Sodankylän lentokenttä 1939 - 1944

© Kalevi Mikkonen 2024

Sodankylän kunnanvaltuutetut tekivät kunnan huonon työllisyystilanteen takia valtioneuvostolle 17.4.1937 anomuksen lentokentän rakentamiseksi. Tie- ja vesirakennushallituksen (TVH) Peräpohjolan piiri saikin kesäkuussa 1937 määrärahat Sodankylän lentokentän perustutkimuksiin sekä rakennusrahat (yhteensä 300 000 markkaa) vuosiksi 1938 - 1939. Sodankylän lentokentän rakentamistyöt Kehtomaan alueelle aloitettiin keväällä 1939. Sodankylän työttömyystoimikunta anoi huhtikuussa 1939 lisämäärärahaa kirkonkylän lentokenttää varten, koska työttömyys alueella oli jo huolestuttavaa. Siihen mennessä 89 henkilöä oli päässyt kirkonkylän ja Vuotson lentokenttätöihin. Anomus tuotti jälleen tulosta ja kesäkuussa Sodankylän pakkolaskukentälle myönnettiin 1,5 miljoonan markan määräraha. Kentän arveltiin valmistuvan osittain laskeutumiskuntoon jo syksyyn mennessä. Suunnitelman mukaan tämä päivälentoliikennettä varten rakennettava kenttä tulisi olemaan valmistuttuaan uudenaikainen kestopäällystekiitoratoineen ja tilavine hallintorakennuksineen. Kentän oli tarkoitus olla 1100 metriä pitkä pisimmältä sivultaan ja pinta-alaltaan 74,6 ha. Työvoimaa oli paikalla 110 miestä ja hevoskärryjä maan siirtoa varten. Myös kuorma-autoja odotettiin työmaalle. Töitä tehtiin työttömyystöinä. Elokuussa 1939 valtion budjetissa ehdotettiin runsaasti varoja Petsamon lentoliikenteen järjestämiseksi. Sodankylän lentokentän osuus oli 250 000 markkaa. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen aloitti talvisodan 30.11.1939, joten kentän raivaus- ja rakentamistyöt jäivät pahasti kesken.

Sodankylän lentokentän suunnitelma vuodelta 1938. TVH.

TVH kertoi Suomen ilmavoimien esikunnalle lähettämässään kirjeessä 3.10.1940, että Sodankylän lentokentän (ETRS-TM35FIN: N 7475616, E 483638) rakennustyö aloitettiin työttömyystyönä kevättalvella 1939, jolloin työttömyystilanne eteläisessä Lapissa oli käynyt niin vaikeaksi, että valtion toimenpiteet työttömyyden lieventämiseksi kävivät tarpeellisiksi. Kenttä oli tarkoitus tässä vaiheessa rakentaa pakkolaskukentäksi Rovaniemen ja Petsamon välistä lentoliikennettä varten. Muuttuneen kaupallisen ja sotilaallisen tilanteen takia osoittautui sittemmin välttämättömäksi kunnostaa kenttä perusteellisemmin siten, että sitä voitaisiin käyttää myös säännölliseen sotilas- ja siviililentotoimintaan. Siksi kentän rakennustöitä ryhdyttiin syksyllä 1939 uudelleen jatkamaan.  Talvisodan jälkeen kevättalvella 1940 kentällä tehtiin raivaus- ja tasoitustöitä. Kesällä 1940 kentällä oli valmiina ilmailuviestiasema, suuntimo, tuulipussi, kiitotiemerkit, säähavaintolaitteet sekä toimisto.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön määräämän "Lapin lentokenttien tarkastuksen" tuloksena toukokuussa 1940 Sodankylän lentokenttä joidenkin korjausten ja täydennysten jälkeen hyväksyttiin liikennekelpoiseksi. Hieman myöhemmin se hyväksyttiin myös matkustajaliikenteeseen sopivaksi. Kenttä siis valmistui kesällä 1940 sellaiseen kuntoon, että se oli käytettävissä kaupallisille lennoille kesäaikana. Aero Oy lensi reittiä Helsinki-Tampere-Vaasa-Kokkola-Oulu-Kemi-Rovaniemi-Sodankylä-Petsamo 21.6.1940 alkaen saman vuoden elokuuhun asti kolme kertaa viikossa. Reittiä kutsuttiin nimellä "Lapland Express". Matka-aika Helsingistä Petsamoon oli n. 8½ tuntia. Kalustona oli Junkers Ju 52/3m -lentokone. Kone oli saksalainen kolmimoottorinen, 16 - 18 -paikkainen kokometallinen liikennekone, jonka nopeus oli 245 km/h ja lentomatka 900 kilometriä. Koneen miehistönä oli ohjaaja, lentomekaanikko ja sähköttäjä. Koneen suomalainen nimi oli "Sampo".

Laatokka 15.6.1940.

Aeron mainos. Oma arkisto (KM).

Matkatavaratarra, Aero Oy 1940. Suomen Ilmailumuseo.

Saksalaisten lomalaiskuljetukset Jäämerentietä pitkin syksystä 1940 alkaen olivat kuitenkin jo antaneet ennakkoaavistuksen siitä, mitä myöhemmin oli tulossa. Saksalaisia sotilastiedustelun edustajia oli käynyt Sodankylän alueella tekemässä alustavia kartoituksia suomalaisten sotilasviranomaisten avustuksella, epäilemättä myös lentokenttäalueella, koska saksalaisten lentoyksiköt joutuivat tukeutumaan suomalaisiin jo olemassa oleviin kenttiin. Nämä henkilöt liikkuivat siviilivaatteissa ja he välttivät kaikenlaista ylimääräistä huomiota. Paikalliset siviilit eikä varmaan edes kunnalliset viranomaiset tai luottamushenkilöt olleet tietoisia tästä toiminnasta.

Lentokentän hallinto- ja lennonvarmistusrakennus kesällä 1940. Kuva: Tauno Jarasto/Jaakko Alakulpin aineisto/Lapin maakuntamuseo.

Suomen ilmavoimien esikunta esitti 9.9.1940 päivätyssä kirjeessään n:ro 415/X/ ministeriölle Sodankylän ja Vuotson lentokenttien lopulliseen kuntoon saattamisesta, koska se oli maan ilmapuolustuksen kannalta erittäin tärkeää. Esikunta samalla pyysi, että Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö kiireellisesti myöntäisi varojen loppumisen takia keskeytettyjä töitä varten Tie- ja vesirakennushallituksen käytettäväksi tarpeellisen määrärahan.

Sodankylän kentän kunnostamistyöt käynnistyivät vuonna 1941 TVH:n työnä ja se sopi hyvin myös Saksan Luftwaffen tarpeita ajatellen. Erityisesti Sodankylän kenttä oli Petsamon liikenteen ansiosta käyttökelpoinen useille Luftwaffen konetyypeille, mm. Fieseler Fi 156-, Henschel Hs 126-, Junkers Ju -52- ja Junkers Ju-87 Stuka -koneille, vaikka kentän kiitorata oli verrattain lyhyt. Kenttä oli edelleen hiekkainen nurmikenttä.

Jatkosotavuoden 1942 aikana saksalaiset olivat ottaneet käyttöön useita uusia tukikohtia Lapissa. Neuvostoliiton lisääntyneet lentotukikohtien pommitukset pakottivat saksalaiset hajauttamaan kalustoaan myös pienempiin tukikohtiin. Niinpä vuonna 1942 Sodankylän kentän laajennustöihin saapui mm. kaksi saksalaista rakennuskomppaniaa. Kiitotiealuetta oli tarkoitus parantaa saksalaisten omia vaatimuksia täyttäviksi ja pidentää sekä leventää 1000 x 150 metrin suuruiseksi sekä Anflug-aluetta 1400 x 350 metrin laajuiseksi ja parantaa niiden päällysteitä. Pohjois-Suomen lentokenttien kiitotiet olivat usein liian pehmeitä ja pölyisiä saksalaisten kalustolle ja lentäjille joitain Fieseler Fi 156 Storch -koneita lukuun ottamatta. Seisontapaikkoja oli määrä rakentaa 120:lle Ju-52 -koneelle ja urakan piti olla valmis 30.9.1942 mennessä. Näihin suunniteltuihin mittoihin kenttää ei kuitenkaan rakennettu. Kentällä oli kaksi kiitorataa, toinen pohjois-etelä -suuntainen n. 660 x 80 metriä ja toinen itä-länsi -suuntainen n. 550 x 80 metriä. Lentokoneiden suojaksi ei rakennettu lentokonehalleja joten kentällä olevat koneet jouduttiin piilottamaan kentän reunojen metsiin.

Kesäisin vuodesta 1942 alkaen Sodankylän lentokentällä oli yhteensä noin 100 sotilasta. Kuten muuallakin Lapin paikkakunnilla myös Sodankylässä saksalaisia majoitettiin aluksi telttoihin ja yksityisiltä vuokrattuihin tiloihin. Sitä mukaa kun saksalaiset saivat rakennettua omia parakkikyliä kirkonkylältä, järjestöiltä ja yksityisiltä vuokratuille maa-alueille, he siirtyivät pääosin niihin. Upseerit jäivät kuitenkin usein yksityismajoitukseen. Lentokentällä käytettiin myös vankityövoimaa.

Luftwaffen sotilaita Ruokala ja Kahvila Polariksen edustalla Sodankylässä. Kuva: Kurt Voigt/Lapin maakuntamuseo.

Suomen ja Saksan valtioiden välisiä maanvuokraussopimuksia tehtiin todennäköisesti vasta takautuvasti joskus vuoden 1943 tienoilla, kuten muuallakin. Lisäksi saksalaiset vuokrasivat maita yksityisiltä maanomistajilta. Sodankylän lentokentällä oli vuonna 1944 joitakin ilmatorjuntakonekivääriasemia ja muutamia pieniä rakennuksia. Kenttää ei varsinaisesti varustettu pitkäaikaiseen käyttöön vaan käytettiin vara- ja välilaskupaikkoina kesäisin, varsinkin kesällä 1943 ja kesällä sekä syksyllä 1944.

Sodankylän lentokentällä toimi ilmailuviestiasema, jota hoitivat suomalaiset viestimiehet ja suomalainen ilmasuojelukomppania, jonka tehtävänä oli lentokentän vartiointi ja viholliskoneiden tarkkailu. Kentällä ei ollut edes sähköä vaan akut ja tuuligeneraattori olivat virtalähteinä radio- ja muita viestintälaitteita varten. Talvisin kenttä ei ollut auki eikä lentokentän teitäkään aurattu. Syksyllä 1944 viestiaseman laitteet pakattiin ja toimitettiin pois, kertoi silloinen luutnantti, lennonjohtaja Osmo Aalto Jaakko Alakulpin haastattelussa.

Ilmeisesti saksalaisilla oli oma tutka-asema Sodankylän kentällä ainakin syys-lokakuussa 1944. Sen asemakoodi oli Sperber. Sodankylän yksikkö oli Lw. Vermittlung 2/Ln25. Tutka-asema siirrettiin Norjan Bardufossiin lokakuussa ennen kuin suomalaiset joukot ottivat Sodankylän haltuun 20.10.1944.

Pakkanen tuotti ongelmia saksalaisten huoltotoiminnalle. Lämmitettäviä halleja ei ollut tarpeeksi ja Sodankylän kentällä tuskin yhtäkään. Ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan rakentamalla lämmitystelttoja, joissa pystyttiin tekemään moottorihuoltoja. Talvisin lentoteknisen henkilökunnan aika kului jatkuvaan koneiden lämmityskäyttöön ja lentokoneiden moottoriöljyn lämmittämiseen. Tämän takia Sodankylän kenttää ei käytetty talvien aikana, koska se ei ollut huollon kannalta ensiarvoisen tärkeä.

Vuoden 1944 maaliskuun 9. päivän Työesikunta W:n (Arbeitsstabe W) kokousmuistiossa todettiin, että Führerweisung Nr. 50:n mukaan ja myös sen pohjalta paraikaa tehdyn kenraalieversti Eduard Dietlin esikunnan laatiman Birke-suunnitelman mukaisesti suunniteltua Sodankylän ja muiden pohjoisen lentokenttien rakentamista tai laajentamista oltiin valmistelemassa. Kommandierender General der Deutschen Luftwaffe in Finnlandin (ent. Luftgaustab Finnland) komentopaikka sijaitsi tässä vaiheessa Nautsissa, mutta sen oli tarkoitus siirtyä myöhemmin Kaamaseen. Saman Työesikunnan kokouksessa 20.4.1944 todettiin, että Sodankylän lentokentän laajentaminen oli edennyt Birkeen liittyvän suunnitelman mukaisesti ja valmistuisi toukokuussa. Myös jäljellä olevan ilmatorjunnan järjestäminen kentille oli edennyt suunnitelman mukaisesti ja yksi tärkeä alue oli Sodankylän kenttä. Kaikkien lentokenttien oli oltava koko ajan operatiivisessa valmiudessa ja polttoaineen, ammusten, varaosien ja muiden tarvikkeiden varastoinnin oli jatkuttava. Saksalaiset pelkäsivät tässä vaiheessa aiheellisesti Suomen irrottautumista yhteisestä rintamasta ja tekevän erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa.

Syys-lokakuussa 1944 Sodankylän lentokenttä on ollut kaikkein kovimmalla käytöllä, kun Luftwaffe teki miltei päivittäin lentoja saksalaisten vetäytymisvaiheen ja Lapin sodan aikana. Ju-52 -koneet rahtasivat Sallan suunnalta sotamateriaalia Sodankylän lentokentälle, josta ne vietiin kuorma-autoilla mm. Tankavaaraan, jossa rakennettiin puolustusasemia. Huhtikuusta lokakuuhun vuonna 1944 kentällä toimi Rovaniemen Flugplatzkommando Fl.H.Kdtr. E(v) 213/III:n yksiköitä. Sodankylässä viimeisenä toiminut hävittäjäyksikkö lienee ollut 9./JG 5, joka saapui 11.10.1944 Messerscmitt Bf 109 -koneilla Rovaniemeltä Sodankylään. Sieltä ne siirtyivät muutamaa päivää myöhemmin Ivaloon. Saksalaiset tuhosivat sekä kentän että sen rakennukset lähtiessään.

Messerschmitt Bf 109. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Myös Sodankylän yllä ja lentokentällä nähtiin jopa 14 Stukaa yhdellä kertaa. Kuva: Rudolf Raschke.

Luftwaffella oli iso kuljetuskalusto, mm. kuorma-autoja. Kuva: Kurt Voigt/Lapin maakuntamuseo.

Sodankylän kentän pohjoispään ulkopuolelle lähelle nykyistä Orajärventietä putosi huonossa säässä 5.3.1944 auraamattomalle alueelle Luftdienst-Kdo Finnlandin Junkers Ju-87 R-2, joka meni ympäri. Lentoturmassa sai surmansa Uffz. Hans-Werner Stache. Stuka purettiin ja osat vietiin pois kentältä. Putoamiskohdassa ei ole kovin paljon jäänteitä, lähinnä pientä romua ja putoamispaikka, joka vielä näkyy jotenkuten. Aiemmin siellä oli hieman enemmän pientä romua, mutta ne ovat häipyneet keräilijöiden matkaan.

Stukan putoamispaikka Sodankylän kentän aidan pohjoispään ulkopuolella. Yllä olevat kuvat: Tuomo Laamanen.

Samana keväänä 16.4.1944 myös yksi Kemin lentokentältä operoinut Transportfliegertruppe 20:n (TGr.20) Junkers Ju-52 teki pakkolaskun lumipeitteiselle lentokentälle. Suuria vahinkoja ei tapahtunut eikä kukaan ilmeisesti vahingoittunut. Saksalaiset määräsivät vangit lapioimaan lumet pois lentoon lähtöä varten. Yksi venäläiskone kävi tiedustelemassa, mutta ei tulittanut. Seuraavana aamuna 17.4.1944 klo 9 kaksi venäläiskonetta tuli paikalle ja pudotti kolme tai neljä 70 kilogramman pommia ja ampuivat konekiväärillä kentällä olevan koneen tuleen. Kentän ja Sodankylän ilmatorjuntakonekiväärien tulituksella ei ollut vaikutusta ilmeisesti Boston-merkkisiin venäläiskoneisiin. Koneen tuhoutumispaikka on miltei entisen saksalaisten lennonjohtorakennuksen kohdalla. Kentältä löydettiin aiemmin alumiinipellin palanen, jossa oli numerosarja 5369 stanssattuna sekä valmistuslaatta, jossa oli merkintä 52 Tm VII. Tuhoutumiskohdalta, joka sijaitsee n. 150 metriä nykyisistä lennonjohdon rakennuksista pohjoiseen kiitotien länsipuolella, löytyy vieläkin lukuisia alumiinipellin palasia ja muita pikkuosia ja paikka, jossa kone oli ollut sen tuhoutuessa. Paikan kohdalla ei ole kasvillisuutta.

Ju-52:n tuhoutumispaikka ja sen jäämistöä. Yllä olevat kuvat: Pekka Heikkinen.

Vaikka Sodankylän lentokentän käyttö jäi varsin vähälle käytölle suurimman osan ajasta, oli se silti sijainniltaan ja myös toiminnaltaan tärkeä etappikenttä ja varalaskupaikka ilmasotatoimia varten Jäämeren, Petsamon ja Murmanskin suunnalla ainakin vuonna 1944. Se oli myös tärkeä välilaskupaikka saksalaisten vetäytymisvaiheelle ja materiaalikuljetuksille pohjoisempaan Suomeen  sekä siirtolennoille Suomesta Norjaan ja päinvastoin.

Nykyisin Sodankylän lentokentän merkitys saattaa kasvaa NATO-yhteyksien kannalta. Tällä hetkellä se on siviilikäytössä. Sota-aikaisia jäänteitä ei ole kovin paljon. Alueella on pommikuoppia, joitakin sota-aikaisia tienpohjia, kaivantoja ja vähäisiä Junkers Ju-52:n ja Stukan jäänteitä. Sota-aikanakaan siellä ei ollut kovin monta rakennusta.

Sodankylän lentokentän alue vuonna 1956. Kuva: Maanmittauslaitos.

Sodankylän lentokenttä nykyisin. Kuva: Sauli Salmela.

Lähteet:

Aktennotiz über Besprechung des Arbeitstabes W am 9.3.1944. Abt. Ia/op. Nr. 50/44 gKdos Chefs. A.H.Qu., den 10.3.44. KTB (Geb.) AOK 20 Ia. Chefsachen-Anlagen-Band 1.1.44-30.6.44. AOK 20, 58629/10. T-312, R-1056. National Archives and Records Administration (NARA).

Aktennotiz über Besprechung des Arbeitstabes W am 19.4.1944. Abt. Ia/op. Nr. 104/44 gKdos Chefs. A.H.Qu., den 20.4.44. KTB (Geb.) AOK 20 Ia. Chefsachen-Anlagen-Band 1.1.44-30.6.44. AOK 20, 58629/10. T-312, R-1056. (NARA).

Alakulppi, Jaakko. Lapin ilmailuhistoria 1. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 Lapin ilmasotaan 1944 - 1945. 2. korjattu painos 2004. Vaasa 2004, 325 - 326.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle osoitettu tarkastuskertomus Lapin lentokenttien tarkastuksesta 15.5. - 21.5.1940/Helsingissä 24. toukokuuta 1940. Aero Oy.  Suomen ilmailumuseo.

Laatokka 15.6.1940.

Lapin Kansa 9.4.1939.

Lapin Kansa 20.6.1939.

Lapin Kansa 29.6.1939.

Lapin Kansa 1.7.1939.

Lapin Kansa 26.8.1939.

Luftlotte 5:n yhteysupseerin toimintakertomuksia. (Kansallisarkisto, KA).

Oberkommando der Luftwaffe 1939-45. Stab 1. (NARA).

Rantamäki, Pauli. Saksalaisten Suomessa olleet lentotukikohdat ja niiden toiminta sotien 1941 - 1945 aikana. Ilmasotakoulun tutkielma. Kauhava 30.4.1987.

Sodankylän kunnallislautakunnan aloite n:o 527 Valtioneuvostolle 17.4.1937. KA.

Tie- ja vesirakennushallitus. Helsingissä lokakuun 3 p:nä 1940. N:o Sal.747/. Kulkulaitosten ja yleisten töiden Ministeriölle. Asia: Ilmavoimien esikunnan esitys Sodankylän ja Vuotson lentokenttien kuntoonsaattamisesta. TVL:n arkisto.

Valtonen, Hannu. Lapin lentokoneenhylyt. Yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Jyväskylä 1993, 245 - 246.

Valtonen, Hannu. Pohjoinen ilmasota. Suomeen liittyviä sotatoimia syksystä 1944 kevääseen 1945. Jyväskylä 1996, 376.

Verkehrsregelung. Als Anlage wird eine Sammelmappe für die Strassen Rovaniemi-Lakselv, Rovaniemi-Kittilä Skibotn, Rovaniemi-Pello-Muonio wie mündlich besprochen überreicht. Stand der Eintragungen 1.7.1944. Kommandant des rückw. Armeegebietes 525, Abt. Ia Nr. 130/44 gKdos. St.Qu.,den 6.8.1944. Anlagenband zum KTB, AOK 20,Ia. 1.7.1944-17.11.1944. AOK 20, 65635/16. T-312, R-1066.  NARA.

Kuvalähteet:

Ilmailumuseo

Lapin maakuntamuseo

Maanmittauslaitos

Pekka Heikkinen

Rudolf Raschke

Sauli Salmela

Tauno Jarasto

Tuomo Laamanen

Luftwaffen lentokenttä Kaamasessa vuonna 1944

© Kalevi Mikkonen 2024

Saksan Luftwaffen valitsema Kaamasen lentokentän paikka sijaitsi Kaamasen kylän pohjoispuolella Inarin-Karigasniemen maantien (nyk. Kaamasentien) itäpuolella n. 30 km Inarista. Vuoden 1944 maaliskuun 9. päivän Työesikunta W:n (Arbeitsstabe W) kokousmuistiossa todettiin, että Führerweisung Nr. 50:n mukaan suunniteltua Kaamasen lentokentän rakentamista oltiin valmistelemassa. Kommandierender General der Deutschen Luftwaffe in Finnlandin komentopaikka sijaitsi tässä vaiheessa Nautsissa, mutta sen oli tarkoitus siirtyä myöhemmin Kaamaseen. Saman Työesikunnan kokouksessa 20.4.1944 todettiin, että Kaamasen lentokentän rakennustyö oli edennyt Birkeen liittyvän suunnitelman mukaisesti ja valmistuisi kesän kuluessa. Myös ilmatorjunnan järjestäminen Kaamasen kentälle oli edennyt suunnitelman mukaisesti.

Maanmittauslaitoksen ilmakuvat Kaamasen lentokentän alueesta vuosilta 1969 ja 2023.

Kaamasen lentokenttä vuonna 2015. Kuva: Tuomo Laamanen.

Kaamasen alueelle raivattiin lounas-koillinen -suuntainen pääkiitotie, joka oli n. 300 metriä leveä ja n. 1800 metriä pitkä. Lentokentän rakennustyöt aloitettiin siis vasta maaliskuussa 1944 ja ripeän toiminnan ansiosta ensimmäinen 2-moottorinen Luftwaffen pommikone laskeutui Kaamasen kentälle 11.7.1944. Kommandant des rückw. Armeegebiet 525:n tiejärjestysraportissa 1.7.1944 Kaamasessa sijaitsi  30,2 km:n kohdalla (mitat laskettu Inarista) Luftwaffen rakennusleiri (Lw. Baulager), jonka yhteydessä oli sahalaitos. Tämän leirin vahvuus oli tällöin kaksi pataljoonaa. Noin 31 kilometrin päässä oli Lufwaffen rakennushallinto (Lw. Bauleitung), 27 km:n kohdalla huoltoasema (Tankstelle) ja 25 km:n kohdalla Organisaatio Todtin talvipalvelun leiri (OT-Winterdienst) ja tietysti myös Luftwaffen lentohenkilökuntaa (Lw. Fliegendes Personal) oli majoitettuna Kaamasessa. Elokuussa 1944 Kaamaseen siirtyi mm. 1. Staffel (F) Aufkärungsgruppe 124 Junkers Ju 88 koneineen. Lennot ulottuivat Jäämerelle, Petsamon Kalastajasaarennolle ja rintaman takaisille alueille. Kaamasesta laivue siirtyi lokakuussa Norjan Banakiin ja Bardufossiin. Tukikohdan vahvuus isoimmillaan esikunnat ja lentokenttäpataljoonat mukaan lukien oli n. 1500 miestä. Miehistö majoitettiin kentän länsilaidan korsuihin ja telttoihin. Ammus-, muonitus- ja varustehuolto toimitettiin Rovaniemeltä.

Sami Oksmanin löytämiä Luftwaffen lastin merkitsemiseen tarkoitettuja metallisia tunnisteita Kaamasen lentokentältä, jotka ovat nyt Lapin maakuntamuseossa. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Lentokentän rakennuksia ja muita infrastruktuuriin liittyviä rakenteita sijoitettiin hajalleen lentokentän ympäristöön. Alueelle rakennettiin teitä, konepaikkoja, sirpalesuojia, taisteluhautoja ja -asemia, telttapaikkoja sekä korsuja.  Laajimman suunnitelman mukaan alueen koko olisi ollut n. 11 000 hehtaaria, mutta näin laajaksi tukikohtaa ei ehditty rakentaa ennen saksalaisten poistumista alueelta. Kiitorata-alueen laajuus oli n. 150 hehtaaria. Yhdystiet, lentokonesuojat ja muut rakenteet olivat n. 50 hehtaaria ja ilma- ja lähipuolustusasemat naamiohakkuineen n.100 hehtaaria. Pääasiassa yksityismailta vuokrattu alue oli yhteensä n. 300 hehtaaria. Sopimuskumppaneina olivat yksityiset maanomistajat ja Luftwaffe Suomen puolustusministeriön luvalla.

Kentän rakentamisesta vastasi pääasiassa Organisation Todtin Einsatz Finnland käyttäen enimmäkseen vankityövoimaa. Vankileiri (ZL Kaamanen, Stalag 309), joka oli piikkilanka-aidalla ympyröity, perustettiin 31.3.1944 ja se sijaitsi läheisen Haaraldinjärven rannalla. Sinne meni piikkilangoin aidattu kulkureitti laiturille, jossa vangit saattoivat peseytyä ja pestä vaatteitaan. Piikkilanka ulottui jonkin matkaa itse järveenkin, jotta eivät vangit pääsisi uimalla karkuun. Piikkilanka-aita on pääosin purettu. Vangit asuivat pahviteltoissa, joissa oli kamiina lämmittimenä.

Kentän reunoille rullausteiden varsille rakennettiin vahvoja sirpalesuojia lentokoneita varten. Varsinaisia lentokonehalleja ei rakennettu. Metsän keskellä olevat sirpalesuojat naamioitiin niin taitavasti, ettei niitä voinut ilmasta kovin helposti havaita. Myös miehistökorsut, miehistön teltat, polttoaine- ja ammusvarastot olivat vahvasti suojattuja ja naamioituja. Lisäksi lentokentän ympäristössä Tuuruharjulla, Kyöpperivaarassa ja Kaamasjoen länsipuolella oli vahvat ilmatorjunta-asemat. Tutkija Pertti Huttusen mukaan näillä alueilla oli ainakin kuusi 88 mm ja useita 40 mm ilmatorjuntatykkien pesäkkeitä. Lentokentällä toimineet suomalaiset yhteyshenkilöt ihmettelivät sitä, että Neuvostoliitto ei pommittanut lentokenttää sen toiminta-aikana.

Lentokoneiden sirpalesuoja. Kuva: Tuomo Laamanen.

Vaikka lentokentän käyttö jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi, oli se silti sijainniltaan ja myös toiminnaltaan tärkeä etappikenttä ilmasotatoimia varten Jäämeren, Petsamon ja Murmanskin suunnalla. Se oli tärkeä välilaskupaikka myös materiaalikuljetuksille ja siirtolennoille Suomesta Norjaan ja päinvastoin. Vetäytymiskuljetusten takia Kaamasessa toimi syys-lokakuussa 1944 edelleen mm. 1.(F)/124, III/JG5 sekä 1./NsGr.8.

Kentälle tuhoutui ainakin kaksi saksalaisten III/JG5:n Messerschmitt Bf 109 G-6 -konetta. Ilmeisesti teknisen vian takia joko korjattavana olleet tai pudonneet koneet tuhoutuivat lokakuussa 1944.

Messerschmittin tuhoutumispaikka ja koneen vähäisiä jäänteitä. Kuvat: Tuomo Laamanen.

Saksalaiset tuhosivat kaikki Kaamasen rakennukset lähtiessään. He myös räjäyttivät kiitoradalle 12 poikittaista kymmenien metrien pituista syvää kuoppaa, jotka paikallinen asukas tasoitti vuoden 1970 jälkeen. Kiitorata tuhottiin tietenkin siksi, että suomalaiset tai venäläiset eivät voisi hyödyntää sitä perääntyvien saksalaisten tuhoamiseksi. Myös kiitoradan viereinen tie tuhottiin räjäyttämällä sinne parikymmentä kuoppaa, joiden kraatterit näkyivät vielä vuoden 1969 ilmakuvassa. Nekin on pääosin tasoitettu.

Lentokentän rakenteiden jäänteitä. Kuvat: Tuomo Laamanen.

Kun kenttä oli tasoitettu, se toimi pienlentokoneiden lentokenttänä. Paikalla on vielä itse lentokentän osittain ruohottunut ja reunoilta pusikoitunut hiekkainen pääkiitotie, joka ei ole enää käytössä. Lentokentän läheisyydestä löytyy lentokoneiden sirpalesuojien jäänteitä, joitakin rakennusten raunioita, korsu- ja taisteluasemakaivantoja, telttapaikkoja, taisteluhautaa ja jonkin verran romua ja lentokoneen jäänteitä. Aikaisemmin alueella oli paljon muutakin, mutta aluetta on puhdistettu sotajäänteistä ja vierailijoiden mukana on mennyt esineistöä. Luftwaffen tavaraa oli runsaasti myös muualla Kaamasen alueella ja Karigasniementien varrella. Kaamasen alue ja lentokenttä oli miinoitettu ja sodan jälkeen sieltä löytyi runsaasti miinoja ja räjähtämättömiä ammuksia aina nykyaikaan saakka ja aina silloin tällöin löytyy vieläkin. Myöskään henkilövahingoilta ei vältytty.

Lapin Kansa 20.7.1946.

Lapin Kansa 16.7.1947.

Lapin Kansa 19.10.1947.

Kaamasen alueelta vuonna 2000 löydettyjä palopommeja. Kuva: Leo Onkamo.

Lapin sodan Panssaridivisioonan Jääkäriprikaatin muistomerkki on Inarin Kaamasen tienristeyksestä noin 1 km etelään, Inarin suuntaan saksalaisten vanhan lentokenttäalueen laitamalla. Jääkärimuistomerkin suunnitteli lahjoitustyönä taiteilija Jouko Nivarpää ja sen pystytti Hämeen Jääkärikilta. Maa-alueen lahjoittivat Ursula ja Eino Sistonen. Muistomerkki paljastettiin 21.7.1984 ja luovutettiin Inarin kunnalle. Kaamasen kyläläiset kunnioittavat sankarijääkäreitä mm. itsenäisyyspäivänä jätkänkynttilöitä polttaen.

Lapin sodan muistomerkki Kaamasen lentokentän vieressä. Kuva: P. O. Welin/Kansallisarkisto.

Lähteet:

Aktennotiz über Besprechung des Arbeitstabes W am 9.3.1944. Abt. Ia/op. Nr. 50/44 gKdos Chefs. A.H.Qu., den 10.3.44. KTB (Geb.) AOK 20 Ia. Chefsachen-Anlagen-Band 1.1.44-30.6.44. AOK 20, 58629/10. T-312, R-1056. National Archives and Records Administration (NARA).

Aktennotiz über Besprechung des Arbeitstabes W am 19.4.1944. Abt. Ia/op. Nr. 104/44 gKdos Chefs. A.H.Qu., den 20.4.44. KTB (Geb.) AOK 20 Ia. Chefsachen-Anlagen-Band 1.1.44-30.6.44. AOK 20, 58629/10. T-312, R-1056. (NARA).

Alakulppi, Jaakko. Lapin ilmailuhistoria 1. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 Lapin ilmasotaan 1944 - 1945. 2. korjattu painos 2004. Vaasa 2004, 325 - 326.

Jaakko Alakulpin tekemä tutkija Pertti Huttusen haastattelu 2.9.1999.

Kansallisarkisto. Yhteysesikunta Roin arkisto. Eversti Willamo kenraali Heinrichsille 17.7.1944.T 17215/2.

Laamanen, Tuomo. Valokuva-aineisto.

Valtonen, Hannu. Lapin lentokoneenhylyt. Yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Jyväskylä 1993, 245 - 246.

Valtonen, Hannu. Pohjoinen ilmasota. Suomeen liittyviä sotatoimia syksystä 1944 kevääseen 1945. Jyväskylä 1996, 376.

Verkehrsregelung. Als Anlage wird eine Sammelmappe für die Strassen Rovaniemi-Lakselv, Rovaniemi-Kittilä Skibotn, Rovaniemi-Pello-Muonio wie mündlich besprochen überreicht. Stand der Eintragungen 1.7.1944. Kommandant des rückw. Armeegebietes 525, Abt. Ia Nr. 130/44 gKdos. St.Qu.,den 6.8.1944. Anlagenband zum KTB, AOK 20,Ia. 1.7.1944-17.11.1944. AOK 20, 65635/16. T-312, R-1066.  NARA.

Eino Sistonen kertoi Kaamasen lentokentän historiasta syyskuussa 1990. https://www.youtube.com/watch?v=-d9Qod5gOOU.

 

Ahnenerbe – Himmlerin ”SS-akatemia”

© Kalevi Mikkonen 2024

Yksi kansallissosialistisen Saksan kummallisuuksista oli SS-Reichsführer Heinrich Himmlerin (1900–1945) vuonna 1935 perustama monitieteellinen tutkimuslaitos Ahnenerbe. Ahnenerbe (virallisesti Deutsches Ahnenerbe e.V., Studiengesellschaft für Geistesurgeschicht), oli SS-joukkojen alainen organisaatio, joka oman määrityksensä mukaan oli ”aatteellisen muinaishistorian opintoseura”. Seuran tarkoituksena oli aluksi tuottaa kansatieteellistä tutkimusaineistoa. Sittemmin se laajeni kaikille aloille. Ahnenerbe koostui useiden akateemisten alojen tutkijoista, tiedemiehistä ja maallikoista, ja se edisti ajatusta, että saksalaiset polveutuivat arjalaisesta rodusta, joka oli rodullisesti muita parempi.

Heinrich Himmler. (Kuva: Bundesarchiv)

Himmlerillä oli jo nuoruudestaan kiinnostusta menneisyyteen ja siihen, kuinka se voisi tarjota suunnitelman tulevaisuutta varten.  Kuitenkin hänen näkemyksensä muinaisista germaanisista kansoista erosivat Hitlerin näkemyksistä tietyillä alueilla. Hitler oli ymmällään siitä, miksi Etelä-Euroopan muinaiset yhteiskunnat olivat kehittäneet edistyneempää teknologiaa ja arkkitehtuuria kuin Pohjois-Euroopassa.

Vuonna 1933 Himmler aloitti suunnitelman perustaa "pohjoismainen akatemia" avustamaan SS:n ylempien toimijoiden opetusta. Häntä auttoi tässä itävaltalainen okkultisti Karl Maria Wiligut (myös nimellä Weisthor tunnettu) (1866–1946), joka oli suosittu saksalaisissa äärinationalistisissa piireissä ja jota monet pitivät juoppona mystikkona ja sekopäänä, jota ohjasivat hänen päänsä sisällä muhivat ilmestykset. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä niin kauan kun hän nautti Himmlerin suosiota. Himmler toi Wiligutin SS-järjestöön, jossa hän lopulta nousi Brigadeführeriksi ja Himmler antoi suosionosoituksena hänelle yksityisen huvilan Berliinissä. Wiligut suunnitteli sotaesinekeräilijöiden himoitseman SS:n kunniasormuksen (SS-Ehrenring), jonka Himmler alun perin antoi henkilökohtaisesti vanhan kaartin ansioituneimmille SS:n jäsenille kunnianosoituksena. Sormuksessa oli henkilön nimi kaiverrettuna. Myöhemmin sormuksia annettiin muillekin SS:n jäsenille. Kuolleen SS-miehen sormus piti palauttaa Himmlerin toimistolle ja vuodesta 1938 alkaen ne talletettiin Wewelsburgin linnaan erityiseen sitä varten tehtyyn arkkuun symbolisina muistoesineinä. Kaikkiaan linnaan säilöttiin n. 11 500 sormusta kaikkiaan 14 500:sta jaetusta tammikuuhun 1945 mennessä.

Karl Maria Wiligut. (Kuva: Public domain)

Wiligutin suunnittelema SS:n ns. pääkallosormus. (Kuva: Equirhodont/CC BY-SA 4.0) 

Käyttäen Wiligutin ennustuksia oppaanaan Himmler valitsi Wewelsburgin linnan Westfalenissa toimimaan tukikohtana monille SS-toiminnoille. Wewelsburgin linnasta tehtiin SS Schule Haus Wewelsburg. ”SS-Akatemian” johdossa olivat keskiajan historian tutkija ”Völkisch” -kansatieteilijä Karl Lasch ja arkeologit Wilhelm Jordan ja Hans Peter des Coudres, joilla oli tutkimusprojekteja alueella. Arkkitehti Hermann Bartels työskenteli valvomassa linnan kunnostustöitä, jotta se sopisi SS:n käyttöön. Linnaa koristeltiin ”Völkisch” -aatetta ja sankarillisia SS- ja natsi-ideaaleja kuvaavilla maalauksilla ja esineillä. Osana näitä muutoksia yksi rakennuksen huoneista tuli tunnetuksi "Graalin huoneeksi", jossa Pyhää Graalia edustava vuorikristalli asetettiin keskeiselle paikalle. Linnassa kokoontui Himmlerin oma Mustien ritareiden salaseura, joka matki Pyöreän pöydän ritareiden aikaa. Himmler perusti linnaan myös yksityisen museon, joka palkkasi nuoren arkeologin Wilhelm Jordanin johtamaan sitä. Erityisesti Himmlerillä oli okkultistista kiinnostusta muinaisiin pyhiin paikkoihin ja esineisiin. Niiden antaman maagisen voiman avulla Himmler kuvitteli natsien tulevan voittamattomiksi.

Wewelsburgin renessanssilinna. (Kuva: Markus Würfel/Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 unported) 

Mustien ritareiden veljeskunta. (Kuva: Public domain)

Vuonna 1934 Himmler tapasi hollantilaisen esihistorian tutkijan Herman Wirthin (1885–1981), joka asui tuolloin Saksassa. Wirth oli yksi kiistanalaisimmista esihistorian tutkijoista Saksassa. Tutkittuaan friisiläisen kansantaiteen symboleita hän vakuuttui, että ne edustivat esihistoriallisen pohjoismaisen sivilisaation käyttämän muinaisen kirjoitustavan säilymistä. Wirth uskoi, että tämä kirjoitus oli maailman vanhin kirjoituskieli ja se oli ollut kaikkien muiden muinaisten kirjoitusten perusta. Wirth uskoi myös, että jos hän pystyisi tulkitsemaan sen, hän voisi sitten oppia arjalaisrodun muinaisen uskonnon luonteen. Tämä uskomus oli ristiriidassa menneisyyden vakiintuneiden tieteellisten käsitysten kanssa; 1930-luvulle mennessä tutkijat tiesivät, että maailman kaksi vanhinta kirjoitusta olivat Mesopotamian ja Egyptin alueilla, ja että Pohjois-Eurooppa kehitti oman lukutaitonsa, riimukirjoituksen, vuosina 400 eKr.–50 jKr. Yrittäessään selittää arkeologisten tai historiallisten todisteiden puuttumista muinaisesta kehittyneestä pohjoismaisesta sivilisaatiosta Wirth väitti, että arjalaiset olivat kehittyneet arktiseen kotimaahansa kaksi miljoonaa vuotta sitten, ennen kuin he perustivat kehittyneen yhteiskuntansa Pohjois-Atlantin alueelle, joka oli siitä lähtien ollut olemassa, uponnut mereen ja synnyttänyt tarinoita Atlantiksesta.

Saksan arkeologiset laitokset hylkäsivät Wirthin tulkinnat, vaikka ne olivat saaneet useiden varakkaiden tukijoiden tuen, mikä auttoi häntä edistämään niitä.  Himmler oli yksi niistä, jotka pitivät Wirthin ideoista. Himmler oli kiinnostunut Pohjois-Euroopan esikristillisistä uskonnoista, koska hän uskoi, että niiden mallin mukainen moderni pakanallinen uskonto voisi korvata kristinuskon Saksan kansan pääuskontona. Himmler ei pitänyt kristinuskosta sen seemiläisen alkuperän takia ja Jeesuksen juutalaisuudesta. Myöhemmin Himmler kertoi yksityisesti lääkärilleen, että toisen maailmansodan jälkeen "vanhat germaaniset jumalat” palautetaan.

Herman Wirth. (Kuva: Public domain)

* * *

Vuonna 1935 (1.7.) Himmler järjesti kokouksen SS:n Berliinin päämajassa, jossa hän keskusteli halustaan ​​perustaa esihistoriallinen tutkimuslaitos. Sekä Wirth että maatalousministeri Richard Walther Darré (1895–1953) olivat paikalla, ja molemmat olivat asiasta innostuneita. Yhdessä he perustivat järjestön nimeltä Deutsches Ahnenerbe-Studiengesellschaft für Geistesurgeschichte, joka lyhennettiin tunnetumpaan muotoonsa vuonna 1937. Kokouksessa he määrittelivät sen virallisen tavoitteen. Sen muodollinen tavoite oli "edistää muinaisen älyllisen historian tiedettä”. Laitos perustettiin RSHA:n eli Reichssicherheitshauptamtin (”Valtakunnan pääturvallisuusviraston”) osastoksi. Wirthistä tuli sen presidentti, kun taas Himmler otti superintendentin roolin. Himmler nimitti Wolfram Sieversin (1905–1948) Ahnenerben pääsihteeriksi.

Ahnenerben logo. (Piirros: Malyszkz/ Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0) 

Richard Walther Darré. (Kuva: Bundesarchiv Bild 119-2179)

Wolfram Sievers. (Kuva: Public domain)

Järjestön toimitilat olivat Berliinissä ja se työllisti aluksi vain seitsemän työntekijää. Heijastaen Wirthin kiinnittymistä ajatukseen muinaisesta arjalaisesta kirjoitustavasta, järjestö keskittyi varhain siihen, mitä Wirth kutsui "kirjoitus- ja symbolitutkimuksiksi".

Aikaisemmat RSHA:n arkeologiaan liittyvät toiminnat siirrettiin Ahnenerbeen Himmlerin henkilökohtaisen henkilöstön alaiseen Abteilung Ausgrabungiin, joka perustettiin vuonna 1935 Alexander Langsdorffin aloitteesta. Maaliskuussa 1937 geologi SS-Obersturmbannführer tri Rolf Höhne (1908–1947) siirtyi tämän osaston johtoon, ja hän toimi virassa vuoteen 1940, jolloin hänen sijalleen tuli mm. Ruotsin Hedebyn viikinkiajan kaivauksista kuuluisaksi tullut Herbert Jankuhn (1905–1990). Vuoteen 1937 mennessä Abteilung Ausgrabung vastasi SS-kaivauksista ja sillä oli omaa henkilöstöä tähän toimintaan.

Vuonna 1937 Ahnenerbesta tuli SS:n virallinen haara, ja se nimettiin uudelleen "Esi-isien perinnön tutkimus- ja opetusyhteisöksi" (Forschungs und Lehrgemeinschaft das Ahnenerbe e.V.).

Walther Wüst (1901–1993) nimitettiin vuonna 1937 Ahnenerben uudeksi puheenjohtajaksi. Wüst oli Intian filologian tutkija, orientalisti ja lokakuusta 1935 alkaen Münchenin Ludwig Maximilian -yliopiston dekaani. Wüst kirjoitti kirjeen Himmlerille hieman ennen Ahnenerben perustamista tammikuussa 1935. Kirjeessään hän mitä nöyrimmin ilmoitti valmiutensa toimia uuden organisaation palveluksessa. Himmler oli mielissään, että nuori tutkija oli innokas tekemään uraa ja oli valmis mihin tahansa edistääkseen sitä. Himmlerin mielestä hän oli mitä sopivin Ahnenerben palvelukseen, vaikka hänellä ei ollut merkittäviä akateemisia saavutuksia ja hän edusti varsin äärimmäisiä ajatuksia. Wolfram Sievers kutsui Wüstin Ahnenerben orientalistiksi, ja hänet värvättiin toukokuussa 1936, koska hän kykeni yksinkertaistamaan tiedettä tavalliselle ihmiselle. Wüst yleni SS-joukoissa aina SS-Oberführerin asemaan asti vuoteen 1942 mennessä. Vuonna 1939 Wüst ja Himmler vaihtoivat rooliaan järjestössä ja Wüstistä tuli uusi kuraattori ja Himmlerista järjestön presidentti. Sodan aikana vuonna 1943 Wüstin virka muutettiin virastopäälliköksi. Puheenjohtajan nimityksensä jälkeen Wüst aloitti Ahnenerben kehittämisen ja muutti toimistot uuteen pääkonttoriin, joka maksoi 300 000 RM. Se sijaitsi Berliinin Dahlemin naapurustossa. Hän työskenteli myös rajoittaakseen "niiden vaikutusta, joita hän piti tieteilijöinä", mikä tarkoitti yhteydenpidon katkaisemisen toinen toistaan villeimpiä ajatuksia kehitelleen Karl Maria Wiligutin RSHA-toimiston kanssa. Wüst pyrki muuttamaan Ahnenerben kansatieteellisestä yhdistyksestä ”tieteelliseksi” ajatushautomoksi.

Walther Wüst. (Kuva: Public domain)

Nimenomaan Himmler piti Ahnenerbea eliitti- ja ajatushautomona. Himmler uskoi myös, että ryhmän tutkimukset voisivat paljastaa muinaisia ​​salaisuuksia maataloudesta, lääketieteestä ja sodankäynnistä, jotka hyödyttäisivät kansallissosialistista Saksaa. Ahnenerbessä työskenteli tutkijoita useilta akateemisilta aloilta, mukaan lukien arkeologia, antropologia, etnologia, folkloristiikka, runoustutkimus, klassikkotutkimus, historia, musiikkitiede, filologia, biologia, eläintiede, kasvitiede, tähtitiede ja lääketiede aina hevoskasvatukseen ja kansanparantamiseen saakka. Himmler uskoi, että kaikilla näillä eri aloilla toimivat tutkijat laatisivat poikkitieteellisen näkemyksen menneisyydestä, mikä mullistaisi vakiintuneet tulkinnat. Hänen sanojensa mukaan se edustaisi "satoja tuhansia pieniä mosaiikkikiviä, jotka kuvaavat todellista kuvaa maailman alkuperästä".

Järjestön virallinen tehtävä oli kaksijakoinen. Sen ensimmäinen tarkoitus oli paljastaa uusia todisteita saksalaisten esi-isien saavutuksista "tarkoilla tieteellisillä menetelmillä". Tutkimusmatkoilla seura pyrki osoittamaan todeksi kansallissosialistiseen mytologiaan kuuluvan ajatuksen siitä, että muinainen pohjoinen rotu oli kerran hallinnut maailmaa. Sen toinen tarkoitus oli välittää havainnot saksalaiselle yleisölle aikakauslehtiartikkelien, kirjojen, museonäyttelyiden ja tieteellisten konferenssien kautta.

Ahnenerbe ja Suomi

Yrjö von Grönhagen (1911–2003) oli suomalainen antropologi ja tietokirjailija. Grönhagenin perhe muutti Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 Viipuriin, missä Yrjö kirjoitti ylioppilaaksi. Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi. Vuonna 1933 von Grönhagen kirjoittautui Sorbonnen yliopistoon. Rahattomana hän päätti tehdä jalkaisin matkan Pariisista Helsinkiin ja kerätä samalla päiväkirjaansa sosiologista aineistoa. von Grönhagen tutkimusmatkailijan asussa hellekypärä päässään patikoi Pariisista Saksaan asti. Matkalla hän teki tilapäistöitä ja kävi Suomen konsulaateissa pyytämässä matka-apua, ja hakemaan ystäviensä lähettämät kirjeet. Saksassa kieltä osaava von Grönhagen viihtyi, sillä hän tunsi myös yhteiskunnan kommunisminvastaisen ilmapiirin omakseen. Kielitaitoisena, von Grönhagen puhui äidinkieliensä suomen, ruotsin ja venäjän lisäksi saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja serbiaa, hän sai töitä Suomen Berliinin lähetystössä avustajana.

Yrjö von Grönhagen. (Kuva: Public domain)

Vuonna 1935 Himmler otti yhteyttä von Grönhageniin nähtyään yhden hänen Kalevalan kansanperinteestä kertovan artikkelinsa Frankfurter Zeitungissa. Himmler halusi tutustua suomalais-ugrilaiseen kulttuuriin. Himmler oli tutustunut Kalevalaan ja häntä kiehtoi ajatus, että muinainen pakanallinen arjalainen ajatusmaailma oli ehkä kulkeutunut lähes muuttumattomassa muodossa Karjalan kansan kansantarinoihin ja -lauluihin. Kirjassaan Himmlerin salaseura von Grönhagen kertoi, että hän vieraili mm. Himmlerin kotona ja tapaamisessa 13.10.1935 Himmlerin, Wiligutin ja Höhnen kanssa, Himmler ehdotti Wiligutille perinpohjaista keskustelua von Grönhagenin kanssa. Wiligut kääntyi Himmlerin puoleen ja sanoi:

”Suomi ja sen historia ovat Länsi-Euroopassa ja meillä sangen vähän tunnettuja. Indoeurooppalainen uskonto ja kielitiede ottavat liian vähän huomioon, että suomalainen muinaiskulttuuri on muodostunut kahdesta tekijästä – pohjoisesta ja itäisestä, joten siinä piilee varmasti paljon sellaistakin, mikä meillä on täysin unohdettua tai minkä katolinen kirkko on tahallaan hävittänyt. Minä korostan vielä kerran, että me saamme Suomesta vastauksen moniin kysymyksiin, jotka vastaukset todistavat, että arjalainen kulttuuri on levinnyt maailmalle ei idästä, Aasiasta, vaan pohjoisesta.”

Himmler vastasi:

”Olen kanssanne samaa mieltä siinä, mikä koskee Suomea, ja lisäksi kunnioitan sen kansan urheilusaavutuksia. Ne todistavat, että suomalaiset kuuluvat pohjoismaiseen rotuun.”

Tapahtuman muistoksi Himmler kirjoitti von Grönhagenin matkakirjaan:

”Saksalaiset ja suomalaiset eivät saa milloinkaan unohtaa, että heillä on ollut yhteiset esi-isät.”

Tapaamisessa Wiligutin kanssa tämä sanoi:

”Vain perinnäistieto kertoo tulevien aikojen kansoille muinaisesta, loistavasta sivistyskaudesta. Mutta perinnäistieto säilyy ainoastaan suurten tietäjien muistissa. Nykyaikana näitä tietäjiä on maailmassa sangen vähän. Monet tiedot ovat unohtuneet vuosituhansien kuluessa, kun aina ei ole ollut sopivaa henkilöä, jolle jättää ne perinnöksi. Kansat eivät usko enää viisauteen, joka periytyy maailmanluomisesta saakka. – Saksan johtavimmat miehet ovat ymmärtäneet menneisyyden arvon, ja he eivät säästä vaivojaan, jotta sen salaisuudet saataisiin päivänvaloon.”

Tämän jälkeen von Grönhagen tapasi Wiligutin vielä monta kertaa.

Yhteydenoton tuloksena von Grönhagen palkattiin SS:n Ahnenerbe-instituuttiin. Himmler oli ilmeisen aidosti kiinnostunut kaikista muinaisista taruista, kuten Nibelungenliedistä, Eddasta ja myös muinaissuomalaisesta kansatieteestä ja Kalevalasta, ja hän kävi itsekin Suomessa kaksi kertaa (vuonna 1942) pitemmällä reissulla, mm. Rovaniemellä.  von Grönhagen suostui vuonna 1936 johtamaan retkikuntaa Laatokan Karjalaan kansanperinteen tallentamiseksi. Koska oli epävarmuutta siitä, sallivatko karjalaiset valokuvaamisen, mukana oli myös suomalainen kuvittaja Ola Forsell. Musiikkitieteilijä Fritz Bose (1906–1975) toi mukanaan AEG-yhtymän kehittämän uuden teknologian magnetofonin toivoen voivansa äänittää pakanallisia lauluja, koska Himmler halusi itse kuulla näitä lauluja.

Valmistellessaan retkeä Karjalaan von Grönhagen kiinnitti Suomen Etsivän keskuspoliisin huomion itseensä. Yhteydet Himmleriin eivät olleet suomalaisten tiedossa. Suomalais-saksalainen retkikunta aloitti matkansa kesäkuussa 1936. Ensin he menivät tapaamaan runonlaulaja Timo Lipitsää, joka tiesi kalevalalaista laulua läheisesti muistuttavan kappaleen ja sen jälkeen Tolvajärvelle, jossa valokuvattiin ja äänitettiin kanteleensoittaja Hannes Vornasen esityksiä. Viimeisenä retkikunnan haastateltavana oli tietäjä ja ennustaja 92-vuotias Miron-Aku, jota paikalliset pitivät noitana, ja jonka loitsujen lausuntaa retkikunta kuvasi ja äänitti. Miron-Akun uskottiin kommunikoivan muinaisten sivilisaatioiden henkien kanssa. Tavattuaan ryhmän Miron-Aku väitti ennakoineensa heidän saapumisensa. Tutkijat suostuttelivat hänet suorittamaan rituaalin kameralle ja nauhurille. Rituaalissa hän kutsui esi-isiensä henget kertomaan "jumalalliset tulevaisuuden tapahtumat". Retkikunta keräsi tietoa myös suomalaisesta saunaperinteestä.

von Grönhagen tutkimusretkellä Karjalassa. (Kuva: Public domain)

Runonlaulaja Timo Lipitsä. (Kuva: A.O. Väisänen/Public domain)

Tämä retken jälkeen von Grönhagen ystävystyi Himmlerin kanssa ja hän kehitteli erilaisia teorioita suomalaisten ja saksalaisten yhteisestä alkuperästä. von Grönhagen kertoi, että retken tuloksista keskusteltiin Himmlerin kodin työhuoneessa, jonka seinällä oli von Grönhagenin ottama isokokoinen valokuva Timo Lipitsästä, jonka tämä oli lähettänyt syntymäpäivälahjaksi Himmlerille. Bose kertoi tutkimuksistaan suomalaisen kansanmusiikin ja varsinkin runonlaulun alalla, sen rakenteesta, samankaltaisuuksista ja erovaisuuksista muiden pohjolan kansojen kansanmusiikkiin verrattuna. Bose väitti, että Kalevalan pääsävel oli ikivanha. Himmler halusi tietää, onko sävel germaaniselta ajalta. Bose arveli, että sävel on jopa vanhempi kuin mitä tavallisesti tarkoitetaan germaanisella aikakaudella. Himmler halusi kuulla Kalevala-sävelen von Grönhagenin tuomalla viisikielisellä kanteleella. Bose soitti. Kuunneltuaan Himmler sanoi:

”Minä en ole musikaalinen, mutta minusta tuntuu todella, että tässä sävelessä on jotain, joka puhuu sen väitteenne puolesta, että se on hyvin vanha. Tuntuu kuin se olisi ikivanhojen viisaiden kertomusta, ja se puhuu suoraan sydämeen aikaansaaden todellisen hartauden tunnelman. Näyttäkää, kuinka sitä soitetaan.”

Bose opasti ja Himmler yritti soittaa säveltä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Himmler palautti soittimen hymyillen: ”Minusta ei ole soittajaksi, mutta tuon kanteleen haluaisin omistaa.” von Grönhagen lahjoitti sen hänelle. Himmler asetti kanteleen kirjoituspöydälle Lipitsän muotokuvan alle. Himmler halusi tilata Suomesta kymmenen kappaletta kanteleita, joista yhden Himmler ilmeisesti lahjoitti itselleen Hitlerille. Himmler sanoi:

”Annan valmistaa niistä jäljennöksiä, ja sijoitan soittimet SS-kerhoihin, jotta mieheni oppisivat soittamaan tätä ikivanhaa instrumenttia. Eikö tämä kaunis sävel ole germaanisen musiikin peruskuva?”

Bose vastasi, ettei ole. Himmler kuitenkin vaati Bosea todistamaan, että niin on ja lupasi apurahoja tutkimukseen. Bose kohautteli olkapäitään ja sanoi yrittävänsä. Himmler sanoi käskevällä äänensävyllä: ”Te ette vain yritä vaan teette kuten sanoin.”

Tämän jälkeen Himmler huomautti von Grönhagenille, että suomalainen musiikki on hyvin kaunista ja käski vaimoaan laittaa von Grönhagenin lahjoittaman Sibeliuksen ”Tuonelan joutsen” -levyn soimaan. von Grönhagen näytti Himmlerille myös toista sataa vuotta vanhat koristellut kaulinpuut ja lahjoitti Himmlerille Suomesta tuomansa pienen ryijyn, jonka hän ihaillen vei pöydälleen. Himmler sanoi: ”Nyt minulla on kokonainen suomalainen pienoismuseo!” Lopuksi Bose ja von Grönhagen näyttivät Suomessa ottamiaan valokuvia kanteleensoittajista ja erityyppisistä kanteleista, noitatempuista, ihmistyypeistä ja maisemista. Pariskunta Himmler katseli niitä kiinnostuneena.

Pian tämän tapaamisen jälkeen von Grönhagen, joka oli vain ylioppilas, sai 26-vuotiaana nimityksen Ahnenerbe-instituutin indoeurooppalais-suomalaisten kulttuurisuhteiden tutkimusosaston johtajaksi. Ilmoittautuessaan instituutin sihteerille Sieversille, tämä sanoi:

”Ahnenerben perustajat haluavat aikaansaada Saksaan keskeisen tutkimuslaitoksen, jossa ovat edustettuina kaikki humanistiset tieteet, ja kiinnittää sen palvelukseen miehiä, jotka voivat omistautua kokonaan tutkimustyölle tarvitsematta huolehtia toimeentulostaan.

von Grönhagenin osaston päätehtävänä oli tutkia uskonnollisia, kielellisiä, kansatieteellisiä ja antropologisia yhtäläisyyksiä ja erovaisuuksia suomalais-ugrilaisen ja indoeurooppalaisen kulttuuriryhmän välillä. Myöhemmässä vaiheessa tutkimustyötä laajennettaisiin arkeologiselle ja kansanpsykologiselle alueelle. Samoin Kalevalasta tehtäisiin uusi käännös ja muutakin suomalaista kirjallisuutta oli tarkoitus kääntää saksan kielelle. von Grönhagen teki Karjalaan uusia tutkimusmatkoja vielä vuosina 1937 ja 1938.

Instituutin puheenjohtaja Wüst ei von Grönhagenin mukaan sietänyt, että kenelläkään hänen alaisistaan olisi liian suuri tieteellinen menestys, joten hän määräsi ettei kenelläkään ollut oikeutta pitää esitelmiä tai julkaista mitään ilman hänen suostumusta. Hän tarkasti myös kaikkien osastonjohtajien kirjeenvaihdon. Natsihallinnon ja Ahnenerbe-instituutin katse kääntyi itään; esimerkiksi Adolf Hitler ei alun perinkään jakanut innostusta pohjoismaisista kohteista vaan halusi löydettävän yhteyksiä muinaisiin korkeakulttuureihin idässä. Hitler suhtautui muutenkin Himmlerin puuhasteluihin ”salaseuransa” parissa varsin nihkeästi, mutta antoi tämän puuhastella muiden ”ansioidensa” johdosta.

Vuonna 1939 von Grönhagen erosi Ahnenerben palveluksesta ja siirtyi Suomeen talvisodan edellä. Jatkosodan aikana hän toimi Valtion tiedoituslaitoksen edustajana Berliinissä ja muun muassa muokkasi Eino Jutikkalan, Kustaa Vilkunan ja Väinö Auerin vuonna 1941 tekemää teosta paremmin saksalaisia miellyttäväksi. Teoksen nimikin muutettiin muotoon Finnlands Lebensraum. Teoksessa todisteltiin Suomen historiallista oikeutusta Itä-Karjalan ja Inkerinmaan alueisiin, ja sitä oli tarkoitus hyödyntää sovittaessa Suomen rajoista Saksan voitettua sodan.

Vuonna 1945 von Grönhagen pidätettiin Oslossa, jonne hänet oli siirretty palauttamaan sotavankeja. Norjan valtiollinen poliisi kiinnostui hänen poliittisesta urastaan. von Grönhagen pidätettiin ja vietiin Åkerhusin vankilaan, jossa britit pitivät natsien kanssa yhteistyöstä epäiltyjä. Kun raskauttavia seikkoja ei löytynyt, hänet vapautettiin. Punainen Valpo pidätti hänet uudelleen Suomessa. Vaikka von Grönhagenia epäiltiin välillä Saksan, välillä Neuvostoliiton vakoilijaksi, hän sai 1,5 vuoden tuomion ”karkaamisesta ja määräaikaiseen palvelukseen saapumatta jäämisestä”. Oikeuden päätöksellä von Grönhagen kuitenkin vapautettiin vuonna 1947. Myöhemmin Lapin ystävänäkin tunnettu von Grönhagen toimi mm. liikemiehenä.

Otto Rahn

Se yksittäinen Ahnenerben henkilö, josta Steven Spielbergin ohjaamat ja George Lucasin (tuottaja/käsikirjoittaja) elokuvat Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) ja varsinkin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989) ehkä saivat ideansa muinaisia myyttisiä aarteita metsästävistä natseista, oli Otto Wilhelm Rahn (1904–1939). Spielberg  tai Lucas eivät kuitenkaan ole koskaan vahvistaneet asiaa. Rahnin nimi on esiintynyt lukuisissa populaari- ja esoteerisissa dokumenteissa ja kirjoissa. Esimerkiksi Umberto Econ romaanissa Foucaultin heiluri (1988) hänen nimensä mainitaan.

Rahn oli saksalainen keskiajan tutkija, ariosofi, joka tarkoitti pseudotieteellistä ja esoteerista ”arjalaisten viisauden tutkijaa” ja SS- upseeri, joka tutki erityisesti Graalin myyttejä.

Otto Wilhelm Rahn. (Kuva: Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0)

Varhaisesta iästä lähtien Rahnin äiti esitteli hänelle tarinoita ja legendoja Pyhästä Graalista, Parsivalista, Lohengrinistä ja Nibelungenliedistä. Opiskellessaan Giessenin yliopistossa hänet inspiroi professori Baron von Gall tutkimaan albigenssien eli kataarien historiaa ja Montségurissa 1200-luvulla tapahtunutta kataarien joukkomurhaa. Vuonna 1924 hän suoritti filologian tutkinnon erikoistuen ranskalaisen kielen ja romanssien kirjallisuushistoriaan.

Rahn esitti teorian, että kataarit olivat löytäneet ja piilottaneet Pyhän Graalin maljan, koska malja oli liitetty Jeesuksen fyysiseen hahmoon. Rahn päätti etsiä Graalia paikasta, josta hän oli varma löytävänsä sen, eli Montségurista. Rahn teki Pyreneiden alueelle Etelä-Ranskaan tutkimusretken vuonna 1931. Ranskalaisen mystikon ja historioitsija Antonin Gadalin avustuksella Rahn väitti, että Wolfram von Eschenbachin Parsivalin ja kataarien välillä oli suora yhteys. Rahn uskoi lisäksi, että kataarit liittyivät Pyhään Graaliin ja että tämän mysteerin avaimet olivat vuorenhuippujen alla, jossa on Montségurin linnoitus, viimeinen kataarien linnoitus, joka tuhoutui albigenssejä vastaan tehdyn ristiretken aikana vuonna 1244. Rahn etsi Graalia linnasta ja sen ympäristöstä laajalta alueelta, mutta ei löytänyt etsimäänsä.

Vuonna 1933 Rahn julkaisi tutkimuksiensa tuloksena ensimmäisen kirjansa, Kreuzzug gegen den Gral ("Ristiretki Graalia vastaan"). Kirja tuli Karl Maria Wiligutin tietoon. Teos teki Wiligutiin vaikutuksen ja hän välitti sen Himmlerille, joka oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut antiikin historiasta, ritarillisuudesta ja okkultismista, erityisesti ariosofiasta. Rahnin tutkimuksista innostunut Himmler sijoitti hänet ensin siviiliksi Ahnenerben tutkimustoimistoon. Myöhemmin hän liittyi Himmlerin esikuntaan nuorempana aliupseerina ja tuli SS:n täysjäseneksi maaliskuussa 1936, jolloin hän sai SS-Unterscharführer -arvon huhtikuussa. Rüdiger Sünnerin tekemässä haastattelussa vuoden 1998 dokumenttielokuvaa Schwarze Sonnea varten Rahnin uskottu Adolf Frisé sanoi hänestä:

"Hän oli omistautunut vain yhdelle henkilölle SS:ssä, ja se oli Himmler... Hänelle Himmler oli pyhimys, joka suojeli häntä."

Rahn itse selitti liittymistään SS:n jäseneksi:

”Ihmisen täytyy syödä. Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Sanoa Himmlerille, ettei käy?”

Hän osallistui SS-tutkimusmatkalle Islantiin, jossa piti löytää joistakin luolista jälkiä Odinin ja Thorin kultista, mutta retki oli pettymys eikä tuottanut toivottuja tuloksia.

Rahnin homoseksuaalisuus oli ollut Himmlerin tiedossa, mutta vuonna 1937 siitä tuli vaikeuksia muiden SS-upseerien kanssa, jotka olivat pitkään asennoituneet vihamielisesti Ernst Röhmin Sturmabteilungissa vallinneeseen jokseenkin avoimeen homoseksuaalisuuteen. Juopuneena tehdyn tappelun, joka liittyi ilmeisesti jotenkin homoseksuaalisuuteen, seurauksena Rahn määrättiin vartijatehtäviin ensin Dachaun ja sitten Buchenwaldin keskitysleirille, jotta hän ”kovettuisi”.

”Kovennus” ei tuottanut tulosta. Syvästi huolissaan siitä, mitä hän oli nähnyt leireillä, ahdistunut Rahn tarjoutui eroamaan SS:stä helmikuussa 1939. Himmler hyväksyi eron. Maaliskuun 13. päivänä paikalliset lapset löysivät Rahnin ruumiin rotkosta lähellä Söllia Itävallassa. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin, Sünnerin haastattelussa, yksi Rahnin ruumiin löytäneistä kertoi löytäneensä "kaksi tyhjää pulloa" ruumiin vierestä. Rahnin kuolema katsottiin yksityisesti itsemurhaksi, mutta Himmler esitti sen SS:lle tapahtuneeksi "vuorikiipeilyonnettomuuden jälkeen".

Muita tutkimuksia

Koko Ahnenerben arkeologisen tutkimustoiminnan ideologia oli löytää arjalaisen rodun muinaiset juuret. Kaikkien näiden tutkimusretkien henkisenä innoituksena oli saksalainen arkeologi Heinrich Schliemann (1822–1890), joka oli löytänyt Troijan, vaikka kukaan ei ollut uskonut siihen. Vuonna 1937 Himmler päätti, että hän voisi lisätä Ahnenerben näkyvyyttä tutkimalla Hans F.K. Güntherin väitteitä, että varhaiset arjalaiset olivat valloittaneet suuren osan Aasiasta, mukaan lukien hyökkäykset Kiinaa ja Japania vastaan ​​noin vuonna 2000 eKr., ja että Gautama Buddha oli itsekin arjalaisten jälkeläinen ja edusti pohjoismaista rotua. Walther Wüst laajensi myöhemmin tätä teoriaa ja totesi julkisessa puheessa, että Adolf Hitlerin ideologia vastasi Buddhan ideologiaa, koska heillä oli yhteinen perintö. Nykytutkimuksen mukaan Hitler itse ei kuitenkaan ollut lainkaan kiinnostunut buddhalaisuudesta tai Tiibetistä. Muutoinkin ajatus natseista istumassa olutkolpakoiden ääressä mietiskelemässä Buddhan syvällisiä ajatuksia ja pyhää elämää tuntuu aika kaukaa haetulta.

* * *

Saksalaisten tutkimusmatka Tiibetiin vuosina 1938–1939 oli tutkimusmatkailija, ornitologi, SS-Sturmbannführer Ernst Schäferin (1910–1992) johtama. Himmler, joka tunsi vetoa aasialaiseen mytologiaan ja mystiikkaan oli erittäin kiinnostunut ideasta ja halusi Ahnenerben mukaan tutkimusmatkan toteutukseen. Itsekeskeinen Schäfer, joka oli riitaantunut niin Wüstin kuin Sieversin kanssa, halusi hoitaa matkan rahoitusasiat itse ilman Ahnenerbeä, mihin Himmler suostui, sillä ehdolla että kaikki matkan jäsenet liittyisivät SS-joukkoihin.

Ernst Schäfer. (Kuva: Bundesarchiv Bild 135-KB-14-082)

Tutkimusmatkan retkikunnan viisi jäsentä olivat rotuantropologi ja tutkimusmatkailija Ernst Schäfer, valokuvaaja Ernst Krause, geofyysikko Karl Wienert, logistiikkavastaava Edmund Geer ja antropologi-etnologi Bruno Beger (1911–2009). Aasiassa he saivat apua paikallisilta, joita oli retkikunnan matkassa jatkuvasti mukana noin kymmenen henkilöä.

Bruno Beger mittauspuuhassa Sikkimissä. (Kuva: Bundesarchiv Bild 135-KB-15-083)

Alun perin Iso-Britannia ei halunnut antaa saksalaisille lupaa kulkea Brittiläisen Intian kautta, mutta myönsi heille vuonna 1938 luvan olla Sikkimissä kuusi kuukautta. Siellä Schäfer tapasi Sikkimin maharadžan velipuolen, joka onnistui hankkimaan Schäferin retkikunnalle luvan saapua Tiibetiin. Brittihallinto uskoi saksalaisten tutkimusmatkan olevan pelkkä yritys hankkia tiedustelutietoa Brittiläisestä Intiasta, minkä Himmler kiivaasti kiisti.

Saksalaisten Tiibetin retkikunta. (Kuva: Bundesarchiv Bild 135-KA-10-063)

Tiibetin rajakaupunkiin Phari Dzongiin retkikunta saapui 27.12.1938, mistä he menivät pääkaupunki Lhasaan 19.1.1939. Alkuperäisen luvan mukaisesti tutkimusmatkailijoiden olisi pitänyt olla Lhasassa vain kaksi viikkoa, mutta Schäfer onnistui pidentämään ajan kahteen kuukauteen.

Heinäkuussa 1939 retkikunta matkusti Kalkuttaan, koska Schäfer oli saanut isältään sodanuhasta varoittavan kirjeen. Siellä Schäfer esitteli matkan saavutuksia joihin sisältyi mm. 20 000 valokuvaa, noin 2000 kasvien siemennäytettä, 400 antropologista mittausta paikallisista asukkaista sekä useita ympäristössä tehtyjä mittauksia. Sotavuosina Schäfer työskenteli keräämänsä materiaalin parissa ja julkaisi useita kirjoja. Saksalaisia kiinnostivat mm. teosofi Helena Blavatskyn kirjoitukset kadonneesta arjalaisesta tiedosta, joka olisi säilynyt Tiibetissä. Tiibetin matkasta julkaistiin myös kaupallinen dokumenttielokuva Geheimnis Tibet.

Schäfer nimitettiin uuden Ahnenerben osaston Innerasienforschung und Expeditionen johtajaksi vuonna 1940. Vuonna 1942 sen nimi muutettiin muotoon Sven Hedin Institut für Innerasien Forschung, joka oli nimetty ruotsalaisen tutkimusmatkailijan ja kartografin Sven Hedinin mukaan. Venäjän ja Keski-Aasian, mm. Tiibetin, tutkija Sven Hedin (1865–1952) oli suosittu henkilö Saksassa ja hän tapasi mm. Hitlerin useaan kertaan. Hedin kannatti ja kunnioitti Hitleriä, joka myös kunnioitti Hediniä, sekä ennen että jälkeen natsien valtaannousun. Tämä oli sikäli erikoista, että Hedin oli osaksi juutalaista syntyperää. Hedin ei kuitenkaan ollut kansallissosialisti vaan antikommunisti. Vuonna 1940 Hedin sai Saksan Kotka-ritarikunnan kunniamerkin (Verdienstorden vom Deutschen Adler) ja vuonna 1943 Münchenin yliopiston kunniatohtorin arvonimen. Hedin ei kuitenkaan kuulunut Ahnenerben henkilöstöön.

Sven Hedin. (Kuva: Public domain)

* * *

Ensimmäinen Ahnenerben virallisesti rahoittama tutkimusmatka tehtiin vuonna 1936 Ruotsin Bohusläänin alueelle, jossa tutkittiin kalliopiirroksia, joiden Wirth uskoi olevan todiste muinaisesta kirjoitusjärjestelmästä, joka edelsi kaikkia tunnettuja järjestelmiä. Huolimatta piirroksista, joissa esitettiin sotureita, eläimiä ja laivoja, Wirth keskittyi linjoihin ja ympyröihin, jotka hänen mielestään muodostivat esihistoriallisen aakkoston. Vaikka hänen tutkimuksensa perustuivat suurelta osin henkilökohtaiseen uskomukseen objektiivisen tieteellisen tutkimuksen sijasta, Wirth teki tulkintoja kallioon kaiverrettujen ideogrammien merkityksistä, kuten ympyrästä, jonka halkaisi pystysuora viiva, ja joka tarkoitti vuotta, ja miehestä, joka seisoi käsivarret koholla ja jota mitä Wirth kutsui "jumalan pojaksi".

* * *

Vuonna 1937 Ahnenerbe lähetti Franz Altheimin (1898–1976), jonka erikoisalat olivat arkeologia ja klassinen filologia, ja hänen kumppaninsa, arkeologi-valokuvaaja Erika Trautmannin (1897–1968), Italian Val Camonicaan tutkimaan esihistoriallisia kalliokirjoituksia. He palasivat Saksaan väittäen löytäneensä kivistä jälkiä pohjoismaisista riimuista, mikä heidän mielestään vahvisti, että muinaisen Rooman perustivat pohjoismaiset tulokkaat

Altheim työskenteli luennoitsijana Frankfurtin yliopistossa vuosina 1928–1935. Hän toimi myös yksityisenä taidekauppiaana. Aluksi hän vaikutti välinpitämättömältä kansallissosialisteja kohtaan. Kun nämä rajoittivat akateemista vapautta, puolueen virkamiehet ja puoluetta tukevat opiskelijat ja professorit kritisoivat Altheimia yhä enemmän siitä, ettei hän kyennyt integroimaan kansallissosialistista ideologiaa opetukseensa. Vuonna 1935 eräs kollega kirjoitti opetusministeriölle kirjeen, jossa hän hyökkäsi Altheimia vastaan. Tämä kirje melkein esti hänen nimityksensä vuonna 1936 klassisen filologian apulaisprofessoriksi Frankfurtin yliopistoon.  

Altheim toteutti tutkimusprojekteja Ahnenerben rahoituksella 1930-luvulla. Altheim ja Trautmann tekivät tutkimusmatkoja Italian lisäksi Ruotsiin, Romaniaan ja Lähi-itään, joiden aikana hän valmisteli raportteja myös Sicherheitsdienstille. Vuonna 1938 Ahnenerbe rahoitti tutkimusmatkan Keski-Euroopasta Länsi-Aasian läpi tutkimaan roomalaisten sisäistä valtataistelua, jonka tutkijat uskoivat tapahtuneen pohjoismaisten ja seemiläisten kansojen välillä. Matka suuntautui myös Irakiin. Vuonna 1943 Altheim nimitettiin klassisen filologian professoriksi Hallen yliopistoon. Hänen tutkimuksensa keskittyi klassisen antiikin historiaan, ja monet hänen monografioistaan ​​tästä aiheesta käännettiin muille kielille.

* * *

Myös Etelämanner kiinnosti saksalaisia. Saksalainen Etelämanner-retkikunta (Deutsche Antarktische Expedition) järjestettiin vuosina 1938–1939. Sitä johti Kriegsmarinen kapteeni napatutkija Alfred Ritscher (1879–1963). Hitlerin valtaannousun jälkeen Ritscher erosi vaimostaan, koska hän odotti tämän juutalaisen alkuperän olevan este hänen tulevalle uralleen. Avioeron jälkeen Ritscheristä tuli nimitetty virkamies ja toukokuussa 1934 hänet nimitettiin johtavaksi virkamieheksi (Regierungsrat). Vaimo säilyi hengissä sota-ajasta.

Alfred Ritscher. (Kuva: Public domain)

Etelämantereen retkikunnan logo. (Kuva: Public domain)

Merimatka Hampurista Etelämantereelle kesti kuukauden, ja jo ennen sitä Ritscher oli valmistellut matkaa puoli vuotta. Tutkimusretken budjetti oli kolme miljoonaa valtakunnanmarkkaa, ja hankkeen takana oli itse Luftwaffen komentaja Hermann Göring. Retkikunta kartoitti Queen Maudin Neuschwabenland -alueen. Tällä tutkimusmatkalla lennettiin noin 600 000 neliökilometrin alueella kahdella Dornier Do J II -tyyppisellä lentokoneella, jotka lähtivät höyrykatapultista Schwabenland-laivalta ja jotka oli erityisesti tehty tätä retkeä varten. Lentokoneista otettiin 11 600 yksityiskohtaista ilmavalokuvaa, joista vain 1100 kuvaa säilyi sodan jäljiltä. Kuvaaminen edellytti kokeneita valokuvaajia ja jämeriä kameroita sekä kylmää kestävää filmiä. Lufthansan vuonna 1926 perustama Hansa Luftbild -ilmavalokuvausyritys osallistui tutkimusretkeen.

Schwabenland-laiva, jonka perällä Dornier Do J II -lentokone. (Kuva: Public domain)

Retkikunnan jäseniä Etelämantereella. (Kuva: Public domain)

Hampurista 17. joulukuuta 1938 lähteneeseen retkikuntaan kuului 33 henkilöä – upseereita, matruuseja, tutkijoita, valokuvaajia ja lentäjiä, jotka tutkivat ja kartoittivat aluetta Saksan tarpeisiin. Mukana oli meritutkijoita, geofyysikoita, meteorologeja ja meribiologeja ”valaidentutkimusinstituutista”. Oma valaanpyynti säästäisi Saksan suurilta valuuttamaksuilta etenkin Norjaan, joka toimitti Saksaan vuosittain 200 000 tonnia valaanrasvaa saippuan ja margariinin tuotantoon. Valaanpyynnin ja kalastuksen lisäksi retken tarkoitus oli vauhdittaa Saksan yliopistoissa laiminlyötyä napatutkimusta. Lisäksi Saksan johto toivoi jäätikön alta löytyvän arvokkaita jalometalleja ja muita mineraaleja sekä mahdollisesti öljyä. Vuoteen 1942 mennessä geodeetikko Otto von Gruber tuotti yksityiskohtaisia ​​topografisia karttoja alueesta mittakaavassa 1:50 000 ja yleiskuvan kaikista tutkituista alueista.

Alfred Ritscher valmisteli myös toista retkikuntaa, mutta sitä ei tehty toisen maailmansodan puhkeamisen takia. Toisen maailmansodan jälkeen Ritscher jatkoi napa-alueiden tutkimuksen arkiston edistämisyhdistyksen puheenjohtajana.

* * *

Ahnenerbellä oli suuria suunnitelmia myös muihin tutkimusretkiin. Iraniin, Kanarian saarille, Islantiin ja Andien alueelle Boliviaan suunnitellut uudet tutkimusretket jouduttiin sodan syttymisen takia peruuttamaan. Bolivian tutkimusretkeä kehitteli arkkitehti-kirjailija Edmund Kiss (1886–1960), joka oli aikaisemmalla useita kuukausia kestäneellä matkallaan vuonna 1928 käynyt siellä. Hän uskoi Titicaca-järven lähellä sijaitsevan Tiwanakun ja Puma Punkun rauniokaupunkien olleen Boliviaan purjehtineiden pohjoisten siirtolaisten, jotka olivat ehkä myyttisen Atlantiksen asukkaita, rakentamia. Kiss julkaisi Tiwanakun löydöstään yksityiskohtaisesti kattavan työn vasta vuonna 1937, jolloin hän julkaisi Das Sonnentor von Tihuanaku und Hörbigers Welteislehre -kirjan. Kirjan otsikko viittaa Auringon porttiin, joka on Tiwanakussa sijaitseva monoliittinen kaiverrettu portti. Auringon portti tunnetaan monimutkaisista kaiverruksistaan. Kissin itävaltalaisen Hanns Hörbigerin vuonna 1894 kehittelemän maailmanjääoppiteorian laskelmien perusteella tehty yksityiskohtainen yritys selittää Tiwanakussa sijaitseva Auringon portti oli se, että monoliitti oli kiveen hakattu kalenteri. Kissin kalenteritutkimus perustui pitkälti myös aluetta pitkään tutkineen Arthur Posnanskyn tutkimukseen. Posnansky uskoi Tiwanakun olevan ainakin 17 000 vuotta vanha ja ajalta ennen viimeistä jääkautta. Hörbigerin kehittämässä teoriassa mm. Maata aikanaan kiertäneet useat kuut ja muut taivaankappaleet ovat jäätä, ja ovat aiheuttaneet suuria mullistuksia Maassa. Hörbigerin teoria, jota ei yleisesti pidetty tieteellisenä, saavutti suurta kannatusta natsien noustessa valtaan Saksassa. Hitler hyväksyi sen osaksi kansallissosialistista maailmankuvaa "arjalaisena" vastineena "juutalaisten suhteellisuusteorialle". Hörbiger oli kuollut jo vuonna 1931. Suunnitellusta retkestä Boliviaan, joka sodan takia peruttiin vuonna 1941, olisi tullut Ahnenerben suurin, teknisin ja kallein tutkimusretki sisältäen ilmavalokuvausta ja vedenalaista valokuvausta Titicaca-järvellä.

Edmund Kiss. (Kuva: Public domain)

Kissin kirjan kansi. (Kuva: Open source)

Ahnenerbellä oli suuri kiinnostus Titicaca-järven ja sen ympäristön muinaisjäänteitä kohtaan. Kuvassa Tiwanakun ns. aurinkoportti. (Kuva: Kalevi Mikkonen)

Tutkimuksia Saksan alueella

Saksan alueella suoritettiin useita tutkimuksia ja kaivauksia, joista erityisesti Externsteinin muinainen kulttipaikka oli tärkein.

Wilhelm Teudt (1860–1942) oli saksalainen pappi ja kansatieteellinen maallikkoarkeologi, joka uskoi muinaiseen, pitkälle kehittyneeseen germaaniseen sivilisaatioon. Asiantuntijat hylkäsivät hänen vuoden 1929 teoksensa Germanische Heiligtümer jo julkaisuhetkellä, mutta nykyään Teudtin tutkimuksia on astroarkeologian tutkimuksissa arvioitu uudelleen.

Wilhelm Teudt. (Kuva: Public domain)

Teudt liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen ennen vuotta 1935. Vuonna 1936 hänen järjestönsä osallistui Ahnenerben perustamaan Pflegstätte für Germanenkundeen Detmoldissa. Vuonna 1935, 75-vuotissyntymäpäivänä, Adolf Hitler myönsi hänelle professuurin, ilmeisesti Himmlerin ehdotuksesta. Vuonna 1936 hänestä tehtiin Detmoldin kaupungin kunniakansalainen.

Teudt liittyi Ahnenerbeen vuonna 1936, mutta joutui lähtemään sieltä jo vuonna 1938 riitaannuttuaan Himmlerin kanssa. Tämä kuvaili Teudtia "epäobjektiiviseksi ja patologiseksi kiistakappaleeksi". Näin hänen työnsä Pflegstättessä päättyi vuonna 1938. Vuonna 1939 Teudt perusti Osningmark-Gesellschaftin, joka nimettiin hänen kuolemansa jälkeen uudelleen Wilhelm-Teudt-Gesellschaftiksi. Vuotta myöhemmin Teudt sai Goethemedaille für Kunst und Wissenschaft -palkinnon gauleiter Alfred Meyerin pyynnöstä. Teudtin kiinnostus "germaaniseen arkeologiaan", erityisesti germaanisten pakanallisten pyhien paikkojen löytämiseen, kehittyi 1920-luvulla. Myös hän luotti paranormaaliin kykyynsä poimia esi-isiensä "värähtelyjä", mikä auttoi häntä visualisoimaan tutkimiensa paikkojen muinaisia ​​maisemia.

Teudt oli erityisen kiinnostunut Detmoldin lähellä sijaitsevasta Externsteinen luonnonkivien muodostelmasta. Hän piti sitä keskeisenä saksilaisena pyhäkkönä, ja pyhän saksilaisen Irminsul-pylvään ja muinaisen aurinko-observatorion paikkana. Hän oletti, että germaaniset rakennukset siellä oli tehty puusta eivätkä siksi jättäneet jälkiä. Himmler perusti Externsteine Stiftungin tutkimaan muinaisia Irminsulin kivimuodostelmia Teutoburgin metsässä. Teudt määrättiin johtamaan kaivauksia paikalla ja hän nimitti Julius Andreen johtamaan Reichsarbeitsdienstin siellä vuosina 1934/35 tekemiä kaivauksia. Teudt ajatteli, että Externsteine ​​oli toiminut observatoriona, kunnes Kaarle Suuri tuhosi sen. Hän aloitti matkailuinfrastruktuurin (raitiotien, hotellit) purkamisen ja "pyhän lehdon" luomisen lähelle. Die Externsteine on nykyisin astroarkeologian tutkimuskohde, koska siellä on havaittu astronomiaan liittyviä yhteyksiä. Paikka on myös yksi kohde, kun tutkitaan pakanallisten ja myöhemmin niiden paikoille rakennettujen kristillisten pyhäkköjen välisiä yhteyksiä, joista Saksassa käytetään nimitystä heilige Linien. Muinaiset pyhät paikat voidaan yhdistää yhdensuuntaisten suorien linjojen geometriseksi verkostoksi.

Pyhä Irminsul-puu Teudtin tulkitsemana. Saksilaiseen ja alunperin pohjoismaiseen mytologiaan liittyvä Odinin kosminen elämänpuu-aihe (Yggdrasil). Kaarle Suuren kerrotaan tuhonneen Externsteinin pyhän puun 700-luvun lopulla sakseja vastaan käymässä sodassa. (Kuva: Public domain)

Teudt kuoli 5. tammikuuta 1942 Detmoldissa ja hänet on haudattu sinne. Sodan jälkeen Teudtin kirjoittamat kirjat sensuroitiin ja pyhät linjat ja astroarkeologiset tutkimukset unohdettiin pariksikymmeneksi vuodeksi. Externsteinesta tehtiin pelkkä turistikohde. Hänen mukaansa nimetty katu nimettiin uudelleen vuonna 1969. Vuonna 2010 kaupunki peruutti hänen kunniakansalaisen asemansa postuumisti.

* * *

Hollannissa syntynyt arkeologi ja geologi Johan Christiaan (Assien) Bohmers (1912–1988) opiskeli Amsterdamin yliopistossa geologiaa, petrologiaa ja paleontologiaa. Hänestä tuli maaperän ja sedimenttien analyysin sekä luolien stratigrafian tulkitsemisen asiantuntija. Hän suoritti tohtorin tutkinnon jo 24-vuotiaana. Hän oli myös erityisen kiinnostunut rotuopista ja teki pohjoisesta rodusta yksityiskohtaisia tutkimuksia. Bohmers oli kansallissosialistien ja Hitlerin kannattaja ja varmaan sen takia hän haki SS:n palvelukseen paleoliittisen kauden arkeologin virkaan. Hakemukseensa hän liitti arjalaisen sukutaulunsa. Elokuussa 1937 SS:n kaivausosasto, jonka johtajana oli Rolf Höhne, päätti ottaa Mauernin luolien kaivaukset hallintaansa. Höhne totesi, että hän tarvitsi kokeneen paleoliittisen kauden asiantuntijan vastaamaan cro-magnon -ihmisten luolien kaivauksista. Bohmersin hakemus oli sopivasti tarjolla ja Höhne tarjosi virkaa Bohmersille. Bohmers teki työtä käskettyä ja "todisti" saaneensa selville arjalaisen rodun alkuperän poliittisesti hyväksyttävällä tavalla. Cro-magnon -ihminen oli kuin olikin kehittynyt Saksan alueella ilmastonmuutoksen käynnistämän evoluution seurauksena. Himmler tietenkin kiinnostui ja suorastaan ihastui Bohmersin tutkimuksista ja vuonna 1938 Bohmers siirtyi Ahnenerben palvelukseen. Hän matkusti Ahnenerben toimesta Hollannissa, Belgiassa, Englannissa ja Ranskassa etsien varhaisimpia jälkiä arjalaisesta taiteesta ja kulttuurista mm. Ranskan luolamaalauksista ja eri maiden museoista.

Johan Christiaan (Assien) Bohmers. (Kuva: Public domain)

Bohmersilla oli suuria suunnitelmia Ahnenerben suhteen. Hän suunnitteli perustaa Ahnenerbelle Müncheniin tutkimuskeskuksen paleoliittisen ajan tutkimusta varten. Se tulisi olemaan maailman johtava tutkimuksen keskus. Sotavuodet tulivat kuitenkin väliin ja Bohmers nimitettiin Ahnenerben suosituksesta hollantilaisen Groningenin yliopiston arkeologin virkaan vuonna 1941. Vuonna 1942 Bohmers osallistui suuriin kaivauksiin Tšekin Dolni Vestonicessa. Bohmers kiinnitti erityistä huomiota Pohjois-Hollannin arkeologiaan ja friisiläiseen kulttuuriin. Hän tutki myös friisiläisiä kulttuuri-ilmaisuja, kuten pöllön merkkejä. Hollannin miehityksen aikana Bohmers työskenteli SS:n neuvonantajana.

Ahnenerbe sota-aikana

Monet Ahnenerben tutkimuksista ​​keskeytettiin toisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1939, mutta se jatkoi toimintaa Saksan miehittämillä alueilla sen jälkeen, kun Unternehmen Barbarossa käynnistettiin vuonna 1941. Ahnenerben sodanaikainen toiminta vajosi yhä synkempiin syövereihin. Toimintaa tapahtui mm. miehitetyssä Ranskassa, Ukrainassa ja Puolassa, jossa ”tutkimukset” olivat lähinnä ryöstöretkiä sikäläisiin museoihin, joiden aarteet vietiin Saksaan. Arkeologian alalla Kolmannen valtakunnan arvostetuimpiin arkeologeihin kuulunut ja Ahnenerben arkeologisen toiminnan johtaja Herbert Jankuhn johti vuonna 1942 pienen ryhmän arkeologeja Krimille etsimään goottien aarretta Mangupista ja hankkimaan todisteita antiikin aikana Mustanmeren rannoilla sijainneesta germaanivaltakunnasta.

Kaikkein brutaaleimmat Ahnenerben tutkimukset liittyivät Luftwaffen toimeksiannosta tehtyihin ihmiskokeisiin Dachaussa. Wolfram Sieversin johtama vuonna 1942 perustettu Institut für Wehrwissenschaftliche Zweckforschung suoritti nämä ns. tutkimukset. Sigmund Rascher (1909–1945) sai tehtäväkseen auttaa Luftwaffea määrittämään, mikä oli turvallinen lentokorkeus heidän lentäjilleen, koska lentokoneita rakennettiin lentämään korkeammalle kuin koskaan ennen. Rascher haki ja sai Himmleriltä luvan ottaa leirin vankeja sijoitettaviksi tyhjiökammioihin simuloidakseen lentäjien mahdollisesti kohtaamia korkeita olosuhteita. Eräässä tapahtumassa, jossa näytettiin neuvostoliittolainen dokumenttielokuva natsien tekemisistä, näin karmean filminpätkän, jossa tyhjiökammioon laitetun vangin pää räjähti kappaleiksi.

Rascherin tehtävänä oli myös selvittää, kuinka kauan saksalaiset lentäjät selviäisivät, jos heidät ammutaan alas jäävesien yläpuolella. Hänen uhrinsa pakotettiin seisomaan alasti pakkasella jopa 14 tuntia tai pidettiin jäävesisäiliössä kolme tuntia, ja heidän pulssinsa ja sisäisen lämpötilansa mitattiin elektrodien avulla. Uhrin lämmittämistä yritettiin sitten eri menetelmillä, useimmiten ja joskus onnistuneesti upottamalla erittäin kuumaan veteen. Useimmat koehenkilöt toki menehtyivät kivuliaasti.

Rascher kokeili Polygalin, punajuurista ja omenapektiinistä valmistetun aineen, vaikutuksia veren hyytymiseen ampumahaavatapauksissa. Koehenkilöille annettiin Polygal-tabletti ja ammuttiin niskaan tai rintaan tai heidän raajansa amputoitiin ilman anestesiaa. Rascher julkaisi artikkelin kokemuksistaan ​​Polygalin käytöstä kertomatta yksityiskohtaisesti ihmiskokeiden luonteesta ja perusti myös yrityksen, joka valmisti ainetta ja jossa työskenteli vankeja.

Samantapaisia ​​kokeita suoritettiin heinäkuusta syyskuuhun 1944, kun Ahnenerbe tarjosi tilaa ja materiaaleja Dachaun keskitysleirin lääkäreille "merivesikokeiden" suorittamiseksi, pääasiassa Sieversin kautta. Sieversin tiedetään vierailleen Dachaussa 20. heinäkuuta puhuakseen tri Karl Plötnerin ja Ahnenerbeen kuulumattoman Wilhelm Beiglboeckin kanssa, jotka lopulta suorittivat kokeet.

Ahnenerbe sekaantui sodan aikana myös juutalaisten kansanmurhaan muun muassa keräämällä kallokokoelman juutalaistaustaisista vainajista. Tiibetin tutkimukseen osallistunut SS-Hauptsturmführer tri Beger työskenteli Straßburgin yliopistossa yhdessä pahamaineisen SS-Sturmbannführer tri August Hirtin (1898–1945) kanssa. Himmlerin antaman määräyksen mukaisesti Hirt ja asianajaja ja SS-upseeri Rudolf Brandt (1909–1948) suunnittelivat ja johtivat tätä ”tutkimusta”. Begerin ja toisen Ahnenerben antropologin tri Hans Fleischhackerin (1912–1992) tehtäväksi (Auftrag Beger) annettiin valita Auschwitzista 115 henkilöä, joista valittiin 89 (60 miestä ja 29 naista), murhattavaksi ”juutalaisten kallokokoelmaa” varten. Kolme heistä kuoli matkalla ja 86 vietiin Natzweiler-Struthofiin tutkittaviksi ja kaasutettaviksi. Straßburgin valtionyliopiston (Reichsuniversität Straßbourg) anatomian instituutti vastaanotti vainajat KL Struthofin keskitysleiriltä ja maksoi 10 saksanmarkkaa/vainaja KL Natzweilerin miehistökassaan.

August Hirt. (Kuva: Public domain)

Rudolf Brandt. (Kuva: Public domain)

Kallokokoelman tarkoituksena oli osoittaa oletettu ”juutalaisten rodullinen alemmuus” ja korostaa heidän ”ali-ihmisen (Untermenschen) olemustaan” arjalaiseen rotuun verrattuna. Beger itse väitti olleensa vain luunkerääjä ja Fleischhacker pelkkä kallojen mittaaja, joka ei tiennyt tutkimushenkilöiden surmaamisesta.

* * *

Toisen maailmansodan loppupuolella Ahnenerben jäsenet tuhosivat arkistoja odotettavissa olevia sotarikosoikeudenkäyntejä ajatellen. Useat Ahnenerben jäsenet, mm. Wüst ja raakoihin ihmiskokeisiin syyllistynyt Plötner selviytyivät ehjin nahoin liittoutuneiden denatsifiointipolitiikasta ja mm. Plötner ja Wirth pysyivät aktiivisena Länsi-Saksan tieteellisissä laitoksissa sodanjälkeisenä aikana. Wüst tosin oli joutunut viettämään kolme vuotta internointileirillä ja hänen kirjoituksiaan sodanjälkeisenä vuosina ei arvostettu. Vasta vuonna 1991 Moskovan arkistoista löydetystä Himmlerin päiväkirjasta ilmeni, että Wüst oli osallistunut Rascherin tekemistä jäädytys- ja painekammiokokeista käytyihin keskusteluihin ja he olivat katsoneet siitä tehdyn karmean filmikatsauksen. Wüst osallistui Himmlerin mukana tarkastusmatkalle, joka suuntautui Auschwitziin vuonna 1942 ja jolloin käytiin läpi koko tuhoamisprosessin toiminta.

Ahnenerben käynnistäjä Himmler teki itsemurhan jäätyään englantilaisten vangiksi pakomatkallaan. Sievers ja Brandt tuomittiin hirtettäväksi vuoden 1947 Nürnbergin lääkärioikeudenkäynneissä. Hirt teki itsemurhan kesäkuussa 1945. Rascherin teloittivat SS-joukot vähän ennen sodan päättymistä syytettynä talousrikoksista, tieteellisten tulosten väärentämisestä ja oman laboratorioassistenttinsa murhasta. Ahnenerben perustajista Darré tuomittiin seitsemän vuoden vankeuteen, mutta vapautettiin vakavimmista syytteistä, Wirth oli kaksi vuotta kuulusteltavana, mutta häntä ei syytetty mistään. Wiligut kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1946. Myöskään häntä ei syytetty mistään. Höhne joutui venäläisten vangiksi ja sijoitettiin erikoisleiri 4:ään (Speziallager Nr. 4), jossa hän kuoli vuonna 1947. Beger oli vuoteen 1948 asti internoituna, mutta vapautui syytteistä, koska hänen ei silloin tiedetty osallistuneen juutalaisten murhaamiseen. Vuonna 1960 hänet vangittiin uudestaan, mutta vapautettiin nelisen kuukautta myöhemmin. Vuonna 1970 hän vihdoin joutui oikeuden eteen syytettynä osallisuudesta 86 juutalaisen murhaamiseen ja hän sai kolmen vuoden vankeustuomion, mutta vapautettiin saman tien, koska hän oli jo istunut aikaisemmin sen ajan. Fleischhackeria ei tuomittu mistään.

Tutkimusmatkailija Schäfer vietti peräti nelisen vuotta internoituna, mutta vapautettiin lopulta kaikista syytteistä vuonna 1949. Schäfer toimi sodan aikana lähinnä kirjoituspöytätöissä ja luennoitsijana Saksassa ja eri puolilla Saksan miehittämää aluetta. Vuonna 1942 hänet määrättiin johtamaan Kaukasukselle suunnattavaa sotilaallista ja tieteellistä Erikoiskomennuskunta K:ta (Sonderkommando K). Yksi sen tehtävistä oli luokitella rodullisesti vuoristojuutalaiset, jotta voitaisiin päättää, pitäisikö heidät hävittää vai säästää. Saksan sotaonnen käännyttyä mm. Stalingradin tapahtumien takia, retkikuntaa ei kuitenkaan koskaan lähetetty Kaukasukselle ja sen toimintamääräys peruutettiin vuonna 1943. Jo hyvissä ajoin ennen sodan loppua Schäfer hävitti kaiken itseään koskevan materiaalin, mitä sai käsiinsä, jotta häntä ei voitaisi syyttää mistään ja onnistuikin siinä hyvin. Vuonna 1950 hän lähti Venezuelaan tutkimaan kasveja ja eläimiä. Myöhemmin hän toimi mm. Belgian entisen kuninkaan Leopoldin palveluksessa tutkien Kongon aluetta. Jouduttuaan Belgiassa natsimenneisyytensä takia vaikeuksiin, Schäfer palasi Saksaan saaden Hannoverin museon intendentin viran, jota hoiti eläkkeelle pääsyynsä asti.

Edmund Kiss liittyi vuonna 1939 Hauptsturmführeriksi Waffen-SS:ään. Hän toimi aktiivisessa sotapalveluksessa Norjassa, Itä-Preussissa ja Puolassa. Sodan lopulla hän nousi Hitlerin Sudenpesän SS-miesten komentajaksi. Hänet vangittiin vuonna 1945. Vuonna 1948 denatsifikaatio-oikeudenkäynnissä hänet luokiteltiin Mitläuferiksi (myötäjuoksijaksi).

Jankuhn, joka oli NSDAP:n ja SS:n jäsen, ja joka sodan aikana raportoi turvallisuuspalvelulle miehitettyjen alueiden tutkijoiden ”luotettavuudesta”, oli vangittuna vuosina 1945–1948. Vapauduttuaan häneltä kiellettiin opetustoiminta, mutta hän jatkoi opetusta ja tutkimusta yksityisesti. Vuonna 1949 hänet jo palkattiin Kielin tuhoutuneiden museoiden restaurointiprojektiin. Vuonna 1959 hänet nimitettiin Göttingenin yliopiston esihistorian professoriksi. Hän jatkoi virassa arvostettuna tutkijana eläkeikään saakka.

Antiikin historian tutkija Altheim joutui venäläisten vangiksi, mutta onnistuttuaan vakuuttamaan neuvostoliittolaiset kuulustelijat viattomuudestaan, hänet vapautettiin, ja hän jatkoi opetustyötään Hallen yliopistossa. Hän pakeni Itä-Saksasta Länsi-Saksaan vuonna 1949 ja opetti Berliinin Freie Universitätissä. Hän teki siellä loistavan uran. Myöskään Altheimin entinen rakastettu Trautmann ei joutunut syytettyjen penkille, vaikka hänen akateeminen uransa tyssäsi, vaan hän toimi Altheimin apuna tämän valokuvaajana ja taloudenhoitajana Altheimin ja hänen uuden vaimonsa taloudessa.

Sodan jälkeen vuonna 1945 Kanadan tiedustelupalvelu kuulusteli paleontologi Bohmersia perusteellisesti. Hän oli vangittuna yhdeksän kuukauden ajan, mutta häntä ei lopulta syytetty mistään. Sittemmin hänestä tuli geologi ja vanhan kivikauden luennoitsija Groningenin yliopiston biologis-arkeologiseen instituuttiin. Vuonna 1961 Bohmers lahjoitti 14 kivikauden esinettä Fries Museumille. Esineiden laiton hallussapito johti "kunnialliseen vastuuvapauteen hänen omasta pyynnöstään". Vuonna 1974 Bohmersia epäiltiin eräistä väärennöksistä, mutta todisteita ei koskaan esitetty. Tällöin Bohmers perheineen muutti Ruotsiin. Hän kuoli Göteborgissa vuonna 1988.

Eräässä haastattelussa vuonna 1976 Bohmers sanoi: 

    ”En ole koskaan ollut natsi tai SS:n jäsen. Olin alusta asti Hitleriä vastaan. Kannatan federalistista Eurooppaa, jossa kaikki väestöryhmät voivat säilyttää oman luonteensa.” 

Bohmers ei koskaan kiistänyt työskennelleensä Ahnenerbelle, mutta hän ei halunnut kertoa mitään SS-jäsenyydestään.

von Grönhagenin Suomen-retken mukana ollut musiikkitieteilijä Bose kutsuttiin sodan aikana asepalvelukseen vuonna 1940. Hän joutui vankileirille, josta hänet vapautettiin vuonna 1947. Toisen maailmansodan jälkeen hän teki merkittävän akateemisen uran ja työskenteli Länsi-Berliinin valtion musiikintutkimuslaitoksessa. Siellä hän johti historian osastoa vuodesta 1953 ja kansanperinneosastoa vuodesta 1966. Hän tarjosi etnomusikologian kursseja Berliinin teknisessä yliopistossa aluksi luennoitsijana ja vuodesta 1966 kunniaprofessorina.

Useimmat Ahnenerben palveluksessa olleista arkeologeista, kansatieteilijöistä ja muista tutkijoista eivät olleet syyllistyneet mihinkään sotarikoksiin. Pseudotieteilystä ei toki syytteitä nostettu.

Kirjallisuutta ja dokumentteja:

Ahnenerben Wehrwissenschaftliche Zweckforschung perustettiin heinäkuussa 1942 ja August Hirt nimettiin Osasto H (Hirt) johtoon. Staatsarchiv Nürnberg (StAN), NO-422.

August Hirtin ja Ahnenerben välisiä dokumentteja. Hessisches Hauptstaatsarchiv Wiesbaden (HHStAW), Abt. 461, Sonderband (SB) II, Nr.1.

August Hirt 20.10.1942 Sieversille.  “Das Institut zahlt pro Leiche eine Ablieferungsgebühr von RM 10 – an die Mannschaftskasse des KL Natzweiler”. Bundesarchiv Berlin, NS 21/905.

Barrowclough, David: Digging for Hitler. The Nazi Archaeologists Search for an Aryan Past. England 2016.

Hale, Christopher: Himmler's Crusade: The Nazi Expedition to Find the Origins of the Aryan Race.

Junginger, Horst. From Buddha to Adolf Hitler: Walther Wüst and the Aryan Tradition. The Study of Religion under the Impact of Fascism. Studies in the History of Religions 117. Universität Tübingen 2008.

Kater, Michael H.: Das ‘Ahnenerbe’ der SS 1935-1945. Ein Beitrag zur Kulturpolitik des Dritten Reiches. Stuttgart 1974.

Kiss, Edmund: Das Sonnentor von Tihuanako und Hoerbigers Welteislehre. Leipzig 1937.

Lehesvirta, Jukka: Yrjö von Grönhagen - Himmlerin ”kansatieteilijä”. Kirjassa: Minä vakooja. Vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus. Ranska 2007.

Mikkonen, Kalevi: https://kalevimikkonen27.blogspot.com/2017/07/ss-reichsfuhrer-heinrich-himmlerin.html

Pennick, Nigel & Devereux, Paul: Lines on the Landscape. Bury 1989.

Pringle, Heather: Himmlerin suuri suunnitelma. Arjalaisen herrakansan etsintä. Slovakia 2009.

Strzygowski, Josef: Das indogermanische Ahnenerbe des deutschen Volkes und die Kunstgeschichte der Zukunst. Wien 1941.

von Grönhagen, Yrjö: Himmlerin salaseura. Tallinna 2014.

Yenne, Bill: Hitler's Master of the Dark Arts. Himmler's Black Knights and the Occult Origins of the SS. Minneapolis 2010.