Lapin siviiliväestön evakuointi syksyllä 1944 

ja evakkoaika Ruotsissa 1944 – 1945

 

© Kalevi Mikkonen 2018 (Päivitetty 25.3.2026)

Neuvostoliiton ja Suomen 4.9.1944 solmiman aseleposopimuksen mukaisesti Suomen oli riisuttava aseista ja luovutettava Neuvostoliiton sotilasjohdolle Suomeen jääneet saksalaiset sotilaat 15.9.1944 mennessä. Suomalaisille oli selvää, että sopimusehdon täyttäminen oli mahdoton tehtävä ja johtaisi taisteluihin entisten aseveljien kanssa. Se oli epäilemättä Neuvostoliiton asettaman ehdon tarkoituskin. Ajan voittamiseksi Adolf Hitler halusi Suomeen tulleen uuden saksalaisjoukkojen komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin säilyttävän neuvotteluyhteyden suomalaisiin niin pitkään kuin se oli mahdollista syyskuun 15. päivän jälkeen, jotta operaatio Birke voitaisiin toteuttaa joutumatta taisteluihin suomalaisten kanssa. Saksalaisten huolena oli myös polttoainepula, sillä polttoainetäydennys Saksasta loppui syksyllä 1944. Viivyttely sopi mainiosti myös suomalaisten suunnitelmiin, koska evakuoinnin onnistumisen lisäksi toivottiin Lapin säästyvän suuremmilta tuhoilta.

Saksalaiset olivat 15.9. mennessä poistuneet vapaaehtoisesti vain Etelä-Suomesta, joten Pohjois-Suomen osalta käytiin saksalaisten kanssa salaa neuvotteluja taisteluiden välttämiseksi ja Lapin asukkaiden evakuoimiseksi. Sekä Suomi että Saksa välttelivät aluksi taistelukosketusta. Neuvostoliitto alkoi kuitenkin painostaa Suomen hallitusta syyttäen sitä haluttomuudesta täyttää välirauhansopimuksen ehtoja, minkä takia Suomi joutui kuitenkin rikkomaan tämän herrasmiessopimuksen Saksan kanssa. Taistelutoiminta Saksaa vastaan oli siis aloitettava, mutta sitä ennen Lapin evakuointi oli saatava päätökseen. Oikea Lapin sota alkoi 1.10.1944 suomalaisten maihinnousulla Tornioon.

Lapin alueen evakuointi käynnistyi syksyllä 1944. Suomi oli pakotettu tyhjentämään alue siviiliväestöstä ja nopeasti. Se edellytti yli 100 000 Lapin asukkaan evakuointia. Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen 6. syyskuuta annettiin koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky. Koska maassa oli myös 400 000 Karjalan evakkoa, pyydettiin Ruotsilta 7. lokakuuta, voisiko maa ottaa vastaan 100 000 pakolaista Lapista. Lapin siviiliväestö uhkasi jäädä kahden tulen väliin. Myös puna-armeija oli tulossa Lappiin rajan yli ja sen miehitystä pelättiin. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua: lopulta Ruotsiin siirtyi 56 417 evakkoa. Kirjassaan Jätetyt kodit – tuhotut sillat Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari kertoivat, että Ruotsi olisi viivytellyt evakuoitavien tuontia maahan pelätessään Neuvostoliiton valtaavan tyhjentyvän Lapin.

Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 prosenttia, 103 885 henkeä. Ruotsin lisäksi osa väestöstä evakuoitiin Keski-Pohjanmaan kuntiin, joista keskeisimpiä olivat Kälviä, Alaveteli, Halsua ja Kaustinen ja loput muualle Suomeen. Äitini vanhemmat ja sisarukset muuttivat Nellimista Raudaskylään, jossa äitini oli asunut vuodesta 1943 jo ennestään. Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22 000 päätä Ruotsiin ja 8 000 eteläiseen Suomeen.  Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia vaan auttoivat lappilaisia sekä ihmisten että tavaroiden kuljetuksissa evakuointikeskuksiin.

Aluksi kaikki sujuikin yhteisymmärryksessä Suomen ja Saksan välillä, ja suomalainen siviiliväestö evakuoitiin Lapista Ruotsiin ja Pohjanmaalle 22.9.1944 mennessä varsin hyvässä järjestyksessä saksalaisten auttamana. Suhteet saksalaisten ja suomalaisten välillä säilyivät varsin hyvinä aina lokakuun alkuun saakka. Rovaniemen evakuointi aloitettiin vasta 16.9. ja väestö evakuoitiin rautateitse 22.9. mennessä. Evakuoinnin alkaessa Rovaniemen väliluku oli 8 233 ja maalaiskunnan 16 230. Rovaniemen kauppalan väestä Ruotsiin siirtyi 4 800 ja muualle Suomeen 3 433 ja maalaiskunnan väestä 1 080 Suomeen ja 15 200 Ruotsiin.

Evakkoja ja heidän tavaroitaan Rovaniemen asemalla. Kuvat: SA-kuva.

Evakkoon lähtevä väestö sai ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, mitä jaksoi käsissään kantaa. Osa tavaroista oli pakattu kolleihin. Rovaniemi ja Hirvaan pysäkki olivat myös maalaiskunnan ja osin muualtakin tulleen väestön evakuointikeskuksia. Rovaniemen kautta kulki evakkoja karjoineen etelään ja saksalaisia sotilasyksikköjä varusteineen pohjoiseen. Rautatie ja maantiet olivat siten koko ajan täyskuormitettuja. Rovaniemeltä lähti päivittäin keskimäärin 20 junaa vuorokaudessa. Kaikkiaan lähetettiin pois 620 junavaunullista tavaraa ja lisäksi sekä autoilla että hevoskyydillä siirrettiin tavaraa Rovaniemeltä. Kun viimeiset tavarajunat lähtivät 23.9.1944 klo 19.30, jäi asemalle tuhoutumaan vielä runsaasti kolleja. Näiden tavaroiden joukossa oli erittäin arvokastakin irtaimistoa. Rovaniemen alueen hevoset ja karja siirrettiin pääosiltaan Ruotsiin, kun sen sijaan lähes kaikki lampaat ja siat teurastettiin ennen lähtöä.

Haaparanta oli julistettu valmiusalueeksi ja siellä oli Suomesta tulevien evakkojen vastaanottokeskus, josta evakot siirrettiin junilla muualle Ruotsiin pysyvää sijoittamista varten. Majoitus Haaparannalla oli teltoissa, joissa evakot joutuivat odottelemaan eteenpäin menoa kolmisen päivää. Ulkomaalaiskomission alavirastossa tehtiin luettelot kaikista maahan saapuneista.

Evakkoja lastataan ruotsalaiseen linja-autoon Vojakkalassa. Kuva:Torsten Sander/Skellefteå museum.

Eväsleipiä evakoille Ruotsin puolella Haaparannassa. Kuva: SA-kuva.

Rovaniemen maalaiskunnan evakkoja Haaparannalla. Kuva: SA-kuva.

Evakkoja kirjataan saapuneiksi Haaparannalla. Kuva: SA-kuva.

Sinetän evakkoja Haaparannalla. Kuva: SA-kuva.

Lapin siirtoväki sijoitettiin Ruotsissa pääosin neljän pohjoisimman läänin alueelle Gävleborgin läänin ollessa eteläisin sijoituslääneistä. Pienin ryhmin he tulivat sijoitetuiksi laajalle alueelle ja sadoille paikkakunnille, joille Tukholmassa sijaitsevan Kuninkaallisen Siviilipuolustusviraston toimesta perustettiin pienempiä ja suurempia pakolaisleirejä. Lääninhallituksissa oli virkamiehet erityisesti tätä tarkoitusta varten. Paikallisesti johdossa olivat siviilipuolustuspäälliköt, joiden alaisina olivat majoitusleirien esimiehet. Leireille palkattiin myös muuta henkilökuntaa, kuten emännät, heidän apulaisensa ja karjaleireille ”rehuisännät” ja pitäjille ”rehuvoudit”. Muonitus leireillä oli pääsääntöisesti erittäin hyvä ja myös vaateavustuksia jaettiin niitä tarvitseville.

Seuraavat Pohjois-Ruotsin paikkakunnat joutuivat vastaanottamaan suomalaisia evakkoja:

Norrbotten: Arvidsjaur, Edefors, Jällivaara, Hortlax, Jokkmokk, Jukkasjärvi, Kiiruna, Ala-Kainuu, Neder-Luleå, Norrfjärden, Piteå, Råneå, Töre ja Älsby.

Västerbotten: Bjurholm, Bureå, Burträsk, Bygdeå, Byske, Degerfors, Dorotea, Jörn, Lycksele, Lövänger, Malå, Nordmaling, Norrsjö, Nysätra, Skellefteå, Sorsele, Sävar, Teg, Vilhelmina, Vännäs ja Åsele.

Länsi-Norlanti: Anundsjö, Bodum, Borgsjö, Fjällsjö, Gideå, Grundsunda, Haverö, Indal, Junsele, Ljustorp, Njurunda, Nätra, Ramsele, Resele, Sidensjö, Själevad, Skorped, Stöde, Tarp, Trehörningsjö, Tuna, Tåsjö ja Ådalsliden.

Gävleborg: Alfta, Arbro, Bjuråker, Bollnäs, Forsa, Färila, Gnarp, Hanebo, Härmånger, Hög, Järvsjö, Ljusdal, Norrbo, Ovanåker, Rengsjö, Söderala, Valbo ja Voxna.

Ljusdals Tidning uutisoi 20.9.1944.

Ote Ljusdalin kunnan vuosikertomuksesta vuodelta 1944.

Suomalaiset evakot karjansa kanssa evakkomatkalla Ruotsin puolella.

Evakot karjansa kanssa Skellefteån Stationsgatanilla. Kyllä oli kaupunkilaisilla ihmettelemistä. Kuvat: Skellefteå museum.

Majoituspaikoiksi tulivat pääasiassa koulut, seurakuntatalot, rukoushuoneet, kansantalot ja joissakin tapauksissa elokuvateatterit ja jopa kirkot. Karanteeniajan päätyttyä suuri joukko pakolaisia sai lisäksi majoituksen yksityishenkilöiden luona. Parakkileirejä oli aluksi vain harvoja, mutta myöhemmin rakennettiin eri paikkakunnille parakkeja koulujen ja kokoushuoneiden vapauttamiseksi alkuperäiseen tarkoitukseensa. Evakkoja oli vastaanottamassa Ruotsin Punainen Risti, ruotsalaiset lotat, tulkit, poliisi ja vapaaehtoisia siviilejä. Perillä evakot joutuivat karanteeniin tautivaaran vuoksi.

Joulun viettoa Bygdsiljumissa 1944. Kuva: Elof  Nikolaus Olofsson/Västerbottens museum.

Leireillä sattuneiden sairaustapausten vuoksi karanteeniaikaa oli kerta kerralta pidennettävä, ja se aiheutti ajanoloon tyytymättömyyttä evakoissa. Tautivaara oli kuitenkin todellinen myös evakoille. Lapin kylissä oli eletty pienessä piirissä, maailmasta erillään. Tuhkarokko, kurkkumätä ja hinkuyskä olivat tuolloin tappavia tauteja, koska monien evakkojen vastustuskyky oli huono. Joissakin Ruotsin leireissä terveydenhuoltopalvelut ja saniteettitilat olivat huonosti järjestettyjä, joten pahoja epidemioita pääsi syntymään ja kuolleisuusluvut olivat varsin suuria.

Mm. Ruotsin Västerbotteniin sijoitettiin noin 17.000 evakkoa, pääasiassa naisia, lapsia ja vanhuksia. Se ei ollut mikään pikku juttu. Organisoinnin hoiti silloinen kaupunginarkkitehti Dennis Sundberg. Hänestä tuli hankkeen majoituspäällikkö. Tilanne oli hänelle ja koko Ruotsille uusi eikä mitään valmiita suunnitelmia ollut. Hän pyysi apua eri viranomaisilta, sitä kuitenkaan saamatta. Ruotsalainen byrokratia hankaloitti asioiden hoitoa, eikä dramatiikkaakaan puuttunut. Olot leireillä pyrittiin järjestämään mahdollisimman viihtyisiksi. Saunat rakennettiin ajallaan ja rakennusluvat järjestyivät aikaa myöten. Lisäksi sadat perheet olivat evakuoinnin aikana hajaantuneet ja luonnollisesti perheiden jäsenet halusivat etsiä omaisiaan ja pyrkiä yhdistämään perheensä. Levottomuutta aiheutti myös tietojen puuttuminen Suomen tilanteesta, jota pyrittiin myöhemmin ratkaisemaan suomalaisille suunnatuilla lehdistötiedotteilla ja toimittamalla leireille suomalaisia lehtiä.

Ns. Pikku-Helsingin suurleiri, joka oli perustettu helmikuussa 1945 jonkinlaiseksi kokoamis- ja kotiuttamiskeskukseksi, sijaitsi Norrsjön pitäjässä lähellä Kusforsin pysäkkiä Västerbottenissa. Sen lähellä oli jo ennestään ollut Lindån leiri, joka oli sijoitettu kuivaa mäntymetsää kasvavalle kankaalle Skellefteå-joen varrella. Leirillä oli toista sataa asuntoparakkia. Leiri oli ollut aikaisemmin saksalaisten internoitujen sijoituspaikkana ja ympäröity piikkilanka-aidalla. Leirin päällikkönä oli koko ajan luutnantti Martin Carlsson, mutta leirin toimintaa pyöritti suomalainen evakkovaltuuskunta. Pikku-Helsingin suurleirillä oli useita erilaisia työhuoneita, joissa evakot saivat tehdä lähinnä muodollisesti palkattua työtä. Leirin ruokataloudessa työskenteli enimmillään 84 suomalaista naista. Leirillä oli yleensä hieman yli 1000 asukasta kerrallaan, joskin siellä majoittui eri aikoina yhteensä noin 5000 evakkoa. Evakkojen tyytymättömyys leirin oloihin kasvoi sitä mukaa, kun muonitustilanne keväällä heikkeni ja koti-ikävä paheni. Myös monista käyttötarvikkeista, kuten peseytymisvälineistä, oli huutava pula ja tautiepidemioita puhkesi ja useita lapsia kuoli tauteihin.

Pikku-Helsingin leiri Kursforsissa. Kuva: Lapin maakuntamuseo.

Erkki Olavi Lilja (s. 1939) syntyi Rovaniemellä, Hätelän talossa. Hänen isänsä Olavi Petter Lilja oli kotoisin Kiuruvedeltä ja muuttanut Rovaniemelle ennen talvisotaa. Äiti Helmi Kristiina (o.s. Rautajoki) oli kotoisin Tapionkylästä. Erkki oli perheen ainoa lapsi. Vaikka Erkki oli pieni poika, hän muistaa sota-ajasta pommitukset ja evakkomatkan Ruotsiin. Matka Rovaniemeltä taittui täpötäydessä junassa Tornion kautta Haaparannalle. Erkki joutui matkustamaan yläritsillä eli tavarahyllyllä. Junavaunun ilma oli niin sakeaa, että hän aprikoi: ”Jos olisi hypännyt alas, olisi leijunut kuin höyhen. Vaunussa oli paljon lapsia, vaippoja vaihdettiin ja oksennuksen haju lemusi ilmassa. Lähtiessä äiti oli ripustanut narulenkillä pahvisen osoitekilkuran kaulaani. Haaparannalla äiti sitoi vielä noin metrin mittaisen narun yhdistämään häntä ja minua.”  Erkki kun oli utelias ja vilkas, ja olisi voinut eksyä ihmettelemään suurta maailmaa. Ruotsista Erkki muistaa täisaunan: ”Suomalaiset naiset päivittelivät alastomina seisoessaan, kun ruotsalaissotilaat tuijottivat kylpijöitä.”

Erkki Liljan evakkomatkan osoitekilkura. Kuva: Erkki Lilja.

Erkin ja hänen äitinsä lopullinen evakkopaikka sijaitsi Piteån alueella, jossa oli paikka nimeltä Bergsviken eli ”Persviikken”. Heidän evakkopaikkansa oli kylässä oleva rukoushuone. Erkki Lilja kertoo: ”Rukoushuoneen saliin oli pahvista rakennettu ’kopperoita’, joissa oli neljä petipaikkaa: kaksi kaksinkertaista sänkyä. Kopperoihin pyrittiin sijoittamaan evakkoperhe aina yhteen tai muuten henkilöitä, jotka olivat tuttuja keskenään”. Liljan perheen isä Olavi, joka oli osallistunut sekä talvi- että jatkosotaan, kotiutettiin loppuvuodesta 1944. Hän nouti perheensä Kiuruvedelle vuodenvaihteessa 1944 – 1945. Piteåssa ja sen lähialueilla oli silloin noin 3700 suomalaista evakkoa. Heidät majoitettiin pääasiassa kouluihin ja mm. rukoushuoneelle.

Rovaniemen kauppalan ja kaupungin palveluksessa mm. vesilaitoksen esimiehenä pitkään toiminut Pentti Mikkonen (s. 1925) kertoi evakuoinnista seuraavaa: ”Syyskuussa olin evakuointitehtävissä viikon verran. Ensin evakuoitiin kauppalantalon tavarat, mm. kauppalan painava kassakaappi saatiin vaivoin siirretyksi auton lavalle. Seuraavaksi evakuoitiin koulujen tavaroita. Tässä työssä oli mukana kuusi henkilöä: johdossa kauppalansihteeri Väinö Hoppania ja muina työntekijöinä autonkuljettaja Nyqvist, Enkvist-niminen mies, Vihtori Haapalainen, Antero Sormunen ja minä. Tavarat vietiin autolla Karjapohjolan ja varastojen välillä varastoraiteella oleviin vaunuihin. Voi olla, että ne vaunut lopulta jäivätkin siihen, kun tämä meidän porukka oli niitä ihan viimeisiä lastaajia.

Syyskuun loppupuolella oli viimeinen työpäivä, jonka jälkeen lähdettiin kiireesti pois. Kauppala ei ollut enää järjestänyt kuljetustakaan. SPR:n kuorma-autoa kuljettava Orvo Malinen tuli illalla hakemaan minut ja isäni Antin ja sanoi, että äkkiä kyytiin, jos vielä Koivusta päästään läpi. Tarkoitus oli mennä Arpelan kautta Tornioon. Koivun suomalaisten sotilaiden tarkistuspisteellä auto pysäytettiin. Kaikilla piti olla lupalappu ja henkilökortit.  Meillä ei lupia ollut, mutta kun oli se SPR:n auto, niin suomalainen upseeri päästi läpi. Torniossa oli majoituksena vanha rukoushuone. Varhain seuraavana aamuna paikalle tuli suomalaisia kuorma-autoja ja kaikki paikalla olleet siirrettiin autoilla Haaparannalle. Saksalaisia ei silloin näkynyt missään. Haaparannasta porukka siirrettiin Uumajan lähellä olevaan kylään, jonka nimi oli Sävar. Jäin sinne kolmeksi kuukaudeksi. Minun äitini ja sisarukset oli evakuoitu jo aikaisemmin Jörniin, mutta en silloin tiennyt, missä he olivat. Jörn sijaitsee Västerbottenissa noin 70 kilometriä Skellefteåsta luoteeseen. Siellä oli enimmillään yli 1 000 evakkoa, joista useimmat olivat rovaniemeläisiä. Sen takia leiriä kutsuttiin Pikku-Rovaniemeksi. Jörnin leiri sijaitsi rautatieaseman lähistöllä.”

Lindån leirillä oli 105 asuntoparakkia. Lindå tarjosi asukkailleen hyvät palvelut. Siellä oli oma parakkikirkko, sairaala ja synnytysparakit, lastentarha, kansakoulu ja ruokailuparakit. Iltaisin ja pyhinä oli asukkaille tarjolla harrastusmahdollisuuksia, jumalanpalveluksia, seuroja ja elokuvaesityksiä. Koti-ikävän lievittämiseksi parakit, kaupat ja kadut nimettiin Rovaniemen vastaavien nimien mukaan. Niinpä sieltä löytyi mm. Kittiläntie, Koskikatu, Pohjanhovi ja Lapinmaa.

Pikku-Rovaniemi Lindåssa. 

Lindån leirin ruokasali.

Jörnin/Lindån leirialuetta. Kuvat: Skellefteå museum.

Sture Rönnberg. Lindån leirin johtaja. 

Aino Mikkonen, joka työskenteli leirin keittiössä.

Leirin sairaanhoitaja Anna Olsson.

Kuvat: Pentti Mikkosen albumi.

Tammikuussa 1945 Pentti lähti Ruotsista ensin junalla Haaparannalle. Hän oli saanut ilmaisen junalipun ja pienen rahasumman matkavaroiksi. Suomessa hän kävi ensin Iissä äidin veljen luona. Sieltä hän sai kyydin Kemiin ja sieltä rekka-auton perävaunussa bensatynnyreiden välissä kyydin Rovaniemelle. Pentin isä Antti oli tullut Rovaniemelle jo joulukuussa 1944. Silloin oli aika vähän väkeä vielä paikalla. Suomen viranomaiset eivät antaneet evakoille lupaa palata, koska asuntopula, miinavaara, elintarvikepula ja huonot liikenneyhteydet olivat esteenä. Lähes kaikki oli tuhottu. Ensin Antti ja Pentti asuivat kelloseppä Jokisen säilyneessä talossa niin kauan kuin nämä tulivat takaisin evakosta. Sitten he saivat huoneen Ampujankadulta (nyk. Evakkotie) Kettusen farmiksi nimetyssä talossa. Se oli jäänyt tuhoamatta ja siinä oli viisi yhden huoneen asuntoa. Kauppalan kaduilla liikkuminen oli rajoitettua miina- ja ammusvaaran takia ja liikkua sai vain sellaisilla alueilla, jotka oli tarkastettu.             

Kaikkiaan yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Raskaalla evakkotaipaleella menehtyi kaikkiaan 516 henkilöä, joista 279 rovaniemeläisiä. Heille pystytettiin vuonna 1965 kuvanveistäjä Ensio Seppäsen tekemä muistomerkki Rovaniemen toiselle hautausmaalle.

Evakossa kuolleiden muistomerkki Rovaniemen toisella hautausmaalla. Kuva: Kalevi Mikkonen.

Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Kun jälleenrakennus pääsi vauhtiin, Lapin läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta. Silti asuntotilanne oli pitkään varsin vaikea ja rakennusmateriaaleista oli huutava pula.

Evakot lähdössä takaisin Suomeen karjansa kanssa vuonna 1945. Kuva: Skellefteå museum.

Vaikka jälleenrakennus Rovaniemen alueella lähti käyntiin heti evakkojen palattua takaisin, pahoin tuhoutunut Rovaniemi oli muutaman vuoden ajan pitkälti parakkikauppala. Saksalaisilta jääneissä parakeissa toimivat valtion ja kauppalan virastot, jälleenrakennuslautakunnat, poliisi, rajavartiolaitos, kirkot, pappilat, postit, pankit, monet liikeyritykset ja kauppalan veturitallikin. Niihin majoitettiin aluksi myös evakkoja, joiden kodit olivat tuhoutuneet. Myös kauppala rakensi sodan jälkeen lukuisia parakkeja omia virastojaan, kirjastoa ja evakkojen asuttamista varten. Vielä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa näitä parakkeja oli jonkin verran pystyssä ihan keskellä Rovaniemeäkin. Pikkuhiljaa ne kuitenkin purettiin yksi kerrallaan ja viimeiset pari saksalaisparakkia purettiin 1980-luvun lopulla.

Lähteitä:

Ahto, Sampo. Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944 - 1945. Hämeenlinna 1980.

Ahvenainen, Jorma. Rovaniemen historia II 1632 - 1960. Kuopio 1970.

Erkkilä, Veikko ja Iivari, Pekka. Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Lapin sodan monta historiaa. Keuruu 2015.

Kulju, Mika. Lapin sota 1944 - 1945. Juva 2013.

Erkki Liljan muistelu 14.1.2018.

Pentti Mikkosen haastattelut 30.10.2013 ja 5.11.2013.

Paavonkallio, T. W. Lapin tuho 1944. Suurtapahtumien varjossa nähtyä ja koettua. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1946.

Ursin, Martti. Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944 - 1945 jälkeen. Rovaniemi 1980.