Saksalaisten toimintaa Sodankylän alueella jatkosodan aikana (1941 – 1944) 

© Kalevi Mikkonen 2018 (päivitetty 24.8.2022)

Sodankylä, kuten eivät muutkaan Lapin kunnat, ollut etukäteen valmistautunut saksalaisten tuloon kesällä 1941. Saksalaisten lomalaiskuljetukset Jäämerentietä pitkin syksystä 1940 alkaen olivat kuitenkin jo antaneet ennakkoaavistuksen siitä, mitä myöhemmin oli tulossa. Saksalaisia sotilastiedustelun edustajia oli myös käynyt Sodankylän alueella tekemässä alustavia kartoituksia suomalaisten sotilasviranomaisten avustuksella. Nämä henkilöt liikkuivat siviilivaatteissa ja he välttivät kaikenlaista ylimääräistä huomiota. Paikalliset siviilit eikä varmaan edes kunnalliset viranomaiset tai luottamushenkilöt olleet tietoisia tästä toiminnasta. 

Vasta kesäkuussa 1941 saksalaisten toiminta alkoi kiinnittää asukkaiden huomiota, kun sotilaiden määrät koko ajan kasvoivat ja huoltotukikohtia alettiin vähitellen laittaa pystyyn. Myös Sodankylän alueelle saksalaiset alkoivat rakentaa pysyviä varikkoja ja huoltoleirejä. Pysyvien sotilasyksiköiden lisäksi alueella oli työkomppanioita, vankityövoimaa, sotilaskotisisaria ja saksalaisten palkkalistoilla olevia suomalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia, virolaisia ja muiden kansallisuuksien edustajia. 

Kirkonkylän alue 

Sodankylän kirkonkylässä oli noin 200 sotilasta pysyvästi sijoitettuna. Kitisen länsipuolella oli paikalliskomendantin viraston (Ortskommandantur) vahvuudessa noin 100 miestä. Lapin opistolla ja kesäisin Sodankylän lentokentällä oli myös yhteensä noin 100 sotilasta. Kuten muuallakin Lapin paikkakunnilla myös Sodankylässä saksalaisia majoitettiin aluksi telttoihin ja yksityisiltä vuokrattuihin tiloihin. Sitä mukaa kun saksalaiset saivat rakennettua omia parakkikyliä kirkonkylältä, järjestöiltä ja yksityisiltä vuokratuille maa-alueille, he siirtyivät pääosin niihin. Upseerit jäivät kuitenkin usein yksityismajoitukseen. 

Sodankylän saksalaisen paikalliskomendantin kapteeni Siegfried Schaubin virasto toimi yhteistyössä suomalaisten viranomaisten kanssa ja asioista pyrittiin sopimaan hyvässä hengessä. Kapteeni Schaub, joka hoiti tehtäväänsä koko jatkosodan ajan, oli ollut ennen sotia Karjalassa monta vuotta ja puhui puhtaasti suomea. Suomalaisten antamat ohjeet paloturvallisuudesta, omaisuuden suojasta yms. asioista otettiin huomioon ja mahdollisissa korvaustapauksissa saksalaiset toimivat pääosin rehdisti. Tämän alueen paikalliskomendantin viraston toiminta oli jaettu siten, että 1/3 oli Sodankylän, 1/3 Kemijärven ja 1/3 Ivalon toiminta-aluetta. 

Sodankylän saksalaisen varuskunnan komendantti kapteeni Siegfried Schaub. Kuva: SA-kuva.

Professori Hj. Brotheruksen ja nimismies Väinö Kosolan 26.11. - 3.12.1941 tekemän tarkastusmatkan tuloksena tehdystä raportista selviää Sodankylän osalta seuraavaa: ”Väestön ja majoitetun sotaväen suhteet hyvät. Yhteistyö paikallisen komendantin ja majoitusviranomaisten välillä moitteeton. Majoituskuitteja ei yleensä oltu annettu, mutta oli asia korjattu siten, että komendanttiviraston toimesta oli majoituksen todenperäisyys todettu jälestäpäin ja todistus siitä kirjoitettu laskulle. Laskujen tarkastamisessa ja maksamisessa noudatettu sellaista menettelytapaa, että majoituslautakunnan kokouksessa on ollut läsnä paitsi majoituslautakunnan jäseniä ja majoitusasiamiestä, myös majoittaja ja saksalaisen komendanttiviraston edustaja. Tällöin on laskut majoituskuittien perusteella laadittu ja hyväksytty molemmin puolin majoituslautakunnan kokouksessa, minkä jälkeen ne on välittömästi maksettu saksalaisesta komendanttivirastosta. Menettelytapa on ollut nopea. Myös vahingot on käsitelty samalla tavoin.” 

 Saksalaisia aseveljiä Vuotson poromiehen kanssa Sodankylässä 18.4.1942. Kuva: SA-kuva.

Saksalaisten paikallinen ”Pikku-Berliini” sijaitsi suurin piirtein nykyisen linja-autoaseman aukion ja Kiviharjussa olevan pohjoisen kiertoliittymän välillä. Alueesta muotoutui noin kilometrin pituinen siisti leirialue, jossa oli kaivoja, kasvitarhoja, sotilaskoti ja sairaala. Jo 6.6.1941 laaditussa rakentamissuunnitelmassa saksalaisten sairaala-alueelle suunniteltiin kahdeksan parakkia. Tuolloin ei parakkien rakentamisia vielä ollut aloitettu, mutta työ piti saada valmiiksi heinäkuun puoliväliin mennessä. Saksalaisilla oli hyvä lääkintähuolto ja myös paikalliset saivat aina tarvittaessa sekä lääkkeitä että hoitoa. Esikuntaparakki oli alueen kylänpuoleisessa kulmassa aivan Jäämerentien varressa. Sotilaskoti ja kanttiini sijaitsivat suunnilleen nykyisen linja-autoaseman paikalla. Majuri Prinz v. Hessenin tarkastusmatkalla tekemiä havaintoja sotilaskodin toiminnasta 22.3.1943 (Bericht über die Dienstreise des Major Prinz v. Hessen vom 15. bis 20.3.43. Anlage 2. Qu.2. Nr. 244/43 g. 22.3.1943. Anlagen zum Kriegstagebuch Nr. 3. AOK 20, O.Qu. AOK 20 36560/26): "Sotilaskodissa oli 6 naispuolista huoltohenkilökuntaan kuuluvaa saksalaista työntekijää ja 6 suomalaista työntekijää. Läpikulkuliikenne oli varsin suurta. Paikka oli haavoittuneiden sotilaiden huoltopiste läpikulkumatkalla. Keskimäärin sotilaskodissa vieraili 1000 asiakasta päivittäin. Toimipiste oli epäkäytännöllinen ja rakennuksen kunto huono." Saksalaisilla oli elokuvanäytäntöjä Lapin opistolla ja joskus myös kylän pohjoispäässä sijainneessa suuressa korjaamohallissa. Aina silloin tällöin myös siviilit pääsivät näytöksiä katsomaan. 

Sodankylässä sijainnut suomalainen Gasthaus Polaris majoitti saksalaisia sotilaita loppuvuodesta 1941 lähtien. Se oli yksi saksalaisten Jäämerentien varrella sijaitsevien Rasthaus-lepokotien verkoston kohteista, jotka majoittivat Jäämerentiellä kulkevia saksalaisten läpikulkujoukkoja ja muita matkalaisia sekä autonkuljettajia. Ortskommandantur Sodankylän 5.11. 1941 päivätyssä tiedotteessa kerrotaan, että Polaris pystyi majoittamaan n. 100 sotilasta neljässä vierastilassa. Siellä oli myös tarjoilutila ja keittiö. Polaris tarvitsi kolme-neljä siviilityöntekijää hoitamaan ylläpitoa. Omistaja halusi vuokrana 7000 markkaa/kuukausi ja lisäksi 2000 markkaa muihin kuluihin kuten astioihin ym. tarvikkeisiin ja huonekaluihin. Ruokatarvikkeisiin saksalaisten annosvaatimukset Rasthaus-toiminnassa edellyttivät 3000 annosta kahvia, 3000 annosta teetä ja 1500 annosta keittoa  per kuukausi. Omistaja oli valmis hankkimaan kuukausittain 50 kg kahvia, kolme kg teetä ja 100 kg sokeria ja myymään ne sotilaille hintaan 3,50 markkaa per annos. Omistajalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta hankkia näin paljon elintarvikkeita vapailta markkinoilta Suomen säännöstelyn vuoksi, joten kaiketi ne piti ensin ostaa saksalaisilta ja sitten myydä asiakkaille. Osaratkaisuna asiaan esitettiin, että toiminta voi alkaa ainakin siihen asti, kun Organisaatio Todt saa Rasthaus-verkoston valmiiksi. (Ortskommandantur Sodankylä 5.11.1941, Anlage 272. Anlagen zum KTB. T-312, R-1029. NARA (National Archives and Records Administration, USA).

Saksalaisia sotilaita ryhmäkuvassa Polaris-kahvilan edessä Sodankylässä talvella 1941. Kahvilan kyltin teksti: "Polaris kahvila ja ruokala, cafe och matservering, Speisesaal und Cafe." Kuva: Kurt Voigt/Lapin maakuntamuseo.

Saksalaisten joukkojen kuorma-autoja Sodankylässä talvella 1941. Kuva: Kurt Voigt/Lapin maakuntamuseo.

Saksalaiset rakensivat vankan puusillan Kitisen yli vuonna 1943. Puusillan paikka oli nykyisen sillan eteläpuolella sijainneen nivan kohdalla vanhalta paloasemalta vanhan kirkon aidan vierestä kulkevan tien päässä. Talven ajaksi se purettiin. Silta oli tarpeen, sillä joki oli jo vaatinut saksalaisia uhreja ja myös ajoneuvoliikenne oli vilkasta sillan molemmin puolin. Kerran saksalaisten vene kaatui törmätessään ennen siltaa käytössä olleen lossin vaijeriin ja neljä saksalaista sotilasta hukkui. 

Saksalaisten oma kuri ja käyttäytymisohjeet olivat yksiselitteisen tiukat varsinkin vuodesta 1942 alkaen, mutta kielloista huolimatta esim. sala- ja vaihtokauppa suomalaisten kanssa kukoisti myös täällä. Omaisuus- tai väkivaltarikoksia Sodankylässä tapahtui hyvin vähän koko sota-aikana toisin kuin esim. Rovaniemellä. Saksalaiset palkkasivat suomalaista työvoimaa niin paljon kuin heillä oli lupa. He maksoivat myös erittäin hyvää palkkaa työntekijöilleen, joten suomalaiset olivat mielellään heidän palveluksessaan. Työpaikkoja oli tarjolla niin kirvesmiehille, hevosmiehille, kanttiinityöntekijöille, pyykinpesijöille kuin monille muillekin eri ammattialojen edustajille. (Matti Alajärvi 2001, ym. tietoja.) 

Sodankylän keskustan eteläpuolella, Korvenlammen kohdalla Rovaniementien itäpuolella, on 22 kappaletta ilmeisesti saksalaisten Lapin sodan aikana tekemiä poteroita. Poterot sijoittuvat rantaan päin laskevan törmän läheisyyteen. 

Nimismies Aaro Raappanan liittoutuneiden valvontakomissiota varten tekemän luettelon mukaan Sodankylän kirkonkylän alueella saksalaisten tekemältä tuhoamiselta säilyivät seuraavat parakit: 

H. Uusitalon maalla: 

Varastorakennus, 19 x 7,2 m, lautaparakki, huoneluku 1, tulisijoja 0 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Asuinparakki, 4 x 2,5 metriä, levyparakki, huoneluku 1, tulisijoja 1 (V. Uusitalon käytössä sodan jälkeen) 

Varastoparakki, 14 x 7 m, lautaparakki, huoneluku 3, tulisijoja 0 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Asuinparakki, 5 x 5 m, lautaparakki, huoneluku 1, tulisijoja 1 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Benjam Annebergin maalla: 

Autotalli, 21,6 x 10,4 m, lautaparakki, huoneluku 1, tulisijoja 2 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Asuntoparakki, 12,6 x 6,6 m, levyparakki, huoneluku 5, tulisijoja 4 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Varastovaja, 6 x 4 m, lautaparakki, huoneluku 2, tulisijoja 0 (Tie- ja vesirakennuspiirin käytössä sodan jälkeen) 

Lisäksi Lapin tie- ja vesirakennuspiirin hallintaan siirtyi Yrjö Hietasen maalla ollut autotalliparakki (7,6 x 15,2 m). 

Sodankylän lentokenttä 

Syyskuussa 1940 Suomen ilmavoimien esikunta jätti ministeriölle esityksen Sodankylän ja Vuotson lentokenttien kunnostamiseksi maanpuolustuksellisia tarkoituksia varten. Sodankylän lentokentän korkeus merenpinnasta on 184 metriä. Jaakko Alakulpin tekemien tutkimusten mukaan kentän kunnostamistyöt käynnistyivät vuonna 1941 ja se sopi hyvin myös Saksan Luftwaffen tarpeita ajatellen. Varsinkin Sodankylän kenttä oli Petsamon liikenteen ansiosta käyttökelpoinen useille Luftwaffen konetyypeille, mm. Junkers Ju-87 Stuka -koneille. 

Suomen ja Saksan valtioiden välisiä maanvuokraussopimuksia tehtiin todennäköisesti vasta takautuvasti joskus vuoden 1943 tienoilla, kuten muuallakin. Lisäksi saksalaiset vuokrasivat maita yksityisiltä maanomistajilta. Sodankylän lentokentällä oli joitakin ilmatorjunta-asemia ja muutamia pieniä rakennuksia. Kenttää ei varsinaisesti varustettu pitkäaikaiseen käyttöön vaan käytettiin lähinnä vara- ja välilaskupaikkoina kesäisin, varsinkin kesällä 1943 ja syksyllä 1944. 

Vuonna 1942 Sodankylän kentän laajennustöihin saapui mm. kaksi saksalaista rakennuskomppaniaa. Kiitotiealuetta oli tarkoitus vahvistaa ja jatkaa 1000 x 150 metrin suuruiseksi sekä Anflug-aluetta 1400 x 350 metrin laajuiseksi. Seisontapaikkoja oli määrä rakentaa 120:lle Ju-52 -koneelle ja urakan piti olla valmis 30.9.1942 mennessä. Näihin suunniteltuihin mittoihin kenttää ei kuitenkaan rakennettu. 

Sodankylän lentokentällä toimi ilmailuviestiasema, jota hoitivat suomalaiset viestimiehet ja suomalainen ilmasuojelukomppania, jonka tehtävänä oli lentokentän vartiointi ja viholliskoneiden tarkkailu. Kentällä ei ollut edes sähköä vaan akut ja tuuligeneraattori olivat virtalähteinä radio- ja muita viestilaitteita varten. Talvisin kenttä ei ollut auki. 

Vuonna 1944 syksyllä Ju-52 -koneet rahtasivat lähes päivittäin Sallan suunnalta sotamateriaalia Sodankylän lentokentälle, josta ne vietiin autoilla mm. Tankavaaraan, jossa rakennettiin puolustusasemia. Sodankylässä viimeisenä toiminut hävittäjäyksikkö lienee ollut 9./JG 5, joka saapui Messerscmitt Bf 109 -koneilla Rovaniemeltä Sodankylään. Sieltä ne siirtyivät muutamaa päivää myöhemmin Ivaloon. Saksalaiset tuhosivat sekä kentän että rakennukset lähtiessään. 

Sodankylän eteläpuolen alueet 

Vuojärvi 

Vuojärven kylässä oli saksalaisia (pääosin itävaltalaisia) sotilaita majoitettuna vuosina 1941 – 1944. Anttilan taloon sijoitettiin johtokeskus, jossa upseerit asuivat. Siellä oli saksalainen lääkäri, jonka luona myös kyläläiset kävivät hakemassa ensiapua tapaturmissa ja sairaustapauksissa. Saksalaiset myös toimittavat sairaita jatkohoitoon Sodankylän sairaalaan. Asunto- ja varastoparakkeja rakennettiin tämän komentokeskuksen lähelle. Kantolan talossa asui saksalaisia hevosmiehiä jonkin aikaa ja sen jälkeen muita ryhmiä muutamasta päivästä muutamiin viikkoihin kerrallaan. Myös Hannulan talossa asui neljä saksalaista. Saksalaiset tulivat hyvin toimeen paikallisten kanssa. Monet lapset oppivat mm. saksan kieltä varsin hyvin. Saksalaiset hevosmiehet auttoivat kahden hevosen vetämillä kärryillä ja reillä mm. polttopuiden ajossa metsistä koteihin. (Hannula 2017, Venetvaara 2001, Venetvaara 2017, Hakala 2011). 

Aska

Saksan sotajoukot saapuivat Askan kylään touko- ja kesäkuun aikana 1941. Koska kylä oli Jäämerentien varrella, kylälle tehtiin yksi saksalaisten huoltotukikohdista. Muutoinkin Jäämerentiellä oli vilkas liikenne sotavuosina. Aluksi saksalaiset majoittuivat telttoihin Herkkolan ja Takalan väliseen metsikköön. Myös Takalan talossa oli majoittuneita sotilaita. He käyttivät varastona Herkkolan heinälatoa. Ruokansa saksalaiset tekivät kenttäkeittiössä paitsi jälkiruuat Herkkolan keittiön hellalla. Vaikka saksalaisilla oli perusruoka omasta takaa, niin riistaa, kalaa ja maitoa he saivat vaihtokaupassa suomalaisten kanssa. Paikalliset saivat vaihdossa mm. karamelleja, kahvia, sokeria, makaronia, makkaroita, lihapurkkeja ja tupakkaa. 

Pysyvästi Askan koululle majoittui viestiyksikön 5 – 7 miestä. Kehämaassa oli valonheitin kymmenisen metriä korkean maston päässä. Majoitusasema oli Ylimäisen talon alueella. Usein Askan kylän alueella oli paljonkin läpikulkumatkalla olevia sotilaita, jotka saivat siellä telttamajoituksen ja huollon. Saksalaisilla oli joskus myös soittokunta viihdyttämässä sekä sotilaita että paikallisia. Askan koululla saksalaiset auttoivat koulun juhlien valmisteluissa ja osallistuivat niihin itsekin. Alatalossa saksalaisilla oli venäläisiä vankeja. Samoin Mäntyvaarassa oli metsäsavottaleiri, jossa vangit tekivät koivupöllejä pilkkeitä varten. Evakkoon lähtiessä saksalaiset kuljettivat askalaiset kuorma-autoilla Rovaniemelle. (Rauni Kukkala 1994). 

Vuoden 1944 kesäkuussa saksalaiset suunnittelivat perustavansa Askan lähelle pilketehtaan (Tankholzfabrik) yhdessä suomalaisten kanssa. Työvoimaksi kaavailtiin suomalaisia metsureita. Tehtaan pystyttämisen arveltiin kestävän neljä kuukautta, joten sitä tuskin saatiin valmiiksi ennen Lapin sodan alkua. (Kriegstagebuch Nr. 5, AOK 20, O.Qu. 1.1.-30.6.1944. AOK 20, 58633/1. T-312, R-1057. NARA)

Sodankylän pohjoispuolen alueet 

Sattanen

Saksalaiset joukot joko yöpyivät tai majoittuivat lähes jokaisessa Sodankylän alueen kylässä, jotka olivat Jäämerentien varrella. Sattaseen sotilaat saapuivat kesällä 1941. He asuivat vanerista tehdyillä nosto-ovilla varustetuissa kupoliteltoissa ja vuokrasivat talojen ulkorakennuksia varastoiksi. Huonetiloja he vuokrasivat yksityisiltä talollisilta Erkkilästä, Kiurusta, Erolasta, Riipistä ja Varikselta sekä lisäksi työväentalosta. Saksalaiset rakensivat alueelle myös parakkeja pitempiaikaista majoitusta varten. Ruokatavarat, kuten säilykkeet ja viinit, heillä oli pääosin omasta takaa, mutta kalaa ja perunaa he mielellään joko ostivat tai vaihtoivat ”Stambul” -piipputupakkaan, ”Juno” -savukkeisiin, sikareihin, konjakkiin tai suklaaseen. Talven tullen myös lämpimät vaatteet kelpasivat osittain kesävarusteissa oleville saksalaisille. 

Rantalan kedolle saksalaiset rakensivat bunkkereita ja siellä oli myös ilmatorjuntapatteri. Ruokavarasto oli Emil Mikkolan talossa. Sattasen kylässä kaiketi jossain nykyisen koulun lähellä oli sairaiden hevosten talli, jossa työskenteli saksalainen eläinlääkäri ja hevostenhoitaja. Saksalaisilla oli moottoriajoneuvojen lisäksi paljon hevos- ja muulivankkureita käytössään. Kitisen rannassa oli lyhytaikainen piikkilanka-aidalla eristetty vankileirialue venäläisiä sotavankeja varten. Lähellä Peurasuvantoa oli suomalaisten ylläpitämä vankileiri, jonka asukkaat tekivät pilkkeitä autojen puukaasuttimia varten. 

Sattasen koulu oli aluksi osittain, myöhemmin kokonaan vuokrattu saksalaisten majoitustilaksi. Koulun pihalla oli kenttäkeittiö, josta kyläläisetkin saivat käydä hakemassa ruokaa omilla astioilla. (Sattanen ajan virrassa 2005).

Markola

Kohde sijaitsee Sattasen kylästä noin neljä kilometriä pohjoisen suuntaan Kitisen länsipuolella, Markolan talon eteläpuolella. Alue on hiekkapohjaista mäntykangasta. Paikalla on sijainnut saksalaisten ilmatorjunta‐ aseiden ammusvarikko jatkosodan aikana. Lapin sodan syttyessä saksalaiset ovat vetäytyessään räjäyttäneet varikon. Alueella on useita kymmeniä räjäytyksissä syntynyttä kuoppaa, halkaisijaltaan ne vaihtelevat, useimmat ovat noin viisi metriä leveitä ja noin 1 ‐ 1,5 metriä syviä. Lisäksi alueella on noin 10 x 20 metrin kokoisia suorakaiteen muotoisia matalia painanteita, jotka ovat ilmeisesti parakin pohjia. Näissä ei ole mitään perustusta nähtävissä. Räjäytettyjen ammusten ja ammuslaatikoiden jäänteitä on pitkin metsää, ja niitä on myös kasoina siellä täällä, kuten myös säilykepurkkeja. (Museovirasto 2016).

Petkula 

Myös Petkulan kylästä tuli saksalaisille tärkeä huoltotukikohta Sodankylän alueella. Petkulan koulu otettiin heti saksalaisten majoituskäyttöön. Aluksi sotilaita oli majoitettuna teltoissa ja kylän ulkorakennuksissa sekä mm. Aikion pirtissä. Alueelle alettiin myös rakentaa tukikohtaleiriä. Sinne valmistui toistakymmentä majoitusparakkia, autotalleja, korjaamo, sähkölaitteiden korjausyksikkö, sirpalesuojia ja koko alueen ympärille piikkilanka-aita. Siellä oli myös pieni koiratarha. Koti- eli Hanskuvaaraan kaivettiin satoja metrejä vartioituja taisteluhautoja. Yksi Petkulan koulun luokkahuoneista oli muutettu elokuvateatteriksi, jonne myös paikalliset pääsivät elokuvia katsomaan. Saksalaiset rakensivat myös ampumaradan Paakkolan rantaniitylle. Ampumasuunta oli kohti Kivirungan louhikkoa. Ampumarata oli ahkerassa käytössä kesät talvet. (Aikio 1997, Aikio 2001). 

Lismanpalo

Lismanpalon alue sijaitsee Vuotson eteläpuolella, Valtatie 4:n itäpuolella, Riestovaaraan lähtevän tien molemmin puolin, mutta pääosin pohjoispuolella. Kyseessä on ilmeisesti saksalaisten tekemä puolustusvarustus. 

Lismanpalon saksalaisten asemapaikka. Suuri pesäke täynnä roskia. Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnin mukaan alueella on kuusi suurta kaivantoa, korsu, teltanpohja, kaivo, kaksi pesäkettä, joissa on ollut puurakenteita, ja 77 kappaletta poteroita. Poterot muodostavat kehän muiden rakenteiden ympärille. Niitä on paikoin erittäin tiheästi, muutaman metrin välein. Alueella on kaivo, jossa on lautarakenteen jäännöksiä, reunat ovat osin sortuneet ja valuneet kuoppaan. Ympäristöstä löytyy metalliromua. Poteroiden pohjoispuolella on lanssipaikka, jossa on suurehko kasa laudan pätkiä. Yksi kaivanto on suorakaiteenmuotoinen. Sen kolmella sivulla on vallit. Kuopan koko on n. 6 m x 3 m, vallien leveys n. 2 m. Kuopan syvyys n. 30 cm, vallin päälle kuopan pohjasta on n. 70 cm. Se sijaitsee metsäautotien lähellä. Pari metriä edellisestä on pitkä ja kapea kuoppa jossa vallit kolmella sivulla. Pää aukeaa samaan suuntaan, kuoppa on hieman yli metrin leveä ja seitsemän metriä pitkä, vallit ovat noin metrin levyiset. Korsu on suuri pyöreä kuoppa jonka halkaisija on n. kuusi metriä, vallit ulkopuolelta n. 70 - 80 cm korkeat ja kaksi metriä leveät. 

Vuotson alueen tukikohdat

Organisation Todtin leirialueet 

Saksalaisten rakentamistoiminnasta ja erityisesti teiden huollosta osittain vastanneella Organisation Todtilla oli omat tukikohtansa Sodankylässä kesästä 1941 alkaen. OT palkkasi myös suomalaista työvoimaa tarvittaessa, vaikka sillä oli omasta takaa työntekijöitä ja myös vankityövoimaa käytössä. 

Ilmeisesti Jäämerentien varrella Kotsamon alueen eteläpuolella oli Organisation Todtin leirialue mahdollisesti sotavankityövoimaa varten ainakin jossakin vaiheessa. Siellä oli pääosin telttamajoitus. 

Kotsamolampi 

Kotsamolammen eteläpuolella on ollut saksalaisten asemapaikka, ehkä ilmavalvonta/radioasema (Funkstelle). Asemapaikka sijaitsee Vuotson kylän eteläpuolella, valtatie 4:n länsipuolella. Tämä on ollut osa Vuotson tukikohtaa ja Jäämerentien toisella puolella oli Kolonnenhof Vuotso. Kotsamolammen asemapaikan alueella on näkyvissä maston betonisia jalustoja, joihin on upotettu suuret puuparrut, joista on pätkät jäljellä. Siellä on myös kolmijalkaisen maston jäänteet, jotka koostuvat maston betonijalkojen paikoista ja tukiharusten kiinnityspaikoista. Alueella on myös kuljetuslaatikoiden jäänteitä, useita kaivantoja ja pesäkkeitä ja mm. kahden hengen poteroita, metalliromua, taisteluhauta ja 11 teltanpohjaa.(Kantapuu museotietokanta). 

Maston jäänne. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Katetun taisteluhaudan tai sirpalesuojan rakenteita. Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Kolonnenhof Vuotso 

Kotsamon alueella lentokentän lounaispuolella, Valtatie 4:n itäpuolella, ampumaradalle johtavan tien molemmin puolin sijaitsi isohko leirialue nimeltään Kolonnenhof Vuotso. Siellä on Oula Seitsosen ja tämän artikkelin kirjoittajan tekemän kartoituksen mukaan parikymmentä rakennuksen pohjaa, parikymmentä teltanpohjaa, piikkilanka-aitaa, lukuisia poteroita ja kaivantoja sekä mahdollinen taisteluhauta. Alueella on jäljellä rakennusten perustuksia sekä paljon metalli- ja lasiromua. 

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointiprojektissa on myös kartoitettu samaa aluetta. Siellä on kartoitettu mm. yksi suuri rakennuksen pohja (rakennus 1), jonka betoninen kivijalka on noin 11,5 metriä leveä ja 25 metriä pitkä sekä noin 50 cm korkea. Rakennuksessa on ollut keskuskäytävä ja ainakin neljä huonetta käytävän molemmin puolin. Toinen rakennuksen pohja (rakennus 2) on autohuoltohallin jäänne. Siinä on ainakin kaksi rasvamontun jäännettä. Rakennuksesta on säilynyt betonista kivijalkaa ja seinien jäänteitä. Rakennuksen pituus on ollut noin 22 metriä ja leveys noin 10 metriä. Sen eteläpuolella on aukea alue. Toinen autohuoltohalli (rakennus 3), jossa on jäljellä kaksi rasvamonttua ja savupiipun pätkiä, on kooltaan 17 x 10 metriä. Kartoituksen rakennus 4 on rakennuksen pohja, joka sijaitsee tien eteläpuolella olevassa loivassa rinteessä. Rakennusta varten on tehty terassi, joka on eteläreunasta yli metrin korkea. Seinää on säilynyt parissa kohdassa. Sen korkein osa on noin 3,5 metriä. Rakennuksen koko on ollut noin 22 x 11 metriä. Tien pohjoispuolella puolestaan on rinteeseen kaivettu tasanne jossa on samanlainen talonpohja (rakennus 5). Siinä on betonitiilisiä seinän jäänteitä, ja sen itäpäästä menee syvä oja, joka jatkuu tien viereiseen ojaan. Rinteeseen kaivetun tasanteen itäpäädyssä on suorakulmainen kolo. Rakennuksen koko on noin 18 x 10 metriä. 

Rakennus 4:n jäänteitä. Korkea seinän kappale terassin päällä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Rakennus 5 ja sen vieressä oleva rasvamonttu. Kuva: Suvi Harju.

Päädyn suorakulmainen kolo. Kuva: Suvi Harju.

Rakennus nro 12:n seinät on tehty betonitiilistä, joita on paikoin jäljellä ja osa yhä pystyssä, osa maahan kaatuneena. Rakennus näyttää pohjoisreunastaan olleen osittain kaivettu maahan. Rakennuksen alueella on neljä vierekkäistä rasvamonttua eli auton huoltomonttua, joissa on ollut betoniseinät. Nämä kaikki ovat romahtaneet. Kaksi niistä erottuu jotenkuten, kaksi on lähes näkymättömissä. Kuoppien päästä on portaat kuopan pohjalle. Alueella on peltiromua, ainoastaan pohjoisseinä erottuu kunnolla, eteläseinän paikka on epäselvä, mutta rakennus on pitkä ja siinä on ollut useita väliseiniä. Rakennuksen pituus itäseinästä ensimmäiseen väliseinään on 12,6 metriä, koko pituus on noin 48 metriä ja leveys on noin 10,5 metriä. Rasvamonttujen pituus on kuusi metriä ja leveys yksi metri ja syvyys ainakin 80 cm. Ampumaradalle vievän tien ja rakennuksen välissä on ruohikkoinen aukea. 

Rakennuksen 13 perustuksia. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Rakennus nro 13:n betoninen kivijalka sijaitsee ampumaradalle johtavan tien vieressä. Myös rakennelman vierestä pohjoiseen kulkee tieura. Rakennuksen lattia on betonia, mutta ei ilmeisesti koko rakennuksen alalla, koska sen alueella kasvaa mäntyjä. Rakennuksen pohjan leveys on 10,45 metriä ja pituus 30,5 metriä. Lisäksi tien puoleisessa päässä on noin 2,5 metriä pitkä uloke. Rakennuksessa on viisi erillistä huonetta, joiden lattiat ovat hieman eritasoissa. Seiniä ei juurikaan ole jäljellä. Rakennus nro 14 on mahdollisesti ollut jokin koneistamo tai toisten tietojen mukaan pesula, sillä lattiassa on useita kuoppia ja kolmea kuoppaa yhdistävä tunneli. Siinä on lisäksi betoninen jalusta, jossa on 24 kiinnityspulttia. Rakennuksen koko on ollut 15 x 10,4 metriä. Rakennuksen vieressä on ollut betoniankkuri. Jalustan kohdalla on ehkä ollut masto. 

Kolonnenhof Vuotson jäänteitä. Kuva: Suvi Harju.

Rakennuksen 14 jäänteitä Kolonnenhof Vuotsossa. Kuva: Suvi Harju.

Vuotsossa oli pysyvää miehitystä enemmän kuin kirkonkylässä, koska Kolonnenhof Vuotsoon oli sijoitettu lomalaisten leiri (Durchgangslager), varastoja, ruokala, leipomo, pesula, autokorjaamoja, elokuvateatteri, majoitusparakkeja ja vapaa-ajanviettotiloja. Sähkövirta alueelle saatiin saksalaisten sähkögeneraattorilla. Tämän leirin pysyvä vahvuus on ollut noin 400 miestä. Parhaimmillaan koko Vuotson alueella saattoi olla jopa tuhansia sotilaita, mutta suurin osa oli läpikulkumatkalla olevia lomalaisia tai täydennysjoukkoja, koska Vuotso oli saksalaisten yksi tärkeimpiä taukopaikkoja. Muutoinkin liikenne Jäämerentiellä oli sotavuosina erittäin vilkasta. Liikenteen jyry Jäämerentiellä ei lakannut koskaan kuulumasta, ei edes öisin. Myös Vuotsossa oli suomalaisia työntekijöitä saksalaisten palveluksessa mm. pesulassa ja täälläkin saksalaiset maksoivat paljon parempaa palkkaa kuin suomalaiset yritykset. Suomalaisten, jotka olivat enimmäkseen saamelaisia, ja saksalaisten suhteet olivat varsin hyvät ja monet sotilaat ystävystyivät paikallisten kanssa. Vuotson alueella asui tuolloin vain parisen sataa suomalaista. 

Vuotson lentokenttä 

Vuotson lentokentän korkeus merenpinnasta on 260 metriä. Kentän kunnostustyöt pääsivät vauhtiin vasta kesällä 1942. Kentällä oli tuolloin työssä yksi rakennuskomppania. Kentän kiitorata-aluetta oli tarkoitus laajentaa 1000 x 150 metrin suuruiseksi ja kentälle oli tarkoitus rakentaa kuusi lentokonesuojaa. Saksalaiset tulivat Vuotsoon kesällä 1941 ja he majoittuivat lentokentän alueelle. Sinne rakennettiin asuntoparakkeja ja suuria tavaravarastoja mm. rakennustarvikkeita varten. Varastoilla oli myös suomalaisia työntekijöitä töissä. Kentän ja rakennusten suojaamiseksi siellä oli useita ilmatorjunta-asemia ja lähipuolustusasemia. Lähtiessään saksalaiset tuhosivat kentän ja sen rakennukset. Kentän reunamilla on vielä jäljellä joitain betonirakenteita ja kaivantoja. 

Vuotson kentällä kävi tiedustelu- ja yhteyskoneita sekä hävittäjiä. Venäläiset kävivät usein pommituslennolla Vuotson seudulla. (Alakulppi 2004 ym. tietoja). 

Yhteyskone Fieseler Fi 156 Storch (Haikara). Kuva: SA-kuva.

Taivalselkä 

Tämä Taivalselän asemapaikka sijaitsee Vuotson kylän ja Rovaniementien länsipuolella, Vuotson kanavasta noin kilometrin etelään. Se on myös ollut osa Vuotson saksalaista tukikohtaa. Alueelta löytyi Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnin kartoituksessa korsujen jäännöksiä, erilaisia rakennelmia, teltanpohjia, isohkoja kaivantoja, vajaat parikymmentä pesäkettä ja poteroa sekä puu- ja hirsirakenteita ja metalliromua. 

Alueella on korsumonttu, jonka yhdellä sivulla on valli. Kuopan koko n. 10 x 12 m ja syvyys n. 1,5 m. Siellä on myös neljä pyöreää painannetta, ehkä kranaattikuoppia tai teltanpohjia. Alueella on kranaatin jäännöksiä ja muuta metalliromua. Pesäkkeistä löytyy mm. U-muotoinen tuliasema, jossa on maavallit ja sisäpuolella hirret. Kuopan koko 2,7 x 1,5 m. Vallin korkeus noin 90 cm ja leveys noin yksi metri, ampumasuunta etelään. Rakennelma 1 on suuri kahden vastakkaisen E:n muotoinen valli, joiden päissä on kulkuaukot. Vallien sisäpuolilla on vaakahirret ja nurkissa on tolpat tukemassa hirsiä. Koko vallien ulkopuolelta on 14,5 x 11 m. Aukko vallien välissä on neljä metriä. Vallien korkeus on 70 - 80 cm ja leveys 1,5 - 2 m. Vallin ympärillä on matala oja. Tämä on ollut mahdollisesti jonkinlainen tuliasema.

Tuliasema. Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Rasthaus Vuotso 

Myös Vuotson varsinaisen kylän liepeillä saksalaisilla oli parakkialue suurin piirtein nykyisen K-Siepin kaupan alueella Jäämerentien länsipuolella. Tämä oli Organisation Todtin rakentama Rasthaus Vuotson leirialue. Sen sisäänkäynnissä oli iso puusta tehty hieno portti, jonka yläosassa oli valkoiseksi maalattu puuosa, johon oli kirjoitettu ”Rasthaus Vuotso” ja liitetty puinen hakaristiseppele, jonka päällä oli puinen Wehrmachtin kotkatunnus. Leirin ympärillä oli piikkilanka-aita. Portin kohdalla tiellä oli puomi ja puomivartio. 

Organisation Todtin rakentama Rasthaus Vuotso. Kuva: OT-sotakirjeenvaihtaja H.F. Blenck/Signaali 1.3.1943/Nr. 5/1943.

Heti portista sisään tultaessa oli vasemmalla puolella iso ruokasali-keittiöparakki, jossa oli kaksi huonetta henkilökunnalle. Tätä vastapäätä portin oikealla puolella oli iso majoitusparakki, jossa oli useita huoneita ja kerrossänkyjä. Jotakuinkin näiden rakennusten välissä sijaitsee nykyinen K-Sieppi. Ruokalaparakin pohjoispuolella oli riukukäymälä. Alueella oli myös lääkintäparakki, kaksikerroksinen Schwester-parakki, ruokavarasto, muita varastoja, kaksi pienempää majoitusparakkia, jotka oli ilmeisesti tarkoitettu upseereille, muutama isokokoinen kahden auton autotalliparakki ja venäläisten luottovankien parakki. Parakit oli ulkopuolelta maalattu vihreällä maalilla. Piha-alue oli varsin iso ja siellä oli myös kaivo. Leirin luoteispuolella oli tutka- tai radioasema. Jäämerentien toisella puolella eli itäpuolella oli miinakenttä ja sen takana neljä 20 mm ilmatorjuntatykkiä. 

Rasthaus Vuotson alue Maanmittauslaitoksen ilmakuvassa vuodelta 1955.

Kun varusteluministeri Albert Speer vieraili Lapissa 23. - 30.12.1943, hän piipahti jouluaaton automatkallaan Rovaniemeltä Kirkkoniemelle myös Vuotson majatalon kahvilassa. 

Jonkin verran näiden rakennusten jäänteitä lienee vieläkin jäljellä, mutta kylän alueen jäänteet ovat suurimmaksi osaksi hävinneet uudisrakentamisen tieltä. 

Vuotson alueella säilyneet parakit:

Nimismies Aaro Raappanan liittoutuneiden valvontakomissiota varten tekemän luettelon mukaan Vuotson alueella saksalaisten tekemältä tuhoamiselta säilyivät seuraavat parakit, joiden tarkempi sijainti ei ole selvillä: 

Asuntoparakki, 6 x 12 m, levyparakki, huoneluku 4, tulisijoja 3. 

Autotalli, 6 x 12 m, levyparakki, huoneluku 3, tulisijoja 3. 

Molemmat parakit olivat sodan jälkeen Tie- ja vesirakennushallituksen käytössä. 

Tankavaaran ja sen ympäristön Schutzwall -puolustusasemat 

Suomalais-saksalaisen aseveljeyden alkaessa rakoilla Suomen erillisrauhapyrkimysten takia sekä Petsamon nikkelikaivoksen puolustamiseksi ryhdyttiin jo vuoden 1943 kuluessa suunnittelemaan pysyvää puolustusasemaa Tankavaaran alueelle. Polttoaineen säästämisen ja huoltoyhteyksien takia puolustusasemat piti rakentaa niin pohjoiseen kuin mahdollista. Linnoittamisvaiheeseen siirryttiin kevään 1944 aikana, jolloin alettiin rakentaa Jäämerentien suuntaan Vuotsosta noin 10 kilometriä pohjoiseen Tankavaaran tasalle Schutzwall -Stellung (Suojavalliasema) -linjaa etelän suunnasta tulevaa mahdollista uhkaa vastaan. (Schutzwall-asemiin liittyvissä tiedoissa käytetty seuraavia lähteitä: Huttunen 1990, Postila 1997, Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointiraportit, Kantapuu museotietokanta). 

Organisation Todtin vastuulla olevien Tankavaaran linnoitustöiden johtoon tuli ylirakennusjohtaja Jordan ja hänen työnjohtoyksikökseen ”Oberbauleitung Vuotso”. Työssä oli syyskuussa 1944 yli 3100 miestä, joista sotavankeja oli reilut 1300. Kaikkia joukkoja, OT:n työmuodostelmia ja sotavankiyksiköitä, kehotettiin pyrkimään töissään yksinkertaisiin, mieluimmin ”normitettuihin rakenteisiin” eli vakiolinnoitteisiin. Ohjeena kehotettiin käyttämään kuvastoa nimeltä ”Bildheft Neuzeitlicher Stellungsbau”, joka oli julkaistu luonnoksena 15.9.1942. Se, miten hyvin nämä yksiköt lopulta noudattivat ohjeistusta, on epäselvää. Suomen ja Neuvostoliiton solmittua aselevon 4.9.1944 OT:n johdolle annettiin käsky luopua toisarvoisista töistä ja keskittyä asemien linnoittamiseen. Syyskuun lopulla linnoitustyöt kuitenkin määrättiin keskeytettäväksi, joten koko puolustuslinjaa ei saatu valmiiksi. Työosastot siirrettiin pohjoisemmaksi kohti Ivaloa ja sittemmin Norjaa. 

Linnoittamisessa pyrittiin hyödyntämään maastoa siten, että linnoitettiin todennäköiset vastustajan etenemisreitit. Pääaseman kohdalla suunnitelman oli Jäämerentien katkaisu. Linnoittamiseen ei käytetty terästä tai valettua betonia vaan tärkeimpinä rakennusmateriaaleina olivat puu, hiekka ja kivi. Valmiiksi saatiin tehtyä Pikku-Tankavaaran asemat ja aivan Jäämerentien molemmin puolin olevat asemat, minne oli ehditty rakentaa vahvat tulikorsut ampumapesäkkeineen. Tärkein puolustusase oli raskas konekivääri, joiden pesäkkeitä tehtiin suojaamaan erityisesti sivustahyökkäyksiä. Asemien lähelle rakennettiin lisäksi majoituskorsuja, väliaikaiset telttamajoitusalueet ja hevostallit. Kaikki asemat varmistettiin kaivamalla kahden miehen taistelupoterot suojaamaan mm. vihollisen selustahyökkäyksiä vastaan. Maastossa kahden miehen taistelupotero on yleisin kohde aina Lohijoelta Tankavaaran taaempiin asemiin asti. 

Kirjassa: Tapani Postila. Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A No 71. Vantaa 1997. 

Yhtenäisiä, pitkiä taisteluhautoja pyrittiin välttämään, jotta asemia ja poteroita olisi vaikeampi havaita ja jotta vihollinen ei pääsisi taisteluhautoja pitkin etenemään. Niitä on kuitenkin kaivettu Pikku-Tankavaaran länsilaidalle, jossa taisteluhautaa on yhtenäisen puolustuslinjan jatkeena noin 300 metriä. Myös Purnumukan tienhaaran alueella on taisteluhautoja. Asemat suojattiin myös Lappland Zaun-piikkilankaesteillä ja murroksilla. Tarkoitus oli myös miinoittaa asemien edustoja ja sivulla olevia alueita. Naamioinnin takia metsäalueita ei saanut tarpeettomasti hakata. 

Linnoitustöiden yhteydessä yhtenä tärkeänä rakennuskohteena olivat myös puolustukselle tarpeelliset poikkitiet Jäämerentiestä itään ja länteen. Nämä kenttätiet olivat paitsi huoltoteitä myös vaihtoehtoisia vetäytymisreittejä. Saksalaiset rakensivat aina kaksi vetäytymisreittiä kohteisiin, joissa vihollinen olisi voinut tuhota tai sulkea yhden kulkutien. Schutzwall-asemien ympäristössä on kymmeniä kilometrejä kenttäteitä. Osa niistä on jäänyt keskeneräisiksi. Valmiiden teiden pohjat on tehty huolellisesti ja laidat on monin paikoin kivetty, niin kuin saksalaisilla oli tapana tehdä muillakin alueilla. Osa teistä on vieläkin käytössä metsäautoteinä. Saksalaiset käyttivät myös telalavoja, jotka olivat soiden ja muiden vaikeiden maastokohtien ylittämiseen tarkoitettuja tienjatkeita. Mahdollisten desanttien takia selväkielisiä tienviittoja ei salaamissyistä saanut käyttää. 

Tienrakennuksen yhteydessä rakennettiin myös kolme kenttäsiltaa ilmeisesti syksyllä 1944. Kaksi siltaa rakennettiin Tankavaaran itäpuolelle, Huuhkajanpäänpaistaman kuruun ja suolle. Näistä suurempi kenttäsilta sijaitsi Huuhkajanpäänpaistaman itälaidassa. Pioneerien syyskuussa 1944 rakentama silta kulki kurun yli muutaman kilometrin päässä Jäämerentieltä. Vankkoine tukirakenteineen se oli hyvin tehty ja jäi saksalaisilta räjäyttämättä. Silta oli pystyssä vielä 2000-luvun alussa, mutta nykyään se on jo romahtanut kasaan. Jäämerentien ja Huuhkajanpäänpaistaman välisellä suolla oli toinen matala arkkusilta, joka myös säilyi tuholta. Näitä pienempi kenttäsilta löytyy myös Kaita-Kotsamoon rakennetulta tieltä. Huuhkajanpäänpaistaman sillan takana meni myös saksalaisten huoltotie, joka oli osittain lankkutie, kohti Nattastuntureita.

Kirjassa: Tapani Postila. Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A No 71. Vantaa 1997. 

Huuhkajanpäänpaistaman silta vuonna 1992. Kuva: Juha Kaija

Huuhkajanpäänpaistaman silta 1990-luvulla. Kuva: Leo Onkamo

Saksalaisten lankkutie Huuhkajanpäänpaistaman sillan takana. Kuva: Leo Onkamo

Jäämerentien ja Huuhkajanpäänpaistaman välisellä suolla oli matala arkkusilta. Kuva: Juha Kaija

Schutzwall-puolustuslinjaa kuuluivat myös tykistöasemat, joita rakennettiin Ylisenvaaraan, Tankavaaran laitaan sekä Pikku-Tankavaaraan. Pikku-Tankavaaran pohjoisrinteeltä löytyy ainakin kuudelle tykille tehdyt asemat. Vaaroihin rakennetut asemat ovat maahan kaivettuja tai kivistä ladottuja, noin metrin syvyisiä tasaiseksi tehtyjä tykin ampuma-alustoja. Näiden suojaksi rakennettiin lähipuolustusta varten taistelupoteroita. Tykistöasemien läheisyydessä on myös viestintä- ja tulenjohtueiden asemapaikkoja. Lähes Pikku-Tankavaaran laella on kaksi tykkiasemaa, joissa on ollut suorasuuntausammuntaan pystyviä kenttätykkejä. Tykistön tuliasemat pyrittiin sijoittamaan niin, että tykit (aina 150 mm saakka) kykenivät suora-ammunnalla panssarintorjuntaan vähintään 600 metrin etäisyydelle. Toinen asemista on hyvin säilynyt. Tykistöasema on kuusikulmainen ja halkaisijaltaan kahdeksanmetrinen. Reunavarustukseksi on rakennettu kaksinkertainen hirsisalvosvalli, jonka korkeus on noin 40 cm. Hirsikehien välissä on kivi- ja maatäytettä. Aseman takan on kesken jäänyt miehistön suoja-asema. Kaikkialle ei tehty valmiita tykkiasemia, jolloin tykistö on toiminut väliaikaisissa asemissa. Näitä löytyy mm. Mukkarovasta ja Iso-ojan tienhaarasta. 

Pikku Tankavaaran asema. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Jäämerentien länsipuolen asemat jäivät lähes tyystin kesken. Ainoastaan syvä vajaan kilometrin päässä nykyisen Kultakylän pohjoispuolella oleva yhtenäinen panssariestekaivanto ja melkein kaikkien korsujen pohjat tulivat valmiiksi. Saksalaiset syvensivät osittain luonnon muovaamaa painaumaa tehden siitä paikoitellen noin kolmen metrin syvyisen kaivannon. Este alkaa Jäämerentien itäpuolelta noin 200 metrin päässä tiestä ja jatkuu länsipuolelle Purnuvaaran eteläpuolitse yli kilometrin mittaisena. Länsilaidalla on keskeneräisiä konekivääripesäkkeitä ja korsuja. Siellä on myös useita panssarintorjuntatykkien avopesäkkeitä suoja-asemineen. Myös tien itäpuolella on yksi panssarintorjuntatykin asema. 

Myös Tankavaaran pohjois- ja koillispuolen korsut jäivät pahasti kesken. Suurin osa näistä linnoitteista on jo pääosin tuhoutunut, mutta Tankavaarassa UKK:n kansallispuiston Koilliskairan opastuskeskuksen ja sen luontopolkujen välittömässä läheisyydessä on saksalaisten Schutzwall-linjan varustuksia, tykkiasemia ja korsuja, joiden entistämistyötä on tehnyt mm. Lapin Jääkäriprikaati. Tankavaaran puolustusasemien eteen työnnetty, niin sanottu Kotkanpesäasema, sijaitsi Lohijoella noin 10 km Vuotson eteläpuolella. Porttipahdan tekoaltaan rakentamisen takia Lohijoen tienoilla olevat asemien etummaiset kiinteät pesäkkeet jäivät altaan alle. Osia tästä Kotkanpesäasemasta ja sen jäänteistä löytyy vielä Lohijoelta muutamia kilometrejä pohjoiseen. 

Osa Saksan armeijan rakentamaa Schutzwall-puolustuslinjaa sijaitsee Ivalontien länsipuolella, Tankavaaran kultakylän luoteispuolella, noin 100 – 200 metriä panssariesteen eteläpuolella. Maasto laskee loivasti länteen päin ojaa kohti. Siellä on yhdeksän pyöreää teltanpohjaa, ja niiden vieressä on taisteluhaudan pätkiä. Alueella on myös poteroita ja metalliromua.

Taisteluhauta teltanpohjan vieressä. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Useita Schutzwall-linjaan kuuluvia laajoja kokonaisuuksia on kartoitettu Tankavaarasta Ivaloon johtavan tien varrelta. Kaksi niistä sijaitsee Ison Tankavaaran pohjoislaidalla Koijakkokurun ja Ivaloon johtavan tien välissä, Purnumukan risteyksen etelä- ja kaakkoispuolilla. Alueelta on kartoitettu yli 110 erilaista rakennetta: muun muassa taisteluhautoja, teltan pohjia, poteroita, tuliasemia ja korsuja. Kohteet ovat hyvin eritasoisesti säilyneitä ja osa niistä on jo ehtinyt osittain tuhoutua.

Nämä puolustusrakennelmat sijaitsevat kahdessa keskittymässä Purnumukan risteyksen etelä- ja kaakkoispuolilla. Risteyksen kohdalta lähtee polku kohti Loijakkokurua ja ensimmäiset kohteet sijaitsevat polun molemmin puolin noin 100 - 150 metrin päässä tiestä. Toinen keskittymä sijaitsee tästä noin 700 m päässä itään hiekanottoalueen tuntumassa. 

Lauttaoja 

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnissa Lauttaojan kohde sijaitsee Purnumukan tien varressa, tien molemmin puolin ja alkaen noin 300 metriä Ivalontien risteyksestä. Kohde sijaitsee 5 - 7 metriä korkean harjanteen reunassa. Alla on Lauttaojaa reunustava suo. Aluetta on raivattu ja raivausjätettä on kasattu rakenteiden päälle. Kohteessa on 13 pesäkettä, todennäköisesti konekivääripesäkkeitä, ja niiden keskivaiheilla suuri korsu. Rakenteet, joissa on vielä hirsien jäänteitä jäljellä, ulottuvat lähes 500 metrin matkalle. Pesäkkeet 1-8 ovat tielinjan eteläpuolella ja korsu ja pesäkkeet 9-13 ovat tien pohjoispuolella. 

Lauttaoja 1: Konekivääripesäke. Kuva: L. Märsy/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Lauttaoja 2: Kahden  miehen pesäke. Kuva: L. Märsy/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Myös Purnumukantien 1,1 kilometrin kohdalla tien risteyksestä on tien molemmin puolin kolme poteroa. 

Purnuvaara 

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnin tutkimusten poerusteella Purnuvaarassa oleva puolustuslinjan osa sijaitsee hieman Tankavaaran pohjoispuolella, ulottuen Ivalontien reunasta länsiluoteen suuntaan noin kahden km:n pituudelta Purnuvaaran etelärinteellä. Lännessä puolustusasema suuntautuu pohjoiseen lähes kilometrin verran.

Puolustusrakenne koostuu panssariesteestä ja sen länsipuolella olevista pesäkkeistä ja poteroista sekä niiden takana olevista majoituskorsuista. Poteroita on kaikkiaan 22 kpl. 

Yksi pesäke on avoin konekivääripesäke, jossa on katettu patruunakomero. Katettu osa on kooltaan noin 2,5 x 1,5 m. Sen vieressä on 4 - 5 metriä pitkä sirpalesuoja, jonka päissä on 3 - 5 metriä pitkät ja hieman taaksepäin suuntautuvat liuskat. Haudan reunoissa on riukuja jotka on tuettu pystypuilla ja haruksilla. Useimmissa pesäkkeissä katetun osan katto oli vielä jäljellä, mutta täysin aluskasvillisuuden peittämä, niin että vain avoin kaivanto on näkyvissä. Usein sen reunojen rakenteet ovat maatuneet ja hauta on varsin kapea. Pesäkkeitä havaittiin 15 kappaletta.

Korsu. Kuva: Kalevi Mikkonen.

 Avoin konekivääripesäke. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Yksi asuinkorsu on suuri vallien ympäröimä kuoppa, jonka koko vallien ulkopuolelta on noin 15 x 15 metriä, tai hieman suurempia. Vallit ovat noin kolme metriä leveät ja kohoavat 1 - 1,5 metriä ympäröivää maapintaa korkeammalle. Valleissa on kolme matalampaa kulkuaukkoa. Kuopan pohjalla on hirsillä katettu rakenne jonka koko vaihtelee. Osa korsuista on jäänyt kesken, niissä ei ole kattoa tai mitään hirsirakennetta. Korsuja alueelta löydettiin kymmenen kappaletta. Panssarieste on noin 1200 metriä pitkä itä-länsi -suuntainen kaivanto ja valli. Rakenne alkaa aivan nelostien vierestä, valli on kaivettu poikki tietä tehtäessä. Vanha maanpinta erottuu vallissa. Valli on moreenia, pääasiassa soraa. Vallissa on aukko ja kaivantoa on täytetty. Aukko on mahdollisesti ollut panssarintorjuntatykin tuliaukko. Este loppuu luontaiseen kuruun, sen reunalla on pieni taisteluhaudan pätkä kurua kohti vallin päässä. 

Purnuvaara 1: Saksalaisten panssariesteen pää lähellä Nelostietä.
Kuva: Kalevi Mikkonen.

Purnuvaaran toinen alue sijaitsee lähellä Purnuvaaraan huippua, sen lounaisreunassa. Maaperä on kivikkoinen. Tämä lienee Schutzwall -puolustuslinjan tähystysasema. Siellä on pesäke, jonka katto on tehty suurista pyöröhirsistä, joiden päällä on kattohuopaa, katto on romahtanut. Kuopan koko on n. 4 x 3 metriä, oviaukko on kaakkoispäässä. Kuoppa on ollut varsin syvä. Toinen pesäke sijaitsee noin 60 m luoteeseen edellisestä, jyrkän rinteen yläpuolisen tasanteen reunassa. Kuopan koko on 4 x 4 metriä ja syvyys n. 1,5 m. Sen reunoissa on hirret ja jo romahtanut katto on tehty suurista pyöröhirsistä. Kulkuaukko on ylärinteen puolella, pois kaivettu maa on vallina alarinteen puolella. 

Loijakkokuru 

Metsähallituksen kulttuuriperintöinventoinnin mukaan ensimmäinen Loijakkokurun kohdealue sijaitsee Purnumukkaan johtavan tien risteyksen eteläpuolella. Länsipuolella virtaa Lauttaoja, jonka uomasta itään päin maasto nousee noin viisi metriä jyrkkänä rinteenä, jonka päällä maasto on varsin tasaista. Tämä on saksalaisten asemapaikka, joka koostuu törmän päällä ja osin sen reunassa olevista suurista konekivääripesäkkeistä, taisteluhaudasta, korsuista ja yhden miehen poteroista sekä lukuisista muista kaivannoista. Alueen kaivannoissa on säilynyt puu- ja hirsirakenteita. Alueella on myös metalliromua. Taisteluhaudan kokonaispituus on noin 120 metriä, haudan leveys on 1 - 1,5 metriä ja syvyys 70 - 80 cm. Sen yhteydessä on viisi suurta konekivääripesäkettä. Yksi suurista pesäkkeistä sijaitsee rinteessä hieman juoksuhautaa alempana. Sen kattohirret ovat yhä paikallaan, mutta osin romahtaneet. Niiden päällä kasvaa männyn taimia. Katetun osan koko on n. 6 x 6 metriä. Korsuista yhden katto on osin säilynyt. Sen hirret ovat osin näkyvissä, mutta pääosin aluskasvillisuuden peittämiä. Hirsien päällä on kattohuovalla peitettyä lautaa. Katetun alueen koko on 6 x 8,5 metriä. Koko on vallien ulkoreunoista mitattuna noin 11 x 16 metriä. Kulkuaukko on molemmissa päissä. Rakennelman hirsiä on sidottu yhteen rautalangalla. Näitä melko samanlaisia korsuja on alueella kaikkiaan neljä. 

Loijakkokuru 1:n 120 metriä taisteluhauta. Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Loijakkokuru 1: Taistelupesäke, jonka hirsirakenteet ovat sortuneet. Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Loijakkokurun toinen jatkosotaan liittyvä alue (Loijakkokuru 3) sijaitsee Ivalon tien kaakkoispuolella, hieman Purnumukan risteyksen koillispuolella. Alueen pohjoispuolella on käytöstä poistettu, maisemoitu maanottoalue. Osa rakenteista on osittain tuhoutunut maanoton vuoksi, ja mahdollisesti enemmänkin kohteita on tuhoutunut. Alueen halki kulkee lounaaseen suuntautuva hiekkatie. Alueella on viisi taisteluhautaa, yhdeksän teltanpohjaa, kolmisenkymmentä pesäkettä tai poteroa sekä muita kaivantoja. Sieltä löytyy myös metalliromua ja puurakenteiden jäänteitä. 

Alueella olevan ensimmäisen taisteluhaudan pituus on noin 19 metriä suoraan mitattuna. Siinä on neljä taitosta, jotka ovat n. 4,5 metrin pituisia. Taisteluhauta sijaitsee aivan tien vieressä, pienen matalan kumpareen reunassa, luode-kaakko suuntainen. Haudan syvyys on suurimmillaan 80 cm, leveys noin 90 cm, vallin korkeus 40 cm ja leveys 100 - 120 cm. Toinen taisteluhauta sijaitsee noin 35 metriä koilliseen haudasta 1. Se on etelälounas-pohjoiskoillinen -suuntainen ja sen pituus on noin 34 metriä suoraan mitattuna. Taisteluhaudassa on kaikkiaan kuusi taitosta. Sen leveys on 1,5 metriä ja syvyys 70 - 90 cm. Ojan molemmin puolin on valli, korkeampi itäpuolella. Vallin leveys on 1 - 1,5 m ja korkeus n. 40 cm. Kolmas taisteluhauta on vain lyhyt pätkä, joka on pääosin tuhoutunut maa-aineksen otossa. Neljäs taisteluhauta on yhdeksän metriä pitkä kolmen taitoksen hauta. Viides taisteluhauta kulkee harjanteen suuntaisesti ja siinä on kuusi taitosta. Valli on ylärinteen puolella ja hautaa pitkin mitattuna sen pituus on noin 40 metriä. Hauta ei ole kovin syvä, sillä maaperä on kivistä moreenia. 

Loijakkokuru 3: Pesäke 5, loivan v-muotoinen kahden miehen pesäke. Sen vieressä on korkea valli. 
Kuva: J.-P. Joona/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Ylisenvaara 

Ylisenvaarassa on ollut saksalaisten leiri ja varastoalue sekä vankileiri. Siellä oli myös Schutzwall-linjan tykistöasemia. Leirin jäänteitä ja romua on jäljellä maastossa. 

Tankapirtti 

Tankapirtin alueella oli saksalaisilla myös majoitustiloja. Näistä säilyi ainakin yksi asuntoparakki (4,5 x 10,0 m), joka oli Lapin tie- ja vesipiirin käytössä sodan jälkeen. 

Myös muillakin Sodankylän paikkakunnilla oli joitakin pienempiä saksalaisten yksiköiden ryhmiä joko pysyvämmin tai tilapäisesti, kuten mm. Kelujärvellä, jossa he rakensivat kapulatien järven reunamille. Lähellä Pelkosenniemen kunnan rajaa Nulkin ja Hirvas-Nulkin alueella on kivistä ladottuja poteroita ja muita pieniä linnoitusrakenteita, jotka voivat olla saksalaisten tekemiä puolustusasemia. Poteroiden suuntaus on etelään, länteen ja lounaaseen. 

Sotavankileirit Sodankylän alueella 

Saksalaisilla oli laaja sotavankileirien verkosto myös Sodankylän alueella. Monet näistä leireistä olivat puunhakkuuleirejä, mutta vankeja tarvittiin myös tie- ja linnoitustöihin. Kaikki leirit eivät välttämättä olleet koko sodan ajan toiminnassa vaan osa niistä oli määräaikaisia ja vankeja saatettiin helposti siirtää muualle aina tarpeen mukaan. (Vankileiritietoja löytyy mm. seuraavista lähteistä: Westerlund 2008, Seitsonen 2018, Heikkinen 1991, Huttunen 1989 ja 1990, Kantapuu museotietokanta, Korvanen 1994, Kuukkala 1994, Postila 1997, Sattanen ajan virrassa 2005 sekä useista muista muistitieto- ja asiakirjalähteistä, erityisesti seuraavista: Armeeoberkommando Norwegen Befehlsstelle Finnland. Anlage 221, 226, 124b, 166, 249 ja 263. Anlagen zum Kriegstagebuch, AOK 20, O.Qu./Qu.2. Zusammenarbeit mit Finnland auf dem Quartiermeister Gebiet. 19.5.1941 - 9.1.1942. AOK 20, 33166/2. T-312, R-1029. NARA.)

Sotavankileirisuunnitelma 16.10.1941. Anlagen zum Kriegstagebuch, AOK 20, O.Qu./Qu.2. Zusammenarbeit mit Finnland auf dem Quartiermeister Gebiet. 19.5.1941 - 9.1.1942. AOK 20, 33166/2. T-312, R-1029. NARA.

Sotavankileirisuunnitelma 26.10.1942. Anlagen zum Kriegstagebuch, AOK 20, O.Qu./Qu.2. Zusammenarbeit mit Finnland auf dem Quartiermeister Gebiet. 19.5.1941 - 9.1.1942. AOK 20, 33166/2. T-312, R-1029. NARA.

Seipäjärventien varressa oli kolme Stalag 309:n alaleiriä nimeltään Kriegsgefangenen Zweiglager Seipäjärven leiriä. Seipäjärven ensimmäinen leiri (Lager Seipäjärvi 1) eli Saarijärven leiri sijaitsi Jäämerentiellä 79 kilometrin kohdalta Seipäjärvelle johtavan sivutien varrella noin neljän kilometrin kohdalla. Tämän leirin vahvuudeksi lokakuussa 1941 oli suunniteltu 200 vankia. Tälle Saarijärven leirille haudattiin 84 vainajaa. Leirin komendantiksi määrättiin marraskuussa 1941 luutnantti Sauer. Saksalaiset usein määrittelivät jonkin leirin sijainnin erityisesti Jäämerentien varrella sen mukaan, kuinka paljon matkaa sinne kertyi Rovaniemeltä Valtakadun ja Kittiläntien risteyksessä olevasta nollapisteestä. 

Toinen Seipäjärven leiri (Lager Seipäjärvi 2), jonka vahvuudeksi suunniteltiin lokakuussa 1941 240 vankia, oli saman Seipäjärven sivutien varrella yhdeksän kilometrin kohdalla. Leierin komendantiksi määrättiin marraskuussa 1941 yliluutnantti Puhl. Tämä kohde sijaitsee Seipäjärventien koillispuolella olevan pienen Sokerilammen itäpuolella olevalla harjanteella. Paikalle tulee metsätie lammen eteläpuolelta Seipäjärventieltä. Metsähallituksen kulttuuriperintöinventointitutkimuksen mukaan leiri vastaisi Sokerilammen sijaintia, joka on n. 9,5 km kohdalla. Paikalta on joitakin vuosia sitten kaivettu kaivurilla pois kahden metrin paksuudelta säilyketölkkejä. Alueen sotavankeja on pidetty metsätöissä. Paikallisten mukaan saksalaiset ovat upottaneet Sokerilampeen tavaraa jatkosodan päätyttyä. Alueelta paikannettiin yhteensä neljä kaivantoa.

Sotavankileirin roskakuoppa, josta on kaivettu kahden metrin korkuinen purkkikasa. 
Kuva: A. Hakonen/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Seipäjärven Myllyvaaran vankileiri (Lager Seipäjärvi 3), jonka vahvuudeksi suunniteltiin lokakuussa 1941 200 vankia, oli Seipäjärven sivutien varrella 13,4 kilometrin kohdalla. Leirin komendantiksi määrättiin marraskuussa 1941 luutnantti Werner. Kohde sijaitsee Seipäjärvelle johtavan tien länsipuolella, Myllyvaaran eteläpäässä suon reunalla. Tien itäpuolella on Ojalan talo. Kohteen eteläpuolella suolla on kaakkoon päin laskeva Varotusoja. 

Leiri on ollut saksalaisten pitämä, ja vankeja on pidetty lähialueella metsätöissä. Paikalle on haudattu 154 vainajaa. Lähellä on sotavankien Suomi-Neuvostoliitto -seuran vuonna 1977 pystyttämä hautamuistomerkki. Alueella on piikkilanka-aitaa, runsaasti erikokoisia kuoppia ja pitkiä ojamaisia kaivantoja, kaksi epäselvää rakennuksen jäännöstä sekä tynnyristä tehtyjen kamiinoiden jäännöksiä ja säilyketölkkejä. Alueen läpi kulkee sähkölinja, jonka rakentaminen on osittain tuhonnut kohdetta. Osa kuopista on tiettävästi joukkohautoja tai niiden jäännöksiä. Osa voi liittyä vankien asumuksiin tai leirin purkamiseen. Piikkilanka-aidan jäännökset sijoittuvat kohteen keskivaiheille. Aitaus on jäännösten perusteella ollut neliönmuotoinen, kooltaan 50 x 50 metriä ja maantien suuntainen. Paikalla on muutamia aidan pyöröhirsipaaluja ja piikkilankaa.

Sotavankileirin piikkilankaa. Kuva: A. Hakonen/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma.

Vuojärvellä oli Kriegsgefangenen Zweiglager Vuojärvi, joka oli toiminnassa 30.11.1941 alkaen. ZL Vuojärven leirit sijaitsivat Vuojärven lähellä eli Jokelaisenaavalla (leiri 86,5 km), Vuojoella (93 km) ja Liikamaalla (96 km). Leirien komendantiksi määrättiin marraskuussa 1941 kapteeni Schulze. Leirien ympärillä oli korkeat piikkilanka-aidat. Venäläiset sotavangit kaatoivat puusavotoissa koivut ja kantoivat ne täysimittaisina runkoina kasoihin, joista saksalaiset hevosmiehet ajoivat rungot lansseihin. Lansseilla toiset sotavangit katkoivat rungot kaksimetrisiksi ja laittoivat ne pinoihin. Leireillä olleet saksalaiset hevosmiehet ja myös suomalaisia työntekijöitä oli majoitettuna Verner Huhtalan talon pirtissä. Näillä työmailla oli metsähallituksen palkkaamia suomalaisia työnjohto- ja huoltotehtävissä. Puista tehtiin pilkkeitä Askan pilketehtaalla. 

Jokelaisenaavan vankileirin, jonka vahvuudeksi lokakuussa 1941 oli suunniteltu 170 vankia, majoitustilat olivat Jäämerentien itäpuolella aivan tien varressa. Se oli aluksi talvella 1941 – 1942 ukrainalaisten luottovankien leiri, sittemmin Puolasta ja Liettuasta tulleiden vankien rangaistusleiri ja vuodesta 1943 Sonderlager (erikoisleiri). Silloin se oli metsänhakkuuleiri, jossa pidettiin rangaistuja venäläisiä, länsiukrainalaisia ja volgansaksalaisia sotavankeja. Myöhemmän vaiheen leirillä oli kaikkiaan 200 – 300 sotavankia, joista monet olivat varsin huonokuntoisia ja resuisissa vaatteissa. Vankien ruoka-annokset olivat vaatimattomia ja kohtelu leireillä muutenkin kovakouraista. 

Vuojärven vankileireillä vankeja kohdeltiin paikkakuntalaisten mukaan armottomasti, kuten seuraavasta Olavi Heikkisen kuvauksesta käy ilmi: "Olosuhteet sulan maan aikana menettelivät, mutta talven tullen oli sääli katsella sitä touhua, kun heillä oli erittäin puutteelliset vaatteet. Resuiset vaatteet ja monella näkyi varpaat kengistä, vaikka oli talvi. Kaatoivat koivuja ja tekivät niistä kaksimetrisiä polttopuita, jotka kantoivat tien laitaan ja käsin autojen lavalle. Vankeja oli noin 300 miestä, kylän miehet teroittivat kirveitä ja sahoja. Tullessaan töistä vangit tarkastivat tunkiolta, oliko siellä mitään syötävää, perunankuoria ja ruoantähteitä. Eräänä talvipäivänä 1943 oli 30 asteen pakkanen, leirin pihalla oli neljä miestä, kaksi vankia ja vartija sekä saksalainen upseeri. Vankien olisi pitänyt kaivaa likakaivo, mutta se ei onnistunut kun maa oli aivan jäässä. Vangit yrittivät hakata lapiolla, rautakangella ja kuokalla reikää, kunnes kovasta pakkasesta johtuen toisen vangin käsi lakkasi toimimasta. Upseeri ei uskonut, vaan löi vankia niin lujaa kasvoihin, että tämä lensi maahan ja jäi siihen. Verta tuli nenästä, suusta ja korvista. Toisen vangin piti raahata makaava toverinsa lautakoppiin ja ovi lukittiin ulkoapäin. Seuraava päivänä jäätynyt vanki oli nostettu piikkilanka-aitaa vastaan". 

Sodankylän Jäämerentiellä 96 kilometrin kohdalla sijainneelta Liikamaan metsäleiriltä (Holzeinschlag-Lager km 96 E) karkasi joskus myöhäissyksyllä kolme venäläisvankia. Suomalaiset ja saamelaiset piirittävät vankikarkurit hiihtämällä ja ottivat heidät kiinni. Palkkioksi karkureista he saivat saksalaisilta viinaa ja tupakkaa. Saksalaiset asettivat karkurit saman tien tienvarteen ja ampuivat heidät. Liikamaan leirillä oli yksi tilava vankiparakki ja kolme vakioparakkia vartijoita ja saksalaisten hallintoa varten. Vankiparakki oli aikaisemmin palvellut suomalaisen metsäsavotan majoituspaikkana ja siihen oli rakennettu kolmikerroksiset makuulaverit. Leiriä ympäröi piikkilanka-aita ja vankien määrä lienee ollut noin sata, joskin leirin vahvuudeksi lokakuussa 1941 oli suunniteltu 230 vankia.

Jokelaisenaavan ja Liikamaan leireillä kuolleet ja tapetut vangit haudattiin ilmeisesti joukkohautaan Liikamaan leirin lähelle. Suomi-Neuvostoliitto -seura pystytti Lehtovaaraan neuvostosotavankien hautamuistomerkin kuolleiden sotavankien muistolle. Muistomerkki tunnetaan myös Liikamaan muistomerkkinä. Paikalle oli haudattu 25 venäläistä sotavankia. Sotien jälkeen se merkittiin aluksi ortodoksiristillä ja punaisella lauta-aidalla. Uusi kivinen muistomerkki pystytettiin paikalle vuonna 1976. 

Askan alueella Alatalossa saksalaisilla oli venäläisiä vankeja. Samoin Mäntyvaarassa oli metsäsavottaleiri, jossa vangit tekivät koivupöllejä pilkkeitä varten. 

Sattasessa Kitisen rannassa oli lyhytaikainen piikkilanka-aidalla eristetty vankileirialue venäläisiä sotavankeja varten. 

Petkulan lähellä olivat saksalaisten puusavotat, joissa oli työssä venäläisiä sotavankeja. Ne sijaitsivat Ilmakkiseljässä ja Rännikoskella. 

Lähellä Peurasuvantoa oli suomalaisten ylläpitämä vankileiri, jonka asukkaat tekivät pilkkeitä autojen puukaasuttimia varten. 

Siltaharjussa oli puusavottaleiri Kiveliön Kala Oy:n kohdalla Mäntypäässä E75-tien kaakkoispuolella. Alueella on ainakin kahdeksan teltanpohjaa, joita ympäröi matala valli ja oja. Teltanpohjien sisähalkaisija on joko yhdeksän tai 11 metriä. Valleissa on kaksi oviaukkoa. Alueella on piikkilankaa. Vankileirissä on ollut ehkä kuutisenkymmentä vankia. Siltaharjun vankileirin hautausmaa on ollut kohdassa, jossa on nykyisin levike ja matkamuistomyymälät. Siltaharjussa oli myös suomalaisten ylläpitämä pilkesavotta, joka voi olla nimenomaan tuo Mäntypään leiri. Sen asukkaat tekivät pilkkeitä autojen puukaasuttimia varten. Siltaharjussa on ollut myös pilketehdas. 

Roivasen kohdalla Sodankyläntien varrella oli tiettävästi myös yksi vankileiri, jossa oli muutama kymmentä vankia. Tämä leiri lienee ollut puusavottaleiri. Alueella on vielä nähtävissä joitakin parakkien pohjia ja piikkilankaa. 

Vuotson leireillä on varmaankin ollut useita vankiparakkeja. Ainakin Rasthaus Vuotsossa oli yksi kaiketi ukrainalaisten luottovankien parakki. Myös Organisation Todtilla oli Vuotson alueella oma sotavankileiri ilmeisesti Jäämerentien varrella Kotsamon alueen eteläpuolella ainakin jossakin vaiheessa. Siellä oli vangeilla todennäköisesti telttamajoitus. 

Tankavaaran Purnumukan leiri sijaitsi Purnumukantien varressa olevalla hiekkakankaalla. Leiriä kiersi kaksinkertainen piikkilanka-aita ja aidan sisäpuolella oli 39 kaivettua teltanpohjaa, käymälöitä ja jäänteitä varastoteltasta. Teltanpohjat ovat edelleen hyvin havaittavissa alueella, kuten käy ilmi Oula Seitsosen tekemästä kartoituksesta. Alueella on myös hirsistä ja turpeesta tehtyjen korsujen tai varastojen sortuneita jäänteitä ja paljon metalliromua, mm. kamiinoiden, tynnyrien ja säilykepurkkien jäänteitä. Leirin läheisyydestä on löydetty noin 50 venäläistä sotavankivainajaa. 

Tankavaaran Pikku-Tankavaaran leiri on ollut samankaltainen kuin Purnumukan leiri, mutta hiukan pienempi ja sijainniltaan peitteisemmässä maastossa. Kaikilla näillä leireillä on ollut leirien kulmauksissa vartijoiden tähystyslavat, mutta niistä ei ole enää jäänteitä näkyvillä. Piikkilanka-aidastakaan ei ole enää muuta jäljellä kuin lyhyet tolpat. Telttojen pohjat on joko kaivettu tai vain niiden laidat on kivetty. 

Tankavaaran Ylisenvaarassa on ollut myös vankileiri, joka on ollut ilmeisesti jotakuinkin samanlainen kuin muut alueen leirit. 

Tankavaaran alueen sotavankileireille oli sijoitettu jatkuvasti 1000 – 1500 pääosin venäläisiä sotavankeja. Joukossa oli myös Baltiasta ja Keski-Euroopasta tuotuja vankeja. Vankileirit oli sijoitettu lähelle Jäämerentietä. Näiden leirien vangit tekivät pääasiassa metsä- ja tietöitä ja vuonna 1944 he rakensivat Schutzwall-asemia. 

Leirejä on kerrottu olleen myös Peuravaarasta kaksi kilometriä itään päin ja Vosavaaran koillisrinteen alaosassa. Kesällä 1944 myös näillä leireillä olleita vankeja siirrettiin Tankavaaran Schutzwall-puolustuslinjan rakennustöihin. 

Yhteensä Sodankylän alueelle on tiettävästi haudattu 282 neuvostoliittolaista sotilasta, joista pääosa oli menehtyneitä sotavankeja ja pienehkö osa kaatuneita tai ammuttuja desantteja tai partisaaneja. 

Partisaanitoimintaa Sodankylän alueella 

Sodankylän alueella oli jatkosodan aikana paljon partisaanitoimintaa ja siellä oli myös partisaanien tukikohtaleirejä ajoittain, mm. Peurasuvannon Ryssänkummulla. Partisaaneilla oli apunaan myös paikallisia kommunisteja, jotka toimittivat heille tietoja. Partisaanien lisäksi Sodankylän maastossa liikkui myös muita vihollisen partioita eli desantteja. 

Partisaanien tekemä Lokan murhatyö tapahtui perjantaina 14.7.1944 illalla kello kuuden maissa. Kylän suojana oli kymmenen miehen suomalaisjoukko, joka partisaanien kanssa syntyneen tulitaistelun aikana joutui perääntymään Luirojoen yli. Arkisissa askareissaan olleet kyläläiset ryntäsivät pakoon vihollisen hyökätessä. Osa pääsi metsän suojiin, osa joen yli. Kolmetoista ihmistä pelastautui kansakoululle, jota vihollinen ryhtyi piirittämään sytyttäen lopulta sen tuleen. Ihmiset poltettiin elävältä. Poltettujen mukana oli äiti viiden pienen lapsensa kanssa. Äiti oli 30-vuotias ja kaikki lapset alle kymmenvuotiaita, nuorin kolmen viikon ikäinen vauva. Joen yli pakoon yrittäneiden joukossa oli kuudennella kuukaudella raskaana ollut vaimo, joka haavoittui vaikeasti ja kuoli myöhemmin Ivalon sairaalassa. Partisaanin ampuma luoti oli lävistänyt syntymättömän lapsen pään. Kaiken kaikkiaan hyökkäyksessä menehtyi 21 henkilöä. Uhreista kahdeksan oli lapsia. Suurin osa uhreista haudattiin Sodankylään. 

Lokan uhrien hautajaiset Sodankylässä vuonna 1944. Kuva: P. Vääriskoski.

Evakuointi ja Lapin sodan taistelut 

Sodankylä evakuoitiin 9.-19.9.1944 välisenä aikana. Saksalaiset auttoivat evakkojen ja heidän tavaroidensa kuljettamisessa Rovaniemelle. Isoin osa väestöstä evakuoitiin Keski-Pohjanmaalle, loput Ruotsiin, mm. Jörnin/Lindån, Wilhelminan ja Dorotean leireille. 

Evakkojen kuormia puretaan Sodankylässä, josta saksalaiset kuljettavat ne edelleen Rovaniemelle. Kuva: SA-kuva.

Lapin sodassa Sodankylässä käytiin varsin kovia taisteluita ja suomalaiset valtasivat Sodankylän kirkonkylän 20.10.1944 mennessä. Saksalaiset tuhosivat sillat ja lähes koko kirkonkylän ihan keskustan muutamia taloja lukuun ottamatta. Sodankylässä tuhoutui 608 asuinrakennusta, 442 karjarakennusta, muita talousrakennuksia 1071 ja julkisia rakennuksia 53. 

Sodankylän posti- ja lennätinlaitos oli Lapin sodan aikana saksalaisten hallinnassa. Kuva: SA-kuva.

Sodankyläläisen talon asukkaat ovat lähteneet evakkoon ja saksalaiset ovat tulleet tilalle. Kuva: SA-kuva.

Saksalaiset nostamassa entisten asukkaiden perunoita omaan ruokavarastoon. Kuva: SA-kuva.

Sodankylän Tähtelän rauniot. Kuva: SA-kuva.

Seitsemän taloa Sodankylän keskustassa säästyi tuholta. Kuva: SA-kuva.

Myös Sodankylän vanha vuodelta 1689 oleva kirkko säilyi tuholta. Kuva: SA-kuva.

Tankavaaran taistelu käytiin 23. - 31.10. 1944. Taistelu Schutzwall-asemasta alkoi 23. lokakuuta suomalaisten etujoukkojen saavuttaessa saksalaisten sulkuaseman Tankavaarassa. Saksalaisten miehitys Tankavaaran alueella ulottui aina Nattastuntureille saakka. Saksalaisilla oli ehdoton käsky pitää asemat marraskuun alkuun asti. Saksalaiset pystyivät torjumaan suomalaisten hyökkäykset. He ampuivat mm. Vuotson tienhaaraan noin 4000 kranaattia. Saksalaiset viivytysjoukot vetäytyivät lokakuun 31. päivän jälkeen huomaamattomasti ja suunnitelmallisesti asemistaan, jonka jälkeen suomalaiset vasta useita tunteja myöhemmin miehittivät jo tyhjentyneet asemat. (Ahto 1980). 

Sodan jälkeen miinoja ja räjähtämättömiä ammuksia oli Sodankylän alueellakin runsaasti ja niitä löytyy yhä vielä silloin tällöin. Varsinkin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla räjähdysonnettomuuksia sattui useasti eikä kuolemantapauksiltakaan vältytty. Sodan jälkeen ja vielä nykyäänkin miinoituksia ja ammuksia on raivattu ja myös suurin osa mm. Schutzwall-asemien edessä olleista piikkilankaesteistä on poistettu. 

Vielä elokuussa 2017 YLE (yle.fi 11.8.2017) uutisoi, että sodankyläläisen Sompion koulun pihalta löytyi sodanaikainen räjähde. Lapin poliisilaitos tiedotti, että Sodankylän koulun ala-asteikäiset lapset kaivoivat esille sodanaikaisen lentopommin. Löytäjät nostivat löydöksensä maasta ja lähtivät esittelemään sitä välituntivalvojalle. Välituntivalvoja tunnisti pommin ja poliisille tehtiin ilmoitus. 

Sodanaikaisten räjähteiden raivaaminen kuuluu puolustusvoimille, joten poliisi pyysi puolustusvoimilta virka-apua räjähteen raivaamiseksi. Kyse oli sodanaikaisesta, 2,5 kilogramman räjähtämättömästä lentopommista. Raivaajat tekivät pommin vaarattomaksi ja kuljettivat sen hävitettäväksi. 

____________ 

Lähteitä: 

Anlage 3 zum Tätigkeitsbericht (Geb.)AOK 20/Qu.2 vom 11.4.1944. Betr. Zuführung von Kgf. aus Deutschland. Bezug: OKW/Chef kgf.Wesen IIIc Nr. 1046/44 geh. v.25.2.44. Oberkommando der 20.(Gebirgs-)Armee O.Qu/Qu.2 Nr. 149/44 geh. Anlagenband zum Kriegstagebuch Nr. 5. AOK 20, O.Qu. 1 Jan 1944 - 30 Jun 1944. Tätigkeitsberichte. AOK 20, 53633/4. T-312 R-1059. U.S. National Archives and Records Administration (NARA). Mikrofilmi.

Hilla Aarnipuro. Jänkäniityltä saksalaisten tulkiksi. Sodankylän ja Sompion kotiseutujulkaisu. Toim. Jouko Paavilainen et al. Sodankylä 1991. 

Sampo Ahto. Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944 - 1945. Helsinki 1980. 

Matti Alajärvi. Aseveljeyttä Sodankylässä 1941 – 1944. Kirjassa: Puolesta maan. Sodankyläläiset Suomen sodissa v. 1918 – 1945. Veteraanimatrikkeli. Toimituskunta: Matti Alajärvi et al. Jyväskylä 2001. 

Jaakko Alakulppi. Lapin Ilmailuhistoria I. Enontekiön kuumailmapallosta 1799 Lapin ilmasotaan 1944 - 45. Lapin Maakuntamuseon julkaisuja 9. (2. korjattu painos). Vaasa 2004. 

Erkki Aikio. Evakkomuistoja. Kirjassa: Petkula, kylä Kevitsan kainalossa 1670 - 1997. Toim. Eine Yliaska. Kemijärvi 1997. 

Erkki Aikio. Evakkomuistoja – Hanskun varjo. Kirjassa: Puolesta maan. Sodankyläläiset Suomen sodissa v. 1918 – 1945. Veteraanimatrikkeli. Toimituskunta: Matti Alajärvi et al. Jyväskylä 2001. 

H. F. Blenck, ”Jäämerenrintaman uusia teitä. Saksalaisen sotakirjeenvaihtajan kuvaus Todt-järjestön toiminnasta Lapissa”. Signaali Fi Nr: 5 /1. maaliskuun numero 1943. Lapin maakuntakirjasto. 

Paula Hakala. Sota-aika piirtyi pojan mieleen jännittävänä. Lapin Kansa 29.5.2011.

Timo Hannula. Sota-aika. Kirjassa: Vuojärvi. Lapin ja lannan rajalla. (Toim. Ari Jänkälä). Vantaa 2017. 

Olavi Heikkinen. Vankileirin naapurissa. Nain taisteli kotirintama. Muistoja Lapin sotavuosilta 1939 - 1945. Suomen itsenäisyyden 80-vuotisjuhlavuonna. Toim. Arrela, Veli ja Rännäli, Erkki. Rovaniemi 1991, s. 94 - 97. 

Pertti Huttunen. Saksalaisten linnoittamistyöt Lapin sodassa 1944. Faravid. Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen Vuosikirja Xiii, s. 157 - 176. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 1989. 

Pertti Huttunen. Sodankylä, Vuotso, Tankavaara. Toisen maailmansodan aikaisen linnoitusvyöhykkeen kohdeinventointi syys-joulukuu 1990. Museovirasto 1990. 

Sakari Korvanen. Sotavankileirit. Kirjassa: Kylä Kitisen varrella. Aska 1600 - 1994. Kemijärvi 1994. 

Erkki Krantz. Liite 4. Matkakertomus ajalta 24.–30.12.1943. Yhteysupseerin raportti, liite 4 /T-17217/1 (Willamo Heinrichsille 5.1.1944). 

Rauni Kukkala. Saksalaiset sotilaat Askassa. Kirjassa: Kylä Kitisen varrella. Aska 1600 - 1994. Kemijärvi 1994. 

Lapin lääninhallituksen arkisto: Hs:5. Professori Hj. Brotheruksen ja nimismies Kosolan tarkastusmatkan 26.11. - 3.12.41 yhteydessä sotilasmajoituksesta tekemiä havaintoja. Oulun maakunta-arkisto. 

Lapin lääninhallituksen arkisto: Hs:6. Lapin tie- ja vesirakennuspiirin kirje Lapin läänin lääninhallitukselle 18.5.1945. Asia: Sotasaalisparakkien luovutus Lapin tie- ja vesirak. piirille. Saksalaisilta jääneitä parakkeja koskevat asiakirjat 1945. Oulun maakunta-arkisto. 

Lapin lääninhallituksen arkisto: Hs:6. Luettelo Sodankylän nimismiespiirissä olevista saksalaisten parakeista 9.4.1945. Nimismies Aaro Raappana. Saksalaisilta jääneitä parakkeja koskevat asiakirjat 1945. Oulun maakunta-arkisto. 

Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma. Kantapuu museotietokanta. www.kantapuu.fi 

Museovirasto. Inventointiraportti. Sodankylä. Vesa Laulumaa ja Piritta Häkälä: Viiankiaavan ja ympäröivän alueen arkeologinen inventointi 1.–17.8.2016.

Tapani Postila. Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A No 71. Vantaa 1997. 

Juha Ruonaniemi. Erkki lähti evakkoon kahdesti – palasi vain kerran. Sodankylän Joulu 2014, s. 38 – 40. 

SA-kuva.fi 

Sattanen ajan virrassa: poimintoja aikojen alusta vuoteen 2005. Eine Yliaska ja Elina Kuuri (toim.). Tornio 2005. 

Oula Seitsonen. (Digging Hitler’s Arctic War). Archaealogies and Heritage of the Second World War German Military Presence in Finnish Lapland. Helsinki 2018. 

Oulun yliopiston kirjasto. 20. vuoristoarmeijan arkisto/AOK 20 (mikrofilmi).

Tarinoiden Kelujärvi. Toim. Marita Strand. 2012. 

Bruno Venetvaara. Muistoja kotikyläni saksalaissotilaista. Kirjassa: Vuojärvi. Lapin ja lannan rajalla. (Toim. Ari Jänkälä). Vantaa 2017. 

Bruno Venetvaara. Muistoja kotikyläni Vuojärven saksalaissotilaista. Kirjassa: Puolesta maan. Sodankyläläiset Suomen sodissa v. 1918 – 1945. Veteraanimatrikkeli. Toimituskunta: Matti Alajärvi et al. Jyväskylä 2001. 

Lars Westerlund: Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 - 1944. Helsinki 2008. 

Yleisradio. Aletta Lakkala. Lapset löysivät sodanaikaisen lentopommin koulun pihalta Sodankylässä. 11.8.2017. Https://yle.fi/uutiset/3-9771100

Lisäksi muisti- ja valokuva-aineistotietoja. 

_____________ 

English summary: German military presence in Sodankylä area during the Continuation War (1941 – 1944) 

Sodankylä is a municipality of Finland. It is located in the region of Lapland. Today the municipality has a population of about 8500 and covers an area of 12439 square kilometres of which 800 square kilometres is water because of the post-war reservoirs. The neighbouring municipalities of Sodankylä are Inari, Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Rovaniemi, and Savukoski. 

Major German garrisons were built near the northern Finnish towns of Oulu, Kemi, Tornio and Rovaniemi, but the Germans also had all kinds of military sites - from field fortifications to supply bases and temporary camps - in the vast and sparsely inhabited wilderness regions of Lapland, the homeland of the indigenous sámi people. Many of these camps were transition and resting camps with accommodation barracks for soldiers moving from front and back. There were also warehouses, depots, garages, laundries, movie theatres and canteens in the camps. In various camps there were about 30 - 200 men permanently at work. At its peak there were thousands of soldiers and Russian prisoners of war in the Sodankylä area, most of time only some days at a time. 

The headquarters of the Germans in Sodankylä area were in the village centre of Sodankylä. There was the Ortskommandantur (local German military administration) with Finnish speaking captain Siegfried Schaub in charge. The Sodankylä airport was also being used by German Luftwaffe but only at the summer time. 

The village of Vuotso is a home to the southernmost Sámi community in Finland. The Germans established a large military base (Kolonnenhof Vuotso) and airfield in the locality of Vuotso in 1941, and the Sámi villagers, German troops, multinational PoWs and forced/slave labourers, and Finnish soldiers and workers, lived as close neighbours almost four years. Besides German and Austrian soldiers, some workers of Organisation Todt and trustworthy prisoners became close personal friends of the Vuotso villagers. Generally the relations between Germans and villagers were recalled as warm and sociable. In the small village of Vuotso there was also the ”Rasthaus Vuotso”, a German resting place for soldiers. Even minister Albert Speer stopped there to have some refreshment in it’s canteen while visiting Lapland. Soviet air raids on the German airfield in Vuotso were almost daily, and Soviet partisans roamed in the surrounding wilderness, attacking isolated homesteads. These attacks, took the lives of nearly 200 Finnish civilians in 1941 - 1944. 

In 1944 in Tankavaara the Germans built the Schutzwall defensive line across the northeastern Lapland. The main German fortification line at Tankavaara, Sodankylä, is relatively well-preserved and recognized. It was built using German, PoW and forced labourer workforce. There are remains of trenches, dugouts, machine gun nests and artillery stations at the Schutzwall line. 

Today, the German military sites in Finnish Lapland and also in Sodankylä are in varying states of deterioration. Because the buildings were mainly made of wood and turf, and many were burnt down when the camps were abandoned, little survives on the surface except trenches, some concrete foundations and metal war junk. 

During the Continuation War there were many German and Finnish prisoner of war, punishment and work camps in the Sodankylä area also. Most of them were logging camps in the woods of Sodankylä. The Germans also improved the roads and made fortifications from northern Norway to northern Finland by extensive use of Russian prisoner of war labour in certain areas. Casualties among these POWs were quite high. 

When Finland made peace with the Soviet Union in September 1944, it meant that the Germans had to be banished from Finland. The Lapland War was fought between Finland and Germany from September 1944 to April 1945. At Tankavaara 60 km south of Ivalo, there were battles between Finnish and German troops when the Finns attempted, unsuccessfully, between 23. - 31.10.1944 to dislodge the strong German infantry division entrenched in prepared Schutzwall fortifications. Finnish forces gained ground only on 1 November 1944 when the Germans withdrew further to the north.