hevosia Kuivasjärvellä Oulussa 20.7.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Tukikohdan komentoketjussa oli aluksi toivomisen varaa, ja niinpä Yleisesikunnan päällikkö Jodl lähetti 19.3.1943 muistutuksen, että asiat oli pikaisesti saatava kuntoon ja myös mm. rakentamissuunnitelmia oli tarkennettava. Jodl painotti, että alueellisissa kysymyksissä SS-Stützpunkt IV oli AOK:n alainen, kuten kaikki muutkin Wehrmachtin yksiköt. Hätätapauksissa AOK:lla oli oikeus sijoittaa tukikohtaan myös muita yksiköitä tarvittaessa. Vierailullaan Oulussa 20.7.1943 kenraalieversti Eduard Dietl kävi tutustumassa myös SS-Stützpunkt IV -leiriin ja sairaaloihin. 

Kenraalieversti Dietl tarkastusmatkalla Oulussa 20.7.1943. Kuvat: Kalevi Mikkosen arkisto.

Tuiran saksalaisen alueen suunnittelusta, rakentamisesta ja valvonnasta huolehtivat saksalaiset. Työvoimana käytettiin suomalaisia rakennusliikkeitä sekä työvelvollisia ja sotavankeja.

Alueen itäreuna oli nykyisen Kemintien kohdalla, etelässä se rajautui rautatiehen, pohjoisessa nykyiseen Simpsintiehen ja lännessä Topeliuksenpuiston silloisiin metsiin. 

Saksalaiset SS-sotilaat marssilla uimaan Kuivasjärven metsätiellä Oulussa 14.7.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Nykyisen Toivontien tienoilla oli sotasairaala, Deutsche Kriegslazarett Oulu, jossa oli 16 parakkia, joista suurin osa oli yhdistetty katetulla yhdyskäytävällä. Puisten rakennusten palovaaran vuoksi yhdyskäytävät oli panostettu. Tulipalon sattuessa ne voitiin räjäyttää palon leviämisen estämiseksi. Nykyisen Kemintien varsi oli huoltoaluetta. Kasarmialue oli pohjoisessa huoltoalueen ja sotasairaalan välissä, nykyisen Varsitien tienoilla. Alueen keskustassa oli laaja varastoalue ja nykyinen Betonimiehenkadun alue toimi asuntoalueena.

Saksalaisten SS-joukkojen kantosatuloilla varustettu hevoskolonna marssilla Hietasaaressa Oulussa 1.9.1942. 

Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

SS-Aufklärungstruppen paraatissa Oulussa 13.8.1943. Kuvat: Kalevi Mikkosen arkisto.

Pikku-Berliini oli siisti ja hyvin hoidettu alue kivillä reunustettuine teineen ja polkuineen. Männikön keskelle rinteeseen rakennettiin kerho- ja illanviettotoimintaa varten komea upseerikerho. Alppilan kaupunginosassa, Tirolintie 7:ssä sijaitsee suuri, kulttuurihistoriallisesti arvokas ja ainoa Pikku-Berliinistä jäljelle jäänyt rakennus eli ns. alppimaja. Rakennus edustaa rustiikkista, puoliksi puurakenteista ”kansallissosialistista arkkitehtuuria”. Upseerikerho, joka muistuttaa suurta alppimajaa, on kaksikerroksinen. Alakerta rakennettiin luonnonkivestä ja yläkerta puusta. Yläkerran julkisivut laudoitettiin ja ruutuikkunoiden suojaksi tehtiin luukut. Erilliseen yksikerroksiseen siipeen tehtiin elokuvateatteri. Rakennuksen itäpäätyyn rakennettiin jykevät portaat, joiden alkujaan tummat kaiteet olivat koristeelliset. Samanlainen kaide suojasi myös elokuvateatterin katolle tehtyä tilavaa parveketta. Rakennuksen alakerrassa oli vartiotupa, majoitus- ja seurusteluhuoneet, pesutupa, käymälätilat ja päätyportaiden alla vielä viinikellari. Yläkerrassa oli hieno juhlasali, tarjoilukeittiö, käymälät sekä kolme tilavaa majoitushuonetta. Sisäportaikko oli rakennuksen länsipäässä.

SS-joukkojen upseerikerhon rakennus on ainoa säilynyt rakennus Pikku-Berliinistä. Kuvat: Kalevi Mikkonen.

Juhlasalin hirsiset tukirakenteet jätettiin näkyviin, ja seinustoille rakennettiin loosit. Sisäkatto, lattiat ja seinien puolipaneelit tehtiin puusta. Tunnelmaa juhlasaliin toi salin länsipään punatiilinen muuri, jonka ristikuvioisista aukoista näkyi alakerrassa palavan tulen lieskat.

Rakennus, joka sodan jälkeen nimettiin Kalevankartanoksi, on ollut vuosikymmenten saatossa sekä sotilas- että siviilikäytössä, mm. kahvilana, retkeilymajana, työtupana ja yli 40 vuotta paloasemana.  Nykyisin se toimii juhlatilana nimellä Alppimaja.

Upseerikerhon juhlasali.

Pikku-Berliinin alue luovutettiin virallisesti suomalaisille 14. syyskuuta 1944. Tämän jälkeen oli vastaanoton epävirallinen osa, jolloin samppanjatarjoilun ohella saksalaiset pitivät suomalaisille useita sydämellisiä kiitospuheita ja molemmin puolin pahoiteltiin syntynyttä tilannetta. Saksalaisilta jäi Pikku-Berliiniin ja Tuiran rautatieasemalle runsaasti tavaraa, josta siviilit saivat napattua oman osansa.

Alppilan kaupunginosan nimi, sekä kadunnimet Alppitie ja Tirolintie ovat muistona saksalaisajoilta.

Toppilan satama-alue ja Vaakunakylä

Toppilan satama oli kesästä 1941 alkaen saksalaisten tärkein huoltosatama Suomessa, ja koko maan satamakuljetuksia valvova esikunta oli sijoitettuna sinne. Jo kesäkuussa 1941 Toppilan satamaan saapui Lappiin ja Kuusamoon kuljetettavia sotajoukkoja ja heidän varusteitaan ja huoltotarvikkeita. Satamaan perustettiin Gross-Tanklager für den Nachschub (Nachschublager Oulu) 10.7.1941 alkaen. Täältä kuljetettiin eteenpäin laivoilla tuotuja poltto- ja voiteluaineita Saksan Pohjois-Suomen armeijan tarpeita varten. Verb.Stab Nord lähetti 1.4.1942 AOK Lapplandille sähkeen, jossa ilmoitti, että Suomen Päämaja antoi saksalaisille luvan aloittaa Oulun sataman laajennustyöt yhteistyössä Oulun kaupungin kanssa. Marsalkka Mannerheim esitti toiveen, että tarvittavat rakennusmateriaalit tuodaan Saksasta. Keväällä 1942 saksalaiset laajensivat ja kunnostivat yhteistyössä Oulun kaupungin kanssa satama-aluetta ja rakensivat varastoja molemmin puolin Toppilansalmea. Saksalaisten rahtikuljetukset onnistuivatkin jo kesällä ja syksyllä 1942 hyvin, sillä sataman toiminta nousi noin 70 %. Saksalaisten esikuntayksiköitä satamaliikenteen hoidossa olivat vuodesta 1942 alkaen Auslade-Komissar 40, jonka tehtävänä oli merikuljetusten kuormaus ja purkaus. Toinen yksikkö oli vuonna 1942 muodostettu Umschlagstab Oulu, jonka tehtäviin kuului Oulun satamaliikenteen tavarankulku.

Saksan armeijan huoltokuljetuslaivat Orla ja Birkenau Toppilan satamassa Oulussa 1.9.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Saksan armeijalle tuotuja heinäpaalikasoja Toppilan satamassa 1.9.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Hietasaari sai kiinteän yhteyden mantereeseen vasta vuonna 1942, jolloin valmistui rautatiesilta Toppilansalmen yli. Siltaa tai vaihtoehtoisesti Toppilansalmen sulkemista penkereellä oli suunniteltu jo 1870-luvun lopulta alkaen, jotta Toppilan sataman etelärantakin olisi saatu tehokkaampaan käyttöön.  Koska Toppilan satama oli saksalaisten joukkojen tärkeä huoltosatama, sillan rakennustyöt voitiin tehdä sotatöinä. Toppilan salmen sillan pystyttivät suomalaiset työntekijät, 50 venäläistä sotavankia apunaan 12 saksalaista kuorma-autoa kuljettajineen ja apumiehineen. Wehrmacht avusti siltahanketta taloudellisesti.

Oulun kaupunginjohtaja (1938-1961) Eino J. Leino muisteli vuonna 1966 Helsingin Sanomien 70-vuotishaastattelussaan Hietasaaren sillan rakentamisen vaiheita seuraavasti: "Saksalaiset perustivat jatkosodan alkuvaiheessa Ouluun huoltokeskuksen. Satama oli heikko, eikä se pystynyt kunnolla välittämään yhä vilkastuvaa liikennettä. Silloin joku saksalaisten asiamies ehdotti, että kaupunki rakennuttaisi sillan Hietasaareen ja samalla uusisi saaren laiturin. Se helpottaisi heidän huoltoliikennettään. Samalla saksalaiset tarjoutuivat suorittamaan osan kustannuksista. Lupasimme harkita asiaa ja teimme kustannusarvion sekä pyysimme rakennusvaiheen ajaksi käyttöömme autoja. Koska asialla oli kiire, aloitettiin rakennustyöt viipymättä heti kun saimme autot. Tilasimme jopa sillankin mutta saksalaisten allekirjoittamaa sopimusta ei vaan kuulunut. Tarvitsimme rahaa, mutta sitä emme saaneet, koska meillä ei ollut käsissämme edes sopimusta. Neuvottelimme apulaiskaupunginjohtajan kanssa ja lähetimme kenraali Dietlille sähkeen, jossa esitimme ilmeisesti suhteellisen kireässä äänilajissa sopimuksen tarpeellisuuden. Sähke taisi lähteä perjantaina ja kaavailimme, että sopimus saapuisi mahdollisesti maanantaina. Mutta lauantaina tulikin Rovaniemeltä lähetti, jolle oli annettu määräys toimittaa koko rakennuskustannussumma henkilökohtaisesti kaupunginjohtajalle. Olimme silloin tyytyväisiä. Maanantaipäivä toikin toisenlaisten puhelujen tulvan. Saimme puheluja päämajasta sekä ministeriöstä. Haluttiin tietää mitä Oulussa oikein tapahtui ja miksi oikein sähköttelimme kenraalille sellaisessa äänilajissa. Lopulta tilanne selvisi. Oululaiset saivat siltansa siinä sivussa ja ministeriö ja päämaja selvityksen. Kaikki taisivat olla tyytyväisiä."

Alkuperäinen silta Toppilansalmen yli. Kuva: Wikipedia Commons. Public domain.

Uudempi rautatiesilta Toppilansalmen yli samassa paikassa. Nykyisin se palvelee pyörätienä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Kivet rakennustyömaalle saatiin Merikosken voimalaitoksen rakennustyömaalta, jossa louhittiin kiveä noin 200 kuutiometriä vuorokaudessa. Kivien kuljetus hoidettiin pääasiassa Saksan armeijan autoilla. Salmi pengerrettiin niin, että silta-aukon kooksi jäi noin 30 metriä. Sillaksi ostettiin pääradalta poistettu Ähtävänjoen silta. Sillan rantamuureista tehtiin 10 metriä leveät, jotta rautatiesillan viereen voitaisiin myöhemmin rakentaa kuusi metriä leveä maantiesilta. Alkuperäinen silta on siirretty pois ja nykyisin samalla paikalla on sodan jälkeen valmistunut silta.

Kun rautatiesilta Toppilansalmen yli valmistui, sijoitettiin alueelle satamapalvelusta Toppilan satamassa hoitavan esikunnan ja vartiokomppanian (1. Kompanie, Feldz.Btl. 18) leiri majoitustarkoituksia varten. Noin 1,2 hehtaarin suuruinen Niedersachsenlager -leiri rakennettiin salmen eteläpuolella olevalle alueelle vuonna 1942.

Saksalaisten sotilaskylää alettiin kutsua Vaakunakyläksi, koska asuinparakkien ikkunaluukkuihin oli maalattu saksalaisten maakunta- ja kaupunkivaakunoita. Myös alueen kuorimattomista koivuista tehdyn hienon portin päällä oli vaakuna. Kylään rakennettiin parakkeja esikunta-, varasto- ja majoitustarkoituksiin. 

Oulun kaupunginarkistosta löytyy saksalaisten vuonna 1942 tekemä Niedersachsenlagerin karttapiirros, jonka mukaan alueella sijaitsi kaikkiaan 28 rakennusta. Parakeista yhdeksän oli asuinparakkeja. Muita alueen parakkeja olivat kaksi rautatien puoleisessa päässä sijainnutta kauppaliikettä, talousparakki, vaatevarasto ja pesula, kaksi puusepänverstasta, sairaalaparakki, toinen vaatevarasto, ruokala ja yhteistila, ruokavarasto, ase- ja väline-/tarvikevarasto, ruokakellari ja kaksi käymälää. Lisäksi alueella sijaitsi autohalli, bensiinivarasto, hevostalli, ajoneuvohalli  sekä sauna. Parakit olivat ns. Tundra-parakkeja. 

Vaakunakylän eli Niedersachsenlagerin karttapiirros. Kartta: Oulun kaupunginarkisto.

 Vaakunakylän leirin portti. Portissa oleva vaakuna on Alasaksin vaakuna.  Oulu 1.9.1942. Kuva: Museovirasto/JOKA Journalistinen kuva-arkisto/Kaleva.

Kesällä 1942 saksalaiset rakensivat Hietasaareen myös kansainvälisen vankileirin poliittisille vangeille, ja lisäksi oli leirejä venäläisille sotavangeille. Alueella oli sodan aikana yli 20 parakkia vangeille ja noin 500 - 600 venäläistä sotavankia. Vankityövoimaa käytettiin mm. Toppilan satamassa, Oulu Oy:ssä, Merikosken voimalaitoksen rakennustyömaalla ja Toppilansalmen siltaa rakennettaessa. 

Sodan jälkeen Vaakunakylän parakit joutuivat ensin Neuvostoliiton omistukseen. Myöhemmin ne siirtyivät Suomen puolustusvoimille, joka myi tyhjät parakit huutokaupalla kaupunkilaisille syksyllä 1945. Myyjän tarkoituksena oli, että ostajat siirtäisivät parakit muualle. Sodan jälkeisessä asuntopulassa sotilaskäyttöön rakennettuja parakkeja otettiin kuitenkin asuinkäyttöön ja Vaakunakylästä muodostui pieni asuinalue. Asukkaat kunnostivat ja laajensivat parakkeja, rakensivat saunoja ja ulkorakennuksia. Asukkailla ei ollut vuokrasopimuksia parakkien tonteista, vaan rakennukset sijaitsivat luvattomasti kaupungin maalla.

Vaikka Vaakunakylän luvaton tilanne oli viranomaisten tiedossa, vasta 1970-luvulla kaupunki aloitti parakkien lunastamisen ja niiden purkamisen. Vielä 1980-luvun alussa alueella oli 14 parakkia, joissa oli asukkaita. Viimeiset parakit purettiin 1980-luvun loppupuolella. Kylän paikalla sijaitsee nykyisin Vaakunakylän venesatama, muuten alue on puistoa.

Saksalaisten poistuminen ja paluu rauhaan

Saksan häviö sodassa alkoi vuonna 1944 näyttää väistämättömältä, joten Suomi pyrki irtautumaan sodasta. Suomi sai heinäkuussa pysäytettyä Neuvostoliiton hyökkäyksen Kannaksella, jolloin molemmat osapuolet olivat valmiit sopimaan rauhasta. Syyskuun 4. päivänä 1944 voimaan tulleen aselevon ehtona oli, että Suomi riisuu aseista syyskuun 15. päivän jälkeen maassa olevat saksalaiset.

Oulun kaupunki näytti tässä vaiheessa olevan uhattuna, olihan kaupungissa tuhansia saksalaisia sotilaita. Saksalaisjoukkojen kanssa saatiin aikaan kuitenkin aselepolinja Oulujokea pitkin ja yhteinen vetäytymissuunnitelma, jossa Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäivät suomalaisille.  Saksalaisten tuli vetäytyä joen pohjoispuolelle viimeistään 12. syyskuuta, ja koko kaupungista viimeistään 14. syyskuuta. Sopimukseen kuului, ettei kaupunkia tuhottaisi.

Saksalaiset evakuoivat omaisuuttaan ripeään tahtiin Toppilan satamassa syksyllä 1944. Työvoimana oli myös sotavankeja. Kuvat: SA-kuva.

Luovutusta edelsi saksalaisten hyvin joutuisa miehistön ja erityisesti materiaalin evakuointivaihe Tuiran rautatieasemalta, Pikku-Berliinistä ja Toppilan satamasta. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Lastaukseen omien joukkojensa avuksi saksalaiset toivat sotavankeja, ja palkkasivat paikallista väestöä, jopa lomalla olleita suomalaisia sotilaita. Saksalaiset tiesivät, ettei kaikkea tavaraa saada lastattua määräaikaan mennessä, joten valvonta oli lepsua. Siksi tavaran hävikki oli suuri paikallisten verottaessa rahtia. Osan materiaalista saksalaiset myös tuhosivat. Saksalaiset sotilaat evakuoitiin rautateitse Lappiin ja sieltä Norjaan. Paluukuljetuksena junat toivat evakuoituja Lapin asukkaita. Toppilasta lastattiin Saksaan vietäväksi mm. haavoittuneita, ja Saksasta saapuneet laivat toivat aseveljien virallisesta välirikosta huolimatta viljaa tullessaan. Kaikkiaan saksalaiset saivat kuljetettua pois noin 47 000 tonnia tavaraa ja 5 600 henkilöä.

Saksan armeijan antamissa poistumisohjeissa 13.9.1944 painotettiin, että viimeinen saksalainen junakuljetus piti tapahtua 14.9.1944 klo 24:een mennessä ja viimeisen saksalaisen laivan piti poistua kolmen meripeninkulman ulkopuolelle myös klo 24:een mennessä. Meritse poistuvan saksalaisen henkilökunnan oli oltava viimeistään 14.9. klo 12 mennessä höyrylaiva "Monte Rosalla".

Saksalaisten vetäytyminen syyskuun 15. päivään mennessä onnistui hyvin. Vain yksi välikohtaus sattui, kun kolme saksalaista sotilasta, jotka etsivät ilmeisesti sotilaskarkureita, ammuttiin Tuiran kasarmin portille. Neuvostoliiton valvontakomission sotilasjäseniä saapui kaupunkiin 27. syyskuuta. Kun Lapin sota alkoi, joutui Oulu vain välillisesti mukaan taisteluihin. Saksalaisten selustaan Tornioon tehtiin hyökkäys kaupungista käsin. Lapin sodan pitkittyessä suomalaisten joukkojen huolto hoidettiin pääosin Oulun kautta.

________

Lähteitä:

Armeeoberkommando 20:n arkiston mikrofilmit. National Archives and Records Administration (USA). 

Fält, Olavi K. Valkean kaupungin idylliä - Oulu 1917 - 1945. Kirjassa: Julku, Kyösti (toim.). Valkean kaupungin vaiheet. Oulun historiaa. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi 1987.

Korpi, Kalle. Rintama ilman juoksuhautoja: Saksalaisten keskeiset rakentamiset, työmaat ja työvoima Pohjois-Suomessa 1941 – 1942. Studia Historica Septentrionalia 59. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 2010.

Mikkonen, Kalevi. Parakkeja ja piikkilankaa. Saksan armeijan rakentamiseen liittyvä toiminta Rovaniemen seudulla 1940 - 1941. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 18. Oulu 2016.

Oulun kaupunginarkisto. 

Oulun kaupungin majoituslautakunta, saksalaisten kanssa tehtyjä vuokrasopimuksia, Ba 1, Oulun maakunta-arkisto.
Oulun suojeluskunnan arkisto. T 19769/3 ja T 19769/6. Kansallisarkisto.

SA-kuva.fi

Vahtola, Jouko (toim.). Oulu varuskuntakaupunkina. Pohjan Prikaatinkilta r.y. ja Oulu varuskuntakaupunkina – historiatoimikunta, Oulu 2005.

Ylimaunu, Timo; Mullins, Paul R.; Symonds, James; Kallio-Seppä, Titta; Heikkilä, Hilkka; Kuorilehto, Markku & Tolonen, Siiri. Memory of barracks – World War II German ‘Little Berlins’ and post- war urbanization in Northern Finnish towns. Scandinavian Journal of History, 38:4, 525 – 548.

Omat kenttä- ja arkistotutkimukset.

Kiitos Hannalle ja Jussille Oulun kaupunginarkiston asiakirjalähteiden valokuvien toimittamisesta!

________________

English summary: The city of Oulu – harbour and logistic centre for the German Wehrmacht in Northern Finland

In August 1940, Finnish and German army authorities agreed that German troops stationed in northern Norway could be transported to and from Germany through northern Finland via harbours on the Bothnian Gulf. During the spring 1941 Finland agreed to be part of a joint Finnish-German operation in northern Finland against the Soviet Union. The first German troops landed in the harbors of the Bothnian Gulf, including Oulu, on June 10, 1941. They were mainly visiting Oulu and continued to battlefields until German military hospital was build during autumn. It is estimated that there were over 4000 German soldiers in the city during Continuation War.

About 220,000 German soldiers served in Northern Finland between 1941 and 1944. They were responsible for defending the northernmost 700-kilometer front from the Kainuu region to the Arctic Sea against the Soviets between summer 1941 and 1944.

During the war the expanding German Army needed garrison and supply bases all over Northern Finland including the town of Oulu. The Alppila and Isko neighborhoods and Toppila harbor in Oulu had large German supply garrisons during the World War II. German supply bases in Oulu were built up for German supply encampments because of the good wartime utilities, transportation, and communication connections. By late autumn 1941 the importance of the port of Oulu increased as the main supply port for German troops, especially for the Waffen-SS. Oulu was the most important garrison town, housing the largest Waffen SS encampments in Northern Finland. There were several military bases, hospitals, a leisure centre, and training areas also for troops of Wehrmacht in and around the town mainly constructed in 1942 and after. The influence of Germans on local economies and social structure was rather big and these material and social relationships between the Finns and the Germans were quite good during the war time. 

Some of these German supply bases in Northern Finland were often referred to as Pikku-Berliini (“Little Berlin”) by the local Finnish population. The origin of this nickname is unknown, but the term was apparently already in use during the war.

The main German areas in the town of Oulu were:

1) Tuira area called as ”Little Berlin” was the supply, field hospital and training base of the 6th division of the Waffen-SS-Finnland, first called Waffen-SS-Nord (i.e., Nachschub kommandantur der Waffen SS-Finnland, SS-Stützpunkt IV). It contained 275 Finnish-made barracks covering roughly 64 hectares. The only remaining structure is the Waffen-SS-officers club, a two-story Alpine style building.

2) Isko training area.

3) Pyykösjärvi training area. The Waffen-SS training and shooting range in Oulu was located to the north of the base about five kilometers from the centre of Oulu in the Pyykösjärvi lake area. One of the few surviving material memories of the Pyykösjärvi lake area of Waffen-SS division is a monumental stone with a carving of an antitank gun and German anti-tank soldiers with the inscription: Eldquartier der 2/Pz.Jg.Abt.SS-Geb.Div.Nord Im Juli 1942.

4) Hietasaari island area. There was Niedersachsenlager or Finnish Vaakunakylä, ‟village of goat of arms". The base got its name from the different German region coat of arms painted on barracks window shutters. In the Hietasaari island there was also a Russian POW-camp.

5) Toppila harbor. It was the most important service & logistic centre of Wehrmacht in Finland.

6) Railroad bridge connecting the Toppila strait to Hietasaari Island. The bridge was erected in 1942 partly with the help of Germans.

7) The Commandant office was at the Hotel Seurahuone with swastika flags and German guards.

8) In Laanila Deutsches Lager Oulu for soldiers on holiday.

The Germans remained in Finland until September, 1944, when the Moscow Peace Treaty was signed between Finland and the Soviet Union. German troops abandoned their bases in Oulu in September 15 1944 when they withdrew from the town.